Minua vaivaa huonon kirjan kirous

An Affair Before Christmas - Eloisa James

Julkaistu: 2007
Sivumäärä 388 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

En nyt jostain syystä kykene löytämään itselleni hyvää luettavaa. Minusta tuntuu, että olen täällä blogissa valittamassa milloin mistäkin teoksesta, eikä valitettavasti Eloisa Jamesin kirja tuo asiaan mitään muutosta. An Affair Before Christmas oli minulle epätasaisin lukukokemus pitkästä aikaa.

Minulla oli kirjan suhteen aika suuret odotukset. Eloisa James on yksi genren suosituimmista kirjailijoista ja kaiken lisäksi englanninkielisen kirjallisuuden professori, joten odotin, että hänellä ainakin pitäisi olla kieli ja tarinaan vaadittava taustatyön tekeminen hallussa. Ongelmani Jamesin kanssa on vain aina ollut se, etten ole oikein päässyt perille mitkä ovat ne kirjat, joissa hän olisi parhaimmillaan. An Affair Before Christmas ei tee tässä poikkeusta. Amazonin kirja-arvostelut ovat kuin käänteinen Gaussin käyrä. Tätä kirjaa on joko vihattu tai rakastettu ja teoksen luettuani ymmärrän oikein hyvin miksi.

Kirjan tarina sijoittuu 1700-luvun lopun Englantiin yrjöjen aikaan ja on Desperate Duchesses-sarjan toinen osa. Sarja on parhaimmillaan kokonaisuutena luettuna. Sarjan kirjoissa on monta tarinaa, jotka jatkuvat kirjasta toiseen, joten kirjat eivät toimi kovin hyvin yksinään. En ole ensimmäistä osaa sarjasta lukenut, mutta pääsin tarinaan siitä huolimatta ihan hyvin mukaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, joita kirjassa kerrotaan vuoron perään. Kirjan rakenne jo yksistään tuo omat haasteensa juonenkuljetukseen ja tässäkään kirjassa ei vältytä siltä, että jokin sivujuonista tunkee päätarinan keskelle, juuri kun siinä ollaan pääsemässä johonkin. Luonnollisesti päätarina myös saa normaalia vähemmän sivutilaa. Nämä rakenteelliset ratkaisut olivat kuitenkin vielä ihan siedettäviä, eivätkä suinkaan kirjan suurin ongelma.

Jos muutaman sanan sivujuonista sanoo, niin toinen niistä oli aika peruskauraa ja tulevien kirjojen pohjustusta. Toinen juonista sen sijaan päättyy täysin kesken ja tämäkin olisi minusta ollut ratkaisuna ihan ok, ellen olisi löytänyt tarinan loppua kirjailijan nettisivuilta, viitaten nähtävästi siihen, että kyseisen sivujuonen henkilöihin ei tulevissa kirjoissa todennäköisesti kovin syvällisesti enää palata. Tämä ainakin minulle kertoo sen, että kirjailijalla on käsissään niin paljon materaalia, että hän ei enää oikein tiedä mitä sillä tekisi, eikä myöskään osaa karsia tarina-aihioista kirjoihinsa niitä oleellisimpia.

Sekavat sivujuonet olisin sietänyt, jos kirjan päätarinassa olisi ollut jotain järkeä. Päätarina kertoo Fletcherin herttuasta ja hänen vaimostaan Poppysta. Poppy ja Fletch ovat menneet naimisiin hyvin nuorena salamarakkauden jälkeen. Avioliittoa on kestänyt jo neljä vuotta, mutta asiat eivät oikein tunnu sujuvan etenkään makuuhuoneessa ja Fletch alkaa olla tilanteeseen kyllästynyt. Kun sitten Fletch tuo Poppylle julkisesti esiin tyytymättömyytensä avioliittonsa tilaan, loukkaantuu Poppy verisesti, pakkaa kimpsunsa ja muuttaa ystävänsä luo.

Olen viime aikoina miettinyt paljon historiallisen romantiikkakirjallisuuden realismia ja sen puutetta ja suorastaan rakastin tämän kirjan lähtökohtia, koska ne ainakin minun tietämykseni ja ymmärrykseni mukaan kallistuivat skaalalla juuri sinne realismin puoleen. Poppy on kasvatettu hienoksi naiseksi. Hän on saanut makuuhuoneasioihin ohjausta äidiltään, jonka omat negatiiviset kokemukset avioliitosta värittävät sitä keskustelua, jota hän on Poppyn kanssa käynyt. Tämän seurauksena Poppy pitää seksiä jonain, mitä tehdään vain ja ainoastaan aviomiehen tarpeiden tyydyttämiseksi ja perillisten hankkimiseksi. Poppylle ei tule edes mieleen, että hänkin voisi seksistä nauttia. Ei ole Googlea tai Cosmoa, josta voisi katsoa 10 vinkkiä saada orgasmi. Kuvaavaa mielestäni on, että kun Fletch ja Poppy yrittävät keskustella asiasta, aihe on Poppylle niin suuri tabu, että avioparilla ei ole oikein edes yhteistä kieltä, heillä ei yksinkertaisesti ole edes sanoja sen ilmaisemiseen, mitä kumpikin suhteelta haluaisi.

Lähtökohdat olivat siis mielestäni mestarillisesti rakennettu. Kun lisätään tähän vielä se, että myös muut kirjan henkilöt käyttäytyvät pitkästä aikaa kuin oman aikakautensa ihmiset, olin erittäin innostunut lukemaan tarinan. Ajattelin ymmärtäväni lähtökohdista kaiken, mutta alun jälkeen en sitten ymmärtänytkään enää mistään mitään.

Tiesin olevani ongelmissa kirjan puolivälin tienoilla, kun totesin, että minulla ei ollut oikein minkäänlaista tunnereaktiota juonen tapahtumiin tai päähenkilöiden kokemiin koettelemuksiin. Ajattelin, että päätarinan suurin ongelma oli Poppy, joka vaikutti olevan enemmän paperinukke kuin hengittävä, ajatteleva, tunteva ihminen, mutta kirjan loppuun päästyäni minun oli pakko todeta, että Poppya koskevat ongelmat olivat koko päätarinalle yhteisiä. Päätarinan juoni ja sen päähenkilöiden kehitys nimittäin koostuu sarjasta tapahtumia ja ominaisuuksia, joita kirjailija on vain asettanut jonoon jonkinlaiseksi juonta muistuttavaksi rakennelmaksi, mutta joista ei edes hyvällä tahdolla saa aikaiseksi hyvin soljuvaa, yhtenäistä tarinaa. Uusia, olennaisia tietoja tiputellaan lukijan syliin ihan puskista, ilman että niihin on mitenkään viitattu tarinassa edeltävästi. Kun koko kirjan juoni on sitten tätä, tulee lukukokemuksesta erittäin nykivä ja paljastuksista todella epäuskottavia.

Viimeisen sadan sivun aikana tarina pääsee vähän parempaan vauhtiin, kun Poppy ja Fletch alkavat vihdoin puhua keskenään. Valitettavasti tämä taas johtaa siihen, että Fletchin persoonallisuus keskittyy lopulta pelkästään hänen jalkoväliinsä ja loppukirjan sitten pyörittelinkin silmiäni siihen malliin, että pelkäsin nyrjäyttäväni silmänliikuttajalihakseni.

En siis voi suositella tätä kirjaa, enkä tämän perusteella oikein Jamesiakaan oikein kellekään. Ei tämä nyt oikein ollut sellainen hauska, kepeä joulukirja, jota olin hakemassa.

Suosikkihyllystä: Ortodoksijuutalaista BDSM:ää

Craving Flight - Tamsen Parker

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 183 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Joulukuu pääsi yllättämään minut täysin. Suurin syy siihen on se, että olen viimeiset 1,5 viikkoa yrittänyt toipua takavasemmalta iskeneestä keuhkokuumeesta. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogiteksti jo toissa viikolla, mutta jotenkin ei ajatus kulje, kun on 39 astetta kuumetta.

Kritisoin viimeksi Merten kuningatar-kirjaa siitä, että tarinan juoni jää täysin erotiikan jalkoihin. Vastapainoksi tälle ajattelin esitellä teille erotica-alagenreen kuuluvan kirjan, jossa ongelma on lähestulkoon päinvastainen. Craving Flight-kirjassa nimittäin juoni tai paremminkin miljöö on niin kertakaikkisen kiehtova, että seksi on tässä melkein toissijaista.

Tzipporah Berger on kääntynyt joitakin vuosia sitten ortodoksijuutalaiseksi. Koska naimattomuus on ortodoksijuutalaisessa yhteisössä harvinaista ja suorastaan epätoivottua, lupautuu Tzipporah lopulta tapailemaan Elan Kleinia, paikallista lihakauppiasta. Seurustelu johtaa pian häihin, mutta yhteiselo ei ole ongelmatonta ja Tzipporah sekä Elan joutuvat tekemään paljon työtä saadakseen suhteensa toimimaan.

En ole varmaankaan mistään tänä vuonna lukemastani kirjasta oppinut niin paljoa uusia asioita, kuin tästä. Ortodoksijuutalainen yhteisö on kiehtova ja kirjailija on kuvannut siihen kuuluvia rituaaleja ja tapoja hyvin uskottavasti. Tiesittekö muuten esimerkiksi sitä, että ortodoksijuutalaiseen perinteeseen kuuluu, että nainen peittää hiuksensa julkisilla paikoilla? Tzipporah käyttää kirjassa ticheleitä, taidokkaasti punottuja huiveja, mutta moni muu kirjan naisista peittää hiuksensa sheitel-peruukilla. Google kertoo tavasta vielä kaikenlaista muutakin mielenkiintoista, kuten esimerkiksi sen, että hyvin tehdyt sheitelit eivät ole ihan sieltä halvimmasta päästä.

Tzipporah taistelee kirjassa myös toistuvasti ruoanlaiton kosher-vaatimusten kanssa, joka jälleen suureksi mielenkiinnokseni kattaa paljon muutakin kuin ritualistisia teurastustapoja. Enpä tiennyt tätäkään aikaisemmin.

Tarinan suurin vahvuus on sen esiin nostamissa vastakkainasetteluissa. Tzipporahin ja Elanin uskonnollinen vakaumus luo jo lähtökohtaisestikin omanlaistansa jännitettä julkisen ja yksityisen sekä maallisen ja uskonnollisen elämäntyylin välille. Ortodoksijuutalaiseksi hiljattain kääntynyt Tzipporah joutuu jatkuvasti taistelemaan, jotta suorittaisi kaikki yhteisöön kuuluvat rituaalit oikein, kun taas yhteisöön syntyneelle Elanille nämä ovat kaikki itsestäänselviä asioita. Professorina toimivalta Tzipporahilta ja lihakauppias-Elanilta puuttuu myös yhteinen kieli. Makuuhuoneessa asiat sujuvat ehkä vähän liiankin hyvin, mutta muuten päähenkilöt eivät oikein tiedä, miten toisilleen puhuisivat.

Mitä seksiin tulee, se on yksityiskohtaisesti kuvattua ja väliin jopa rankkaa luettavaa. BDSM ei ole tässä kirjassa mitään hiplailua. Toisaalta olin yllättynyt siitä, miten luonnollisesti päähenkilöt kirjassa lopulta seksiin suhtautuvat.

Ainoa valituksenaiheeni tätä kirjaa kohtaan on se, että se on ihan liian lyhyt. Moni kirjan teemoista olisi hyötynyt syvemmästä tarkastelusta ja kehittelystä. Loppu on myös tämän vuoksi turhan töksähtävä. Voin kuitenkin tätä kirjaa lämpimästi suositella ihan jo pelkästään sen miljöön vuoksi. Löytyisiköhän Amazonista lisää ortodoksijuutalaista romantiikkaa? Lukisin heti.

Merten kuningatar karahtaa kiville pahemman kerran

Merten kuningatar - Saskia Walker

Julkaistu: 2013/2014
Alkup. nimi: The Jezebel
Suomentanut: Pasi Punnonen
Sivumäärä 328 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Arvio sisältää pieniä spoilereita ja yhden K18 sitaatin kirjasta.

Olin erittäin yllättynyt kun löysin kirjaston fantasiahyllystä tämän Saskia Walkerin teoksen. Aika monilla Suomen kirjastoilla on se linja, että ne eivät ota "kioskikirjallisuudeksi" katsomiaan teoksia valikoimiinsa. Ihan sama, vaikka sieltä "kioskikirjallisuuden" joukosta löytyy esim. sellaisia nimiä kuin Debbie Macomber, jonka kirjoja on painettu sellaiset vaivaiset 200 miljoonaa kappaletta. Se on muuten yhtä paljon kirjoja, kuin koko Suomen kustannuskenttä myy vajaassa kymmenessä vuodessa.

Jotenkin Walkerin kirjat on kuitenkin muilutettu Tampereen kirjaston valikoimiin huolimatta siitä, että tämä on kuulkaas sitä pahimmanlaatuista "kioskikirjallisuutta" eli eroticaa, tarkoittaen, että tässä on seksiä, iik! Paljon, iik!

Merten kuningatar kertoo Maisie Taskillista, nuoresta noidasta, joka saa vihiä kasvatti-isänsä ja opettajansa Cyrusin kieroista suunnitelmista hänen varalleen. Maisiella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paeta Lontoosta ja yrittää päästä kaikin mahdollisin tavoin synnyinsijoilleen Skotlantiin. Koska laivalla matkustaminen on nopein vaihtoehto, tarjoaa Maisie kapteeni Roderick Cameronille neitsyyttään maksuksi merimatkasta. Koska näinhän sitä nyt yleensä toimitaan, juu.

Juonellisen erotiikkakirjallisuuden kirjoittaminen on haastavaa hommaa. Alagenre määrittelee, että seksiä on oltava paljon ja sen on oltava kaiken lisäksi vielä yksityiskohtaista. Kaikki tämä vie aika paljon sivuja, joten juonenkuljetuksessa on oltava niiden seksikohtausten välillä aikas tehokas, jos haluaa saada jotain aikaiseksi. Itse olen ainakin todennut, että homma toimii parhaiten silloin, kun makuuhuoneasiat jätetään sinne makuuhuoneeseen ja lopun aikaa viedään juonta eteenpäin. Muuten tuppaa käymään niin, kuten nyt Merten kuningattaren kanssa kävi, että Maisie ja Roderick ovat jatkuvasti niin keskinäisen himonsa pauloissa, että juoni jää täysin sivuosaan ja on lopulta aivan olematon.

Juonen heppoisuus taas johti siihen, että päähenkilöt jäivät paperinohuiksi, en jaksanut välittää heistä tai heidän kohtaloistaan pätkääkään ja lopulta kyllästyin koko tarinaan aivan totaalisesti. Cyrusista yritetään rakennella pelottavaa ja vaarallista miestä, muttä lopulta hänkin paljastuu täysin mitättömäksi vastustajaksi. Myös fantasiaelementti on aivan yhtä kevyt kuin tarinan hahmot.

Kirjan loppu oli hämmentävä. En ollut oikein varma, että ovatko päähenkilöt nyt yhdessä vai ei? Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että saadakseni kirjan vihdoin loppuun jouduin turvautumaan selailuun, enkä lukenut kirjasta tässä kohtaa enää kuin ehkä joka kolmannen sanan. Jäin hämmennyksen valtaan, mutta en välittänyt asiasta edes sen vertaa, että olisin lukenut viimeiset sivut tarkemmin. Joka tapauksessa päähenkilöiden onnellinen loppu ei ollut edes erityisen uskottava, koska ainoa mitä heidän välillään oli, oli himoa.

Lopulta kävi niin, että tämän kirjan parasta antia oli sen kääntäjä. Voin kuvitella, että seksikohtausten kääntäminen suomeksi ei ole helppoa, mutta Merten kuningattaressa näkee, että kääntäjä on heittäytynyt tehtävään koko mielikuvituksensa voimalla. Lopputulos oli toki aika purppuraista ja kirjan suurin viihdytysarvo olikin sen jännittäminen, että millaisia eufemismeja se kääntäjä seuraavaksi oikein keksii:

Hän vei kätensä tunnustelemaan naisen vakoa. Se oli tahmean kostea, ja mehut virtasivat naisesta hunajan lailla hänen painaessaan kalunsa pään tämän kuumottavaa syliä vasten.

Maisie vaikeroi ja kiemurteli hänen kosketuksestaan, liikutti vartaloaan rytmikkäästi tuijottaen kohtaa, missä hänen kankensa kohosi levälleen avautunutta häpyä vasten. Nainen keinahteli edestakaisin hänen nuppinsa varassa.

Hahaha, apua! Jotenkin veikkaan, että alkuperäisessä tekstissä ei oltu ihan niin mehukkaissa tunnelmissa kuin suomennoksessa. Mieluummin otan kuitenkin purppuraisen käännöksen kuin sellaisen "palikka A koloon B"-version.

En siis voi tätä Walkerin kirjaa oikein suositella mitenkään, ellei nyt välttämättä halua lukea kirjaa pelkästään seksikohtausten vuoksi. HarperCollinsin valikoimista löytyy tosin esim. Tiffany Reiszia, jonka kirjoista olen kuullut kehuja paljon enemmän.

Salakuljetusta, suhmurointia ja oikeasti pelottava vihollinen

Six Degrees of Scandal - Caroline Linden

Saatavilla myös suomeksi nimellä Uskomattomia skandaaleja

Julkaistu: 2016
Sivumäärä: 387 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olivia Townsend on pulassa. Hän on hiljattain jäänyt leskeksi ja saanut huomata, että hänen hyvin toimeentuleva aviomiehensä ei olekaan jättänyt jälkeensä minkäänlaista omaisuutta. Olivia on siis puilla paljailla. Kaiken kukkuraksi kuolleen aviomiehen vanha tuttava lordi Clary on tehnyt selväksi, että haluaa tehdä Oliviasta rakastajattarensa, eikä tunnu kaihtavan mitään keinoja tehdäkseen suunnitelmastaan totta.

Kun Olivia sitten saa vahingossa tietää, että aviomiehen ja Claryn keskinäiset liiketoimet eivät ole varsinaisesti kestäneet päivänvaloa, näkee hän tässä ainoan tilaisuutensa päästä Clarysta eroon. Liiketoimien selvittämiseksi Olivia saa yllättäen avukseen nuoruudenrakastettunsa James Westonin, joka haluaa tehdä kaikkensa hyvittääkseen Olivialle aikanaan tekemänsä vääryyden.

Six Degrees of Scandal on historiallista romantiikkaa ja Scandalous-kirjasarjan neljäs osa. Kaikki aiemmat sarjan kirjat on kerrankin jopa suomennettu. En ole niitä lukenut, mutta kirja toimi kohtalaisen hyvin myös yksinään. Toisaalta jäin miettimään sitä, että Olivian ja etenkin Claryn hahmot olisivat olleet vielä moniulotteisempia, jos aiemmat osat olisi lukenut.

Kirjassa oli paljon elementtejä, joista pidin. Luin tämän kirjan aika pian Lurjuksen lemmityn jälkeen, enkä voinut olla vertailematta kirjoja keskenään. Siinä missä Lurjuksen lemmityssä päähenkilöt rakastuvat toisiinsa parissa päivässä, ovat tämän kirjan päähenkilöt tunteneet toisensa lapsesta saakka. Kirjan alussa kuvataankin Olivian ja Jamesin lapsuutta, rakastumista ja tapahtumia, jotka lopulta erottavat heidät toisistaan. Kahden nuoren ihmisen romanssin kuvaus on suloinen, mutta toisaalta tuo esiin myös sen naiiviuden, joka heidän maailmankatsomuksessaan yhä on.

Kun päähenkilöiden tiet jälleen kohtaavat vuosia myöhemmin, joutuu etenkin Olivia rakentamaan luottamuksensa Jamesiin uudestaan. Jos kirjassa jotain valittamisen aihetta on, niin ehkä juuri se, miten helposti ja nopeasti tämä tapahtuu. Toisaalta on selvää, että Olivia ja James rakastavat yhä toisiaan, joten en ole vieläkään oikein varma siitä, että tarvitseeko tarina edes mitään suurta draamaa ja angstia, jotta nämä kaksi päätyvät jälleen yhteen. Ehkä joskus vähemmän on enemmän.

Kirja onnistui puolivahingossa tuomaan esiin myös erään romantiikkakirjallisuudessa selkeästi ylikäytetyn juonielementin. Erilaiset Big Mis(understanding)it eli isot väärinkäsitykset ovat romantiikkakirjallisuuden peruskauraa. Usein suurin ongelma väärinkäsitysten kanssa on se, että päähenkilöt eivät osaa puhua keskenään asiasta ja siten ratkaista koko juttua noin kirjan sinulla 50. Tässä kirjassa Olivia ja James sentään osaavat keskustella keskenään, mutta huomasin koko ajan odottavani sitä, että James alkaisi syyttää Oliviaa heidän eroonsa johtaneista tapahtumista, vaikka Olivia ei olisi pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin yhtään mitenkään. Koska näin ei käynyt ja koin asian erittäin raikkaaksi vaihteluksi (tarkoittaen siis, että tätä tapahtuu muissa genren kirjoissa todella paljon), tulin siinä jälleen kerran pohtineeksi, että kyllä vaan romantiikkagenressä välillä riittää kaikenlaisia tampioita miespäähenkilöiksi.

James oli mahtava muutenkin. Hän luotti Oliviaan ja tämän vahvuuksiin, tuki häntä kun Olivia ei itse uskonut itseensä ja kehui, kun Olivia suoriutui jostain vaikeasta. Jos siis romantiikan alfaurokset kyllästyttävät, kannattaa kokeilla Jamesin tarjoamaa beetaa.

Lurjuksen lemmittyyn nähden suurin ero oli kuitenkin kirjan pahiksessa. Siinä missä Londonin kirjassa pahis oli tungettu tarinaan vain sen vuoksi, että täytyyhän sellainen olla, aiheutti tässä tarinassa lordi Clary ihan todellista vaaraa. Claryn toiminta oli kuin oppikirjaesimerkki seksuaalisesta häirinnästä. Hän aloittaa pienesti ja harmittomasti, niin ettei Olivia oikein itsekään usko, että Clary hänestä jotain haluaa. Tilanne kuitenkin eskaloituu pikkuhiljaa, samalla kun Clary kaikin tavoin nakertaa Olivian itseluottamusta ja saa tämän uskomaan, että Olivialla ei kohta ole muita tukijoita tai ystäviä, eikä oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin taipua Claryn vaatimuksiin. Clarysta ei myöskään niin vain päästä eroon. Hän on kuitenkin vaikutusvaltaa ja suhteita omaava aatelinen ja Olivia köyhä leski. Loppuratkaisu on ehkä vähän liian kätevä, mutta ei kuitenkaan niin siististi paketoitu, etteikö se olisi suurin piirtein uskottava.

Tykkäsin tästä kirjasta ja varmaankin luen Scandalous-sarjasta vielä muutakin. Jos siis haluaa lukea suomeksi oikein perinteistä historiallista romantiikkaa, niin tätä kirjaa kannattaa kokeilla.

Katajamäellä on aika omituista

Katajamäellä kaikki hyvin - Anneli Kivelä

Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 238 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

En olisi etukäteen uskonut, että tällaisen selkeästi hyvän mielen kirjaksi tarkoitetun teoksen lukeminen olisi yhtä haastava ja epätasainen lukukokemus kuin Katajamäen kuoppainen kylänraitti. Voin kyllä myöntää, että aloitin kirjan lukemisen aika latautuneissa tunnelmissa, koska keräsin kierroksia jo takakansitekstistä. Painotus minun:

Toistakymmentä vuotta kyläkoulua luotsannut Henri Laakso on lähtenyt paikkakunnalta, ja Katajamäellä mietitään, millainen on se mies joka pystyy täyttämään Henrin saappaat. Kun uusi johtajaopettaja sitten kesän alussa ilmestyy Katajamäelle, kyläläiset ovat lentää istualleen: mies onkin nainen! Voiko sievä nuori vaaleaverikkö olla pätevä toimessa, jota on aina ennen hoitanut mies? Valintaansa miettimään joutuu myös tulokas, kun kaupungin valot, ihmismassat ja hulina vaihtuvat syksyn tullen Katajamäen hiljaiseloon. Paremmin näyttäisi kyläläisten mielestä sopeutuvan harvapuheinen Rene, joka remontoi ikivanhaa, ränsistynyttä maatilaa. Mutta miksi ja kenelle?

Onneksi kuitenkin kylätoimikunta järjestää entiseen tapaan monenlaista puuhailua, niin että Katajamäen arki tarjoaa juuri sopivasti mukavaa ajankulua ja kutkuttavaa jutunjuurta kyläkaupan kahvinurkkauksessa.

Luin ensin nuo lauseet pariin kertaan ja tsekkasin sitten kalenterini. Jep, edelleen vuosi 2017. En oikeasti voinut uskoa, että vielä tälläkin vuosituhannella kirjallisuuteen haetaan draamaa siitä, että kunnan virkaan valitaan miehen sijasta nainen, eikä muuten mikä tahansa nainen vaan vielä nuori ja kauniskin! Hellanlettas niin, kyllähän sen kaikki tietää, että ei ne munasarjat sovi yhteen vastuun kanssa. Sitä voi tulla vaikka PMS-oireita tai muuta tunteilua, miettikääpä sitä! (sanoi hän sarkastisesti).

Onneksi tässä vaiheessa, kun verenpaineeni oli kohonnut jo siihen pisteeseen, että aivoverenvuoto uhkasi, muistin, että takakansiteksteillä on harvoin mitään tekemistä tarinan kanssa ja päätin antaa katajamäkeläisille tasan yhden mahdollisuuden. Tämä ei onneksi ollut turhaa, koska Katajamäellä ei kukaan kommentoi edes puolella sanalla opettajan tehtävään valitun henkilön sukupuolta, ainakaan kompetenssin näkökulmasta. Huokasin tässä kohtaa syvään helpotuksesta.

Valitettavasti kirjan lukeminen oli minulle silti yllättävän vaikeaa. En osaa erotella, miten paljon takakansiteksti lopulta väritti lukukokemustani, mutta kiinnitin huomiota joka ikiseen epäloogiseen yksityiskohtaan, joka kirjassa vastaan tuli. Välillä oli tunne, että tästähän tulee tosi hyväkin lukukokemus, mutta sitten taas joku kirjan henkilöistä sanoi tai teki jotain, joka silitti minua sen verran tehokkaasti vastakarvaan, että putosin jälleen maan pinnalle.

Kirjailijan ansioksi on kyllä sanottava se, että hän osaa kirjoittaa kevyen letkeästi, samalla murresanoja mukaan heittäen, mikä ainakin minulle loi sellaista mukavaa tuttuuden tunnetta ja toi mieleen omat maalaismuistoni. Lisäksi kirjassa romantiikka ei ollut pelkästään nuorten ihmisten etuoikeus vaan vanhempi sukupolvi pariutui kirjan aikana jopa ahkerammin.

Kirjan ongelmat tiivistäisin kahteen pääkategoriaan. Ensinnäkin Katajamäki on maalaisidylli jostain toisesta ulottuvuudesta, jolla ei ole reaalimaailman kanssa oikein mitään tekemistä. Kylää kutsutaan toistuvasti syrjäiseksi ja kylän ainoaa tietä hiljaiseksi. Tästä huolimatta kylässä ei ole sen vähempää kuin kaksi menestynyttä ravintolaa, kahvila, kyläkauppa, jonkinlainen lahjatavaramyymälä (ei aina auki) ja sittemmin myös kuntosali ja kohta kioski. Kyläkoulussa sanotaan olevan vain kourallinen oppilaita, mutta siellä on silti kaksi opettajaa ja muuta henkilökuntaa ja noh, se on ylipäätään pystyssä. Kaikki lapset ovat tietenkin vähän rasavillejä, mutta oikeasti pikkuvanhoja ja hyvin käyttäytyviä. Kellään ei takuulla ole ADHD:ta. Johtajaopettajan pesti ei ole mikään tavallinen työpaikka vaan jokin aivan ihmeellinen koko kylän kattava luottamustoimi. Asuntokin on työpaikan yläkerrassa! Hanne (siis se uusi opettaja) ei ole selkeästi kuullut aiemmin sanaa työmatka. Sen verran mitä minä opettajien työtä tunnen, niin kukaan heistä ei takuulla suostuisi asumaan 10 metrin päässä työpaikastaan ja olemaan työroolinsa vanki 24/7. Wilmaa ei kaiketi ole käytössä, mutta hei, opettajan voi aina kutsua kahville, niin mihin sitä tarvittaisiinkaan! Toki kyläyhteisöön mahtuu myös tummia sävyjä. Aika monen isä tai aviomies on ollut alkoholisti, mutta he ovat joko raitistuneet tai sitten tajunneet kuolla pois hyvän sään aikaan jo aikoja sitten.

Toisekseen kyläläisten jatkuva juoruilu ja tiedonjano johtaa siihen, että yhden jos toisenkin henkilöhahmon yksityisyyden rajoja rikotaan puolihuolimattomasti ja seurauksista välittämättä. Asiaa toki yritetään selitellä parhain päin:

- Sinuun ei ole tarttunut katajamäkeläisten terve uteliaisuus, jota ei todellakaan pidetään paheena.

ja

- On sillä kuule etunsakin. Jos esimerkiksi jotain kyläläistä ei nähdä kaupassa pariin päivään, ... niin joku menee tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole tapahtunut. Ja koska kaikki tuntevat ja tietävät toistensa asiat, niin jos jotain poikkeuksellista tapahtuu, niin siihen reagoidaan heti. Apu on aina likellä jne.

Tervettä ja tervettä. Hannelta kysytään hänen perhetilanteestaan 2 minuutin tuttavuuden perusteella. "Kun meillä täällä Katajamäellä on ollut tapana puhua asioista suoraan." Joku epäilee Renen kasvattavan tilallaan huumeita, ihan sillä perusteella, että hän ei halua kertoa koko kylälle taustoistaan. Rene kertoo Hannelle tärkeän asian, jonka vielä erikseen mainitsee olevan hänen yksityisasiansa ja josta ei halua koko kylän puhuvan. Eikös sitten kuitenkin käy niin, että Hanne lörpöttelee asiasta jo parin sivun päästä jollekin toiselle. Mitään seurauksia asialla ei toki Hannelle ole, vissiin kun "näin me Katajamäellä aina tehdään" ja kaiketi "kestä juoruilu tai lähde muualle".

Romantiikkapuoli on kirjassa hyvin heppoista. Hannella ei ole oikein minkäänlaista kemiaa mihinkään suuntaan, mutta pakkohan se onnellinen loppu on tähän leipoa, samoin kuin kolmiodraamakin ja ihan puoliväkisin.

Kirja ja sen tarjoama idylli ei siis selkeästi nyt mennyt oikein yksiin ajoittain kyynisen luonteenlaatuni kanssa. Olin tälle kirjalle aivan väärä lukija. Annoin tälle kirjalle kuitenkin kolme tähteä, koska pystyn helposti näkemään, että toisille lukijoille tämä tarina saattaa olla aivan ihastuttava. Sen lisäksi pidin kirjoitustyylistä. Karistolle tosin tekisi mieli laittaa palautetta siitä, että voisivat vähän katsoa millaista seksististä sontaa takakansiteksteihinsä kirjoittelevat.

Hauskaa chick litiä yliopistomaailmasta

Sattumalta sinun - Veera Vaahtera

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 190 s
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Vaihteeksi ihan suomalaista kirjallisuutta! Yritän edelleen metsästää suomenkielistä romantiikkaa, mutta aloitetaan nyt tällä Veera Vaahteran chick lit-kirjalla. Tarina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena MeNaiset-lehdessä nimellä Akateemisesti sinun. Alkuperäinen nimi olisi muuten sopinut tarinaan paremmin, koska Sattumalta sinun ei mielestäni kovin hyvin kuvaa itse kirjan sisältöä.

Karoliinalla on yksi tavoite. Hän tahtoo viran yliopistolta. Kaikkihan sen nimittäin tietävät, että yliopistomaailmassa virat ovat ikuisia ja sen saatuaan voisi Karoliina lakata murehtimasta töiden riittävyydestä, vihdoinkin hieman hengähtää ja jäädä odottamaan eläkepäiviä. Virkaa varten olisi vain laitettava yliopiston murheenkryyni, filosofian laitos, järjestykseen.

Suunnitelma on selvä, mutta silti kaikki tuntuu junnaavan paikallaan. Filosofit ovat suurempi haaste kuin Karoliina odottikaan. Poikaystävä Ville, josta Karoliina erosi jo puoli vuotta sitten, tuntuu edelleen pyörivän nurkissa, eikä sivari-Matiaksestakaan oikein tahdo ottaa selvää. Eikö murheiden määrä koskaan vähene?

Sattumalta sinun on erittäin hauska kirja. Hihittelin kirjan juonenkäänteille ja sanavalinnoille tuon tuostakin. Sieluni silmin saatoin melkein nähdä laitoksen filosofien päälle kertyneen pölykerroksen, jota Karoliina yritti kovasti puhallella pois. Myös Karoliinan murehtimisesta otetaan kaikki irti. Karoliina itsekin tunnistaa, että hänellä on jonkin sortin ongelma, mutta ei silti voi itselleen mitään. Kun Matias pyytää Karoliinaa töiden jälkeen yksille, hän pohtii, että ovatko nämä nyt treffit. Kuitenkin:

[Treffeistä] puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin romanttiseen kohtaamiseen. ... Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita suhteellemme, ja tein niitä nyt siis pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita, ja ennakkokäsitykseni Matiaksen laiskuudesta ja huonoista elintavoista korvautuisivat jalommilla ominaisuuksilla. ... Matias ja minä muuttaisimme yhteen, ja saisimme pian kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten karaistin itseni ottamaan vastaan lannistavammat tulevaisuudennäkymät. ... Ehkä Matias joisi itsensä tolkuttomaan humalaan ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

Kirjassa pohditaan myös ystävyyttä ja sitä, onko varmempaa jäädä tuttuun ja turvalliseen vai ottaa ratkaiseva askel ulos toimimattomasta parisuhteesta, vaikka vaihtoehto olisikin epävarma ja pelottava. Pienestä suvusta tullut Karoliina ei menetä Villestä luopuessaan vain kumppania vaan koko tämän suuren perheen ja myös osan ystäväpiiristään.

Kirjan suurin kompastuskivi on sen lyhyys. Päähenkilöiden kasvu kirjan aikana jää kevyeksi. Etenkin Karoliinan ongelmat tuntuvat ratkeavan lopussa liiankin helposti, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että hän oli persoonallisuutensa suhteen todella ottanut edes niitä pieniä edistysaskeleita, joita kirja antoi ymmärtää. Tarina on myös kerrottu vain ja ainoastaan Karoliinan minä-kertojan näkökulmasta, jolloin etenkin kirjan miehet jäivät etäisiksi, paperinukkemaisiksi hahmoiksi, joiden motivaatioita saattoi vain arvailla. Mitä Matias lopulta halusi elämältään? Miksi Ville roikkui sammuneessa suhteessa, joka ei edes hänelle itselleen ollut erityisen tyydyttävä? Sen kun tietäisi.

Sen verran ilahduttava tarina kuitenkin oli, että luen Vaahteraa toistekin. Syvyyttä tosin toivoisin tarinoihin lisää.

Verta, suolenpätkiä ja... siirappia?

Kuva: Amazon

Dark Desires - Eve Silver

Julkaistu: 2005/2011
Sivumäärä 335 s.
Arvio: 3/5

Amazonista ilmaiseksi e-kirjana

Hilpeää Halloweenia! Ajattelin sen kunniaksi esitellä tämän gotiikkaa sisältävän historiallisen romantiikkakirjan. Dark Desires kuuluu kuuden kirjan Dark Gothic-sarjaan, joista jokaisen osan voi lukea itsenäisenä. Olettaisin, että sarjan kirjoilla ei ole siis juonellisesti juurikaan tekemistä keskenään.

Darcy Finchin elämä on mennyt viime aikoina pelkkää alamäkeä. Ensin se ainoa ihminen, johon hän saattoi enää turvautua, petti hänen luottamuksensa ja nyt hänen rahansakin ovat viimein loppuneet. Elämä Lontoon slummeissa on vaarallista ja huhut kertovat, että kaduilla liikkuu myös sadistinen murhaaja, joka ottaa kohteekseen nuoria naisia.

Darcylla on kuitenkin vielä jonkin verran onnea jäljellä, koska häntä suositellaan nuoren tohtori Damien Colen palvelukseen. Hyvästä kauppiasperheestä kotoisin oleva Darcy on kiitollinen raskaasta piian työstä, koska työ tietää säännöllisiä tuloja ja kattoa pään päälle.

Tohtori Damien on kuitenkin salaperäinen mies. Kukaan ei tiedä, millaisia kokeita tohtori vaunutallinsa vintillä tekee. Onko hänellä mahdollisesti anatomistina yhteyksiä Lontoon alamaailmaan, joka ei kaihda keinoja hankkiessaan anatomiaa tutkiville lääkäreille tutkimusmateriaalia?

Muistan lukeneeni goottista romantiikkaa viimeksi joskus teini-ikäisenä kun nyysin äitini kirjahyllystä jonkin Victoria Holtin teoksen. Ah sitä draamaa, lepattavia kynttilöitä ja uhkaavia askeleita käytävillä! Kun Smart Bitches, Trashy Books-sivuilla suositeltiin taannoin tämän kirjasarjan toista osaa, päätin minäkin kokeilla kirjasarjaa. Elämässäni kun on ollut selkeästi valkoisissa yöpaidoissa pimeillä käytävillä kuljeskelevien neitsyiden mentävä aukko.

Kirja alkaa vahvasti. Darcyn samoilu Whitechapelin kujilla keskellä yötä on sopivan pelottavaa, eritteet haisevat ja murhaaja saattaa hypätä nurkan takaa kimppuun ihan koska vaan. Myöhemmin, kun anatomistien työtä alettiin kuvata, olisin voinut vaikka vannoa että haistoin formaliinin nenässäni, vaikka eipä sitä tuohon aikaan vielä käytetty.

Oli myös mielenkiintoista seurata, kuinka kirjailija selvisi valitsemansa alagenren monista haasteista. Goottisen romantiikkakirjan kirjoittaminen näyttäytyi ainakin minulle kuin nuoralla tanssimiselta useammallakin eri osa-alueella. SBTB:n arviossa yksi suurimmista tämän tyyppisen kirjan haasteista puettiin suurinpiirtein tähän muotoon: Kuinka tehdä kirjan miespäähenkilöstä tarpeeksi pelottava, mutta kuitenkin niin puoleensa vetävä, että naispäähenkilö haluaa kaikesta vaarasta huolimatta harrastaa hänen kanssaan vaakamamboa? Niinpä.

Tämä ei tosin ollut ainoa kiikkerä asia, jonka kanssa juoni joutui tasapainoilemaan. Painostava ilmapiiri usein luodaan myös kommunikaation puutteen kautta. Aika moni asia ratkeaisi näissä kirjoissa sillä, että naispäähenkilö vain kysyisi siltä mieheltä, että mitäköhän tuo porukka on, joka rahtaa tuollaista painavaa arkkua vaunutalliisi keskellä yötä? Näin! Yhdellä kysymyksellä puoli juonta selvitetty! Mutta eihän se tietenkään niin mene. (Arkun arvoitus ratkesi muuten kirjassa myöhemmin ja selitys oli ihan tyhmä.)

Kaiken tämän lisäksi naispäähenkilö on toki saatava ajettua ilmapiiriltään painostaviin tilanteisiin, mielellään puolialastomana keskellä yötä. Tässä on toki se vaara, että hänestä tulee äkkiä henkilöhahmo, joka on TSTL, Too Stupid To Live, eli ihan liian tyhmä elääkseen.

Silver selviytyy näistä haasteista ainakin kohtalaisesti, joskin toinen jalka narulta keikutaan useammassakin kohdassa. Itselle ainakin kommunikaation puute on hankala niellä ja vaikka kirjailija yritti sille keksiä uskottavia selityksiä, jäi minua asia silti vaivaamaan.

Valitettavasti kirjan viimeinen neljännes oli lopulta kirjan heikointa antia erinäisistä syistä. Minulla on hyvin korkea sokerinsietokyky, joten en olisi koskaan arvannut, että päädyn valittamaan goottisen kirjan kohdalla liiasta siirapista. Päähenkilöiden välistä rakkautta, yhteensopivuutta ja kemiaa alleviivataan kirjan edetessä vaan yhä useammin ja selkeämmin, jolloin siinä kävi sitten niin, että koko juttu aiheutti minullekin jo yökkäysrefleksin. Se on kuulkaa jo aika makeaa se.

Kirjan loppuratkaisu myös enemmän ärsytti kuin tyydytti. Kaikki kääritään sievään pakettiin, Lontoon kokoisessa miljoonakaupungissa kaikki kirjan tapahtumat ja henkilöt linkittyvät tietenkin toisiinsa kuin sattuman kaupalla. Darcy päätyy tekemään ensimmäisen selkeästi tyhmän vetonsa, kun hän lähtee yksin torjumaan sellaista uhkaa hirveällä kiireellä, joka mielestäni on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan. Sitten oli vielä se yksi juttu, jossa kirjailija mielestäni teki ihan selvän virheen. Pientä spoileria seuraa:
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Murhaajan raaka toiminta selitetään mielisairaudella, joka minusta tarkoittaa sitä, että hän sai toimistaan osittaisen vastuuvapautuksen. Kirjan henkeen (ja realismiin?) olisi paljon paremmin sopinut se, että olisi vaan tultu siihen tulokseen, että tämmöisiä ihmisiä nyt vaan on, jotka nauttivat toisten tuskasta. Lisäksi murhaajan osoittaminen henkilökaartista ei ollut kovin suuren vaivan takana, että olisi ehkä tähänkin puoleen kirjailija voinut enemmän panostaa.

Kirjassa oli siis paljon toimivia elementtejä ja sen sisältämä romanssi oli ihan hellyyttävä, kunnes molemmat osapuolet alkoivat uskoa auringon nousevan toistensa... noh. Paljon oli myös kehittämisen varaa, mutta toivottavasti nämä asiat ovat sarjan seuraavissa osissa edes vähän paremmalla tolalla.

Niin paljon kuuluu rakkauteen eli mitä (kaikkea) romantiikkagenre on

Kuninkaallisia, aatelisia, miljonäärejä, lääkäreitä, pelastustyöntekijöitä, toimittajia, asianajajia, mekaanikkoja, vampyyrejä, ihmissusia, avaruusolentoja, kaukaasialaisia, tummaihoisia, aasialaisia, latinoja, rikkaita, köyhiä, lyhyitä, pitkiä, lihavia ja laihoja.

Milanin kirjan päähenkilö on naisasianainen

Romantiikkakirjallisuuden naispäähenkilöitä löytyy joka lähtöön ja miespäähenkilöt ovat vähintään yhtä moninaisia. Tämä siis sillä oletuksella, että kirjassa ylipäätään on edes nais- ja miespäähenkilö. Voi siinä olla kaksi miestä tai kaksi naistakin. Tai nainen ja seitsemän miestä, you know, mitä nyt sattuu mieleen tulemaan.

Romantiikkagenren monimuotoisuuden mahdollistaa se, että genressä on lopulta vain vähän "vaadittuja" elementtejä ja loput juonesta on täysin vapaata riistaa. Romance Writers of American mukaan, jonka veikkaisin olevan genren suurin etujärjestö, näitä vaatimuksia on vain kaksi. Kirjan juonelle keskeistä on ensinnäkin rakkaustarina. Päähenkilöt rakastuvat kirjan kuluessa toisiinsa, ja yrittävät saada keskinäisen suhteensa toiminaan erinäisistä esteistä huolimatta. Tämän lisäksi kirjalla täytyy olla emotionaalisesti tyydyttävä ja optimistinen loppu. Romantiikkagenren sanastossa puhutaankin usein HEA- ja HFN-lopuista eli Happily Ever After (ikuinen onni) ja Happy For Now (onni toistaiseksi).

Sebastianin kirjassa on kahden miehen välinen romanssi

Wikipedian mukaan asia ei tosin ole ehkä ihan näin mustavalkoinen. Etenkin onnellisen lopun vaatimus herättää usein keskustelua. Kuitenkin onnellinen loppu on juuri se, joka saa minut ja monet muut palaamaan tämän genren ääreen yhä uudelleen ja uudelleen. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka kirjassa tapahtuisi mitä, asiat lopulta aina järjestyvät parhain päin. Jos tämä on sitten haihattelua ja pilvilinnojen rakentelua, niin hyvä on. Itse en ainakaan mitään muuta inhoa niin paljon kuin sitä, että panostan aikaa ja tunteita tarinaan ja sitten kirjailija näkee tarpeelliseksi tappaa toisen päähenkilöistä (yleensä sen miehen) viime metreillä. Ei tätä!

Romantiikkagenren chick litistä erottaa mielestäni keskittyminen rakkaustarinaan. En ole kovinkaan paljon chick litiä lukenut, mutta se fiilis on jäänyt, että romantiikassa ääneen pääsee paljon enemmän myös se suhteen toinen osapuoli. Romantiikkakirja onkin parhaimmillaan molempien henkilöiden kasvutarina.

Meljean Brook kirjoittaa romanttista steampunkia

Romantiikkakirjallisuutta kritisoidaan usein sen kaavamaisuudesta, joka liittyy usein juuri onnellisen lopun lupaukseen. Lopputulos kuulemma näkyy jo ensimmäisiltä sivuilta asti jne. Mutta hei! Kertokaapa minulle genre, jossa ei olisi kaavamaisuutta tai omia konventioitaan. Kummasti niissä dekkareissakin aina saadaan murhaajat kiinni ja scifissä tuppaa olemaan teknologiaa. Onnellisista lopuista valittaminen tuntuukin enemmän laiskalta kritiikiltä, koska silloin on jäänyt näkemättä koko se matka, jonka päähenkilöt ovat kulkeneet oman HEAnsa saavuttaakseen. Siinä matkassa usein on myös koko kirjan sanoma, ei niinkään lopputuloksessa.

En myöskään tiedä toista genreä, jossa tarinankehittely olisi näin vapaata. Genren kaksi vaatimusta on lopulta hyvin löyhä kehys, jossa kuvan voi maalata juuri sellaiseksi kuin haluaa. Romantiikkagenre onkin kuin koko muun kirjallisuuden sulatusuuni, josta löytyy tilaa niin vakaville yhteiskunnallisille tai uskonnollisille pohdiskeluille, höyhenenkevyille sheikkikertomuksille kuin hyvinkin eroottisille tarinoille, joiden ainoa tarkoitus on tutkailla naisten seksuaalifantasioita. Jos genren päähenkilöt kerättäisiin yhteen huoneeseen, niin siellä herttuat, raksamiehet, siniset alienit, seksiklubien omistajat ja suoraselkäiset papit heittelisivät toisilleen vain iloisia ylävitosia.

Tässä kirjassa toinen päähenkilöistä on nyrkkeilevä raksamies

Jos siis historiallinen romantiikka aatelisineen ei ole sinun juttusi, niin miksi et kokeilisi vaikka nykyaikaan sijoittuvia kirjoja? Jos taas paranormaali, fantasia tai scifi kiinnostaa enemmän niin sitäkin löytyy. Salamarakkauden ja hiljalleen lämpiävän rakkauden ystäville löytyy molemmille omat tarinansa. Voit vierailla niissä pilvilinnoissa miljönäärien luona tai sitten lukea kirjoja aivan tavallisista ihmisistä ongelmineen. Ja mitä seksiin tulee niin skaala on varsin laaja ja ääripäistä löytyy sekä varovaisia suudelmia että skenaarioita, joissa tehdään kaikkea kaikkien kanssa kaikkialle.

Crusien kirjoissa on aina huumoria

Olen tuonne yläpalkkiin kerännyt kirjavinkkilistan, josta voi katsella suosituksia minun ja muidenkin lempikirjoista. Omia kirjavinkkejä saa aina myös antaa ja lisäsuosituksiakin saa kysellä. Autan niiden kanssa oikein mielelläni, jos vain suinkin osaan.

Tervetuloa siis romantiikkakirjallisuuden maailmaan, meiltä löytyy aivan kaikkea!

Sori Julia! Tämä on niin nähty

Kuva: HarperCollinsNordic

Lurjuksen lemmitty - Julia London

Julkaistu: 2015/2017
Alkup. nimi: The Scoundrel and the Debutante
Suomentanut: Salla Rissanen
Sivumäärä 238 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

Tämä kirja valikoitui luettavakseni alunperin lähinnä satunnaisotannalla HarperCollinsNordicin Silk-kokoelmasta. En nimittäin ole Kaari Utriota lukuun ottamatta lukenut romantiikkagenreä suomeksi vuosiin ja jostain oli aloitettava. En ole Julia Londonin kirjoja aiemmin lukenut, mutta nimi oli tuttu, joten valitsin tämän teoksen ensimmäiseksi koekaniiniksi.

Lurjuksen lemmitty on Cabotin sisaruksista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kaikenlaista on siis Cabotin perheessä ehtinyt tapahtua jo ennen tämän kirjan alkua, mutta se ei mielestäni häirinnyt juurikaan lukukokemusta. Sarjan aiempia osia ei ole suomennettu. Lurjuksen lemmitty on Regency-tyyppistä historiallista romantiikkaa.

Tarina alkaa, kun perheen kolmanneksi vanhin sisar Prudence surkuttelee kosijoiden puutetta sisarensa kartanolla. Kaksi vanhempaa sisarusta ovat päässeet hyviin naimisiin, joskin varsin skandaalinkäryisissä tunnelmissa ja tämä on karkottanut potentiaaliset sulhasehdokkaat myös sievän Prun ympäriltä. Prun mieltä keventääkseen hänen sisarensa ehdottavat Prulle matkaa ystävän luokse, joka on hiljattain saanut vauvan.

Juuri kun Pru on odottamassa kyydin tarjoavia tuttaviaan kylän keskustassa, törmää hän amerikkalaiseen Roan Mathesoniin, joka on tullut Englantiin etsimään omille teilleen lähtenyttä sisartaan. Hetken mielijohteesta Pru päättää seurata Roania postivaunuihin. Eihän nyt eksynyttä amerikkalaista voi yksin päästää seikkailemaan Englannin maaseudulle!

Minulla ei sinänsä ollut mitään kovin suuria ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaa. Odotin saavani lukea korkeintaan aika keskinkertaisen historiallisen romantiikkakertomuksen ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti vaan suurin osa kirjan teemoista tuntui aika pitkälle vanhojen juonielementtien lämmittelyltä. Kirjan suurin ongelma taisi olla tosiaan se, että kaikki tämän kirjan käänteet on joku muu kirjoittanut joskus aiemmin ja huomattavasti paremmin.

Täydeltä mahalaskulta kirjan pelasti ajoittain kohtalaisen viihdyttävä ja kekseliäs dialogi. Roanin kamppailua brittimurteen eri vivahteiden kanssa oli ihan hauska seurata ja asiasta olisi voinut vääntää irti enemmänkin koomisia hetkiä.

Valitettavasti vaan kirjassa oli monia eri juonenkäänteitä, joille huomasin lähinnä pyörittelevän silmiäni. Juoni tuntui lähinnä ketjulta erinäisiä tapahtumia, jotka oli nivottu yhteen varsin löyhästi. Tapahtumilla ei ollut juurikaan merkitystä myöhemmän juonen kannalta, eikä niitä enää myöhemmin kirjassa muisteltu. Kirjan kiintiöpahis oli karikatyyrimäinen ja juonen kannalta täysin turha. Tarinassa oli myös salamarakkauselementti. Tarinan päähenkilöt rakastuvat ja vakuuttuvat avioliittoaikeistaan noin 4 päivän sisään, tosin ensimmäiseen kosintaan kuluu laskujeni mukaan 36 tuntia. Tämä sai minut lähinnä huokailemaan turhautumistani. Salamarakkaus kun on mielestäni enimmäkseen vain laiskaa ja epärealistista juonenkuljetusta.

Seuraava ajatustenvaihto päähenkilöiden välillä oli kuitenkin se, joka sai minut melkein heittämään kirjani seinään. Kun nyt kuitenkin luin tämän e-kirjana lukulaitteella, onnistuin hillitsemään itseni ja tyydyin vain lausumaan muutaman valikoidun kirosanan. Pääparin tutustumisesta on kulunut noin 3 päivää:

"Mikä hätänä?" Roan kysyi hengästyneenä, kiihottuneena.

"Roan..."

"Mitä?" Hän sipaisi kädellään Prudencen kasvoja. "Oletko kunnossa? Näytät melkein sairaalta, Pru. Luoja, oletko sinä... tullut raskaaksi?"

"Mitä?, Ei, en ole", Prudence sanoi päätään pudistaen.

"Oletko varma..."

"Olen."

Siis mitä helv... Ymmärrän kyllä, että 1800-luvulla ymmärrys ihmisen fysiologiasta oli aika olematonta. Luulisin kuitenkin, että jopa silloin tiedettiin, että on täysin mahdotonta tietää onko tullut raskaaksi pari päivää yhdynnästä. Ei hyvää päivää. Käsitykseni päähenkilöiden älynlahjoista ei ollut aivan huipputasoa tähänkään sananvaihtoon asti, mutta tästä se laski kuin lehmän häntä.

Suomennoksesta voisi sanoa sen verran, että se oli kohtalaisesti tehty. Muutamia sananvalintoja jäin ihmettelemään ja pilkkuvirheitä sekä puuttuvia sanoja tuli vastaan.

En siis oikein osaa suositella tätä kirjaa kellekään. Jos genre ei ole tuttu, niin tämä teos kannattaa kiertää kaukaa. Korkeintaan kirjaa voi suositella Londonin tosifaneille, mutta kai kirjailija nyt parempaankin pystyy. Silk-sarjasta kannattaa muuten lukea mieluummin vaikka Victoria Dahlia.

Suosikkihyllystä: Jessica Trent - romantiikkagenren huikein naispäähenkilö?

Lord of Scoudrels - Loretta Chase

Julkaistu: 1995
Sivumäärä 375 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Heyer-pettymyksen jälkeen päätin tarttua kirjaan, jossa naispäähenkilö tietää mitä tekee, eikä anna kenenkään kävellä ylitseen. Samalla esittelen teille yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, jota en ensimmäisellä lukukerralla kyennyt laskemaan käsistäni.

Kirjan kirjoittaja Loretta Chase on yksi genren rakastetuimpia kirjailijoita. Chase kirjoittaa historiallista romantiikkaa. Hän on mestari etenkin itsevarmojen naispäähenkilöiden luomisessa, josta tämän kirjan ehdoton tähti, Jessica, on loistava esimerkki.

Eletään 1820-luvun loppua. Jessican ei-niin-fiksu pikkuveli Bertie on ajautunut Pariisissa huonoon seuraan, josta Jessican on saatava hänet vieroitettua ennen kuin on liian myöhäistä. Bertie on nimittäin tutustunut Dainin markiisiin ja tämän ystäviin. Dainilla, joka myös Beelzebubina tunnetaan, on seurapiireissä varsin huono maine.

Dainilla on taustallaan onneton lapsuus. Hänen italialaissyntyinen äitinsä lähti toisen miehen matkaan Dainin ollessa vain kahdeksanvuotias. Kipeä lapsuus opetti Dainille vähitellen sen, että herkkyys ja tunteet ovat jotain, mille hän ei koskaan saisi vastakaikua. Dainista on vuosien varrella tullut kova ja pelottava mies, joka ostaa rahalla sen, mitä muilta ihmisiltä tarvitsee.

Jessica puolestaan on kyllästynyt toimimaan ilmaisena lapsenvahtina laajalle suvulleen. Hän suunnittelee oman kaupan perustamista Lontooseen ja haluaa elää itsenäistä elämää. Bertie on vain saatava ensin irti Dainin kynsistä ja Jessica on varustautunut tähän taisteluun kuin paraskin kenraali. Jessican suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotusten mukaan, kun Dain paljastuu yllättäen paljon monitahoisemmaksi ja kiinnostavammaksi mieheksi, mitä Jessica ikinä osasi kuvitellakaan.

En tiedä, pystynkö tällä arviolla tekemään Jessicalle tai tälle tarinalle koskaan täyttä oikeutta, mutta sanalla sanoen Jessica on yksi mahtavimmista naispäähenkilöistä, missään, koskaan, ikinä! Saattaa kuulostaa hieman liioittelulta, mutta Jessican pauloihin ovat langenneet Dainin lisäksi vuosien varrella myös lukemattomat muutkin lukijat. Jessica on älykäs, lukenut ja itsevarma. Hän tuntee omat heikkoutensa ja vahvuutensa läpikotaisin ja pystyy suhtautumaan uusiin tilanteisiin hyvin analyyttisesti. Tämän vuoksi yllättävä himo Dainia kohtaa (tai eläimellinen vetovoima, kuten Jess sitä kutsuu) ei saa häntä hätkähtämään vaan Jessica muuttaa maailmankuvaansa tunteidensa mukaan.

Dain on vähintään yhtä mielenkiintoinen vastapari Jessicalle. Dain on vuosien varrella alkanut itsekin uskoa siihen kuoreen, jonka on ulkomaailmaa varten ympärilleen luonut. Sisimmässään Dain on silti rakkautta vaille jäänyt pikkupoika, joka ei tiedä mitä tunteilleen tekisi. Kirja onkin ennen kaikkea Dainin kasvutarina, kun hän oppii käsittelemään ja hyväksymään sen rakkauden, mitä Jessicalta saa. Matkan varrelle toki mahtuu yksi jos toinenkin idioottimainen teko, kun Dain tulkitsee tilanteet ja omat tarpeensa vääristyneen maailmankuvansa kautta.

Kirja on hauska ja huomasin hihitteleväni kirjan juonenkäänteille tuon tuosta. Tarinankerronta sekä dialogi ovat timanttista ja Jessican ja Dainin välille syntyvä jännite on suorastaan herkullista.

Merkittävää kirjassa on myös 90-luvun puoliväliin ajoittuva julkaisuvuosi. Itse ainakin omistan useampia 90-luvun alussa julkaistuja romantiikkakirjoja, joissa on vielä selkeitä kaikuja 70- ja 80-luvun niin sanotuista bodice ripper-ajoista. Näille teoksille on tyypillistä päähenkilöiden selkeä vallan epätasapaino, nimenomaan miespäähenkilön puolelle painottuen.

Lord of Scoundrels tuntuu heittävän kaikki edellisten vuosikymmenten juonielementit romukoppaan ja ottaa valtasuhteissa melkein 180 asteen käännökseen noihin aikoihin nähden. Jessica on se, joka on koko ajan perillä missä mennään ja toimii tilanteen sitä vaatiessa. Dainin kamppailu tunteidensa kanssa tekee Dainista väliin kuin hermostuneen, käsiään vääntelevän ja hääyötä pelkäävän neitsyen prototyypin, kaikesta kokemuksestaan huolimatta. Kun Dain nolaa Jessican julkisesti, ei Jessica jää surkuttelemaan tilannetta vaan ampuu Dainia käteen. Dain yrittää myös taivuttaa Jessicaa tahtoonsa käyttäen 80-luvun miespäähenkilöiden lempiasetta eli seksiä, mutta Jessica ei ole asiasta moksiskaan vaan pitää oman päänsä. Jessica on se, joka tässä kirjassa repii miehustat eli paidan Dainin päältä.

Jos siis genre kiinnostaa pätkääkään ja kielitaito riittää, niin en voi kuin suositella tätä kirjaa kaikin mahdollisin ylisanoin. Chasen muusta tuotannosta kannattaa tutustua myös Carsington-sarjan kolmeen ensimmäiseen osaan (Miss Wonderful, Mr Impossible ja Lord Perfect) sekä kirjaan Your Scandalous Ways, jossa tosin loppu on vähän liian kauniiseen pakettiin kääräisty.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.

Miksi haluan kirjoittaa romantiikkagenrestä?

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain, jota romantiikkagenreä lukeva yhteisö on odottanut jo vuosia. Arvostettu The New York Times Book Review julkaisi vihdoin laajahkon romantiikkakirjallisuutta käsittelevän artikkelin! Käsittääkseni tähän saakka NYT ei ole suostunut koskemaan genreen pitkällä tikullakaan.

Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen ja moni romantiikkafani lukikin artikkelia yhä kasvavan epäuskon vallassa. Vaikutti nimittäin siltä, että lehdessä oli onnistuttu antamaan artikkelin kirjoitus tehtäväksi henkilölle, jonka kiinnostuksen ja tiedon puute koko genrestä näkyi kilometrien päähän. Sen sijaan, että artikkeli olisi vaivautunut pohtimaan, miksi romantiikkagenre on niin suosittu, että vuonna 2013 se kattoi kolmasosan Yhdysvaltojen fiktiomyynnistä, sisälsi artikkeli kokoelman vanhoja stereotypioita, kirjojen seksikohtausten kuumuusasteen vertailua, pakollisen Fifty Shades of Grey-kommentin ja ainakin yhden rasistisen heiton. Loppukaneettina tämä isoisäni sukupolvea edustava mieskirjoittaja julisti miljardibisnestä olevan romanttikkagenren lähinnä harmittomaksi ja antoi vielä kaikessa viisaudessaan minulle ja miljoonille muille naisille luvan jatkaa unelmointia. Sheesh Mr Gottlieb! Kiitti ihan hitosti! Eipä tullut mieleeni unelmoida vaikka niin mahdottomista asioista kuin tasapainoisesta parisuhteesta tai hyvästä seksistä täällä hellan ja nyrkin välissä!

Tästä suivaantuneena päätin kaikessa harmittomuudessani vihdoin tehdä sen, jota olen jo pitkään pohtinut eli perustaa suomenkielisen, romantiikkakirjallisuuteen keskittyvän blogin. En ollut erityisen yllättynyt kun googletuksen jälkeen jouduin toteamaan, että olen tämän asiani kanssa aika yksin. Suomi on nimittäin aivan omituinen romantiikkakirjallisuuden musta aukko. Voin tunnustaa, että en ole aivan perillä siitä, kirjoittaako genreä tässä maassa muut kuin Kaari Utrio, mutta käännöskirjallisuus ainakin näyttää olevan lähes yksinomaan Harper Collins Nordicin ja Harlequin-kustantamon varassa. Ei siis liene ihme, että hakemisenkin jälkeen löysin vain kaksi selkeästi romantiikkaan keskittyvää blogia, joista molemmat ovat jo näyttäneet hiljentyneen. Muissa kirjablogeissa käytävässä keskustelussa jouduttiin pohtimaan jopa sitä, mitä romantiikkagenre ylipäätään edes on. Voin muuten paljastaa, että romantiikkagenren määrittelevä piirre on juonelle keskeinen rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Tämän perusteella siis Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu genreen, Tuulen viemää ei.

Tilanne on sinänsä surullinen, koska yhdysvaltalainen lukija tuskin niin suuressa määrin suomalaisesta eroaa, etteikö genrelle olisi kysyntää myös täällä. Romantiikkagenre on kuitenkin (pääosin) naisten (pääosin) naisille kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa näin mahdollisuuden tutkia tarinoiden kautta asioita, joita nimenomaan naiset kokevat tärkeiksi. Parhaimmillaan romantiikkakirjallisuus ja sitä ympäröivä yhteisö ovat nimittäin erittäin feministisiä (kyllä, oikein luitte) ja sen kautta sekä kirjailijat että lukijat pääsevät tutkailemaan rakkautta, miehen ja naisen rooleja yhteiskunnassa sekä etenkin naisen seksuaalisuutta. Kasvavien e-kirja- ja omakustannemarkkinoiden kautta, jotka romantiikkagenre on muuten avosylin omaksunut, ovat ääneen päässeet enenevässä määrin myös valtavirrasta poikkeavat kirjailijat. Genreen on alkanutkin viime vuosina ilmestyä erilaista queer-kirjallisuutta, josta etenkin homomiesten romansseja kuvaavat tarinat ovat erityisessä suosiossa.

Joten silläkin uhalla, että tietyissä piireissä älykkyysosamääräni juuri laski 30 pykälää vain koska kehtasin tunnustaa lukevani tätä usein syyttä hömpäksikin arvotettua genreä, toivotan teidät tervetulleiksi rakkausromaaniblogiini. Toivon, että blogi ja sen aihe herättää keskustelua sekä kirjoista että genrestä. Pakon sanelemana tulen esittelemään varmaankin paljon englanninkielisiä kirjoja, mutta yritän löytää niistä suomenkielisistäkin ne lukemisen arvoiset teokset.