sunnuntai 25. maaliskuuta 2018

Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...