Genreistä ja onnellisista lopuista

Romantiikkakirjoja, women's fictionia ja chick litiä

Pääsin vierailemaan Lukujonossa-blogiin ja siinä haastattelukysymyksiä täytellessäni pohdin jälleen kerran, kuinka jo tässä vajaan vuoden aikana olen blogin myötä joutunut uudestaan miettimään suhtautumistani useampaankin romantiikkagenreen liittyvään ilmiöön. Prosessi on sinänsä ollut varsin valaiseva, koska olen ihan tosissani joutunut haastamaan ajatteluani ja näkökulmiani genreen liittyen.

Yksi viimeaikaisista pohdiskelunaiheistani on liittynyt siihen, miksi samojen teemojen ympärillä kiertelevät chick lit ja se, jota englanninkielisessä kirjallisuudessa kutsutaan women's fictioniksi ja suomenkielisessä menee jonnekin sinne lukukirjallisuuden tienoille, eivät vain lukumateriaaliltaan jaksa innostaa minua yhtään niin paljoa kuin romantiikkagenren kirjat. Blogin kannalta tämä on pienoinen ongelma, koska nyt yli puoli vuotta suomenkieliseen kirjatarjontaan tutustuttuani olen edelleen samaa mieltä kuin blogia aloittaessani: suomen kielellä löytyy kyllä paljon rakkaustarinoita ja romanttinen suomenkielinen kirjallisuus voi ja porskuttaa aika hyvin, mutta harva näistä kirjoista kuuluu loppujen lopuksi nimenomaan genreen nimeltään romantiikka, joka on juuri se, jota itse haluaisin lukea. Blogiin on siis aika vaikeaa löytää muuta kuin englanninkielistä sisältöä. Koska romantiikkagenreä on niin vähän, sitä ei myöskään tunnisteta ja pahimmillaan se johtaa edelleen pettymyksiin esim. kirjan lopputuloksen suhteen, vaikka kirja vain toteuttaakin oman genrensä määritelmää, joihin siis RWA:n mukaan kuuluu sekä parisuhdekeskeisyys että ennen kaikkea se onnellinen loppu.

Mietin myös, että jos rakkaustarina on rakkaustarina, miksi chick litin ja women's fictionin lukeminen sitten koko ajan tuntuu minusta siltä kuin söisin lettuja pelkiltään: ihan kivalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että kerma ja mansikat puuttuu. Jostain syystä siis parisuhdekeskeisyys ja taattu onnellinen loppu ovat minulle tarinassa erittäin tärkeitä ominaisuuksia.

Miellän chick litin kirjallisuudeksi, jossa tarinan olennaisin asia on kirjan (nais)päähenkilön kasvutarina ja joka usein keskittyy päähenkilön ihmissuhteiden ruotimiseen, olivat nämä sitten rakkaus-, ystävyys- tai sukulaissuhteita. Niissä muutamissa chick lit-kirjoissa, joita olen nyt lukenut, jään rakkaussuhteissa aina kaipaamaan rakkaustarinan toisen osapuolen näkökulmaa tapahtumiin, joka taas romantiikkagenressä varsinkin nykyaikana on usein hyvin vahvasti läsnä. Romantiikkagenressä päästään usein myös parisuhteen toisen henkilön pään sisään, joka minusta on melkein se koko tarinan herkullisin osuus. On olemassa jopa muutamia kirjoja, jotka on kirjoitettu kokonaan (hetero)suhteen miespäähenkilön näkökulmasta, joka taas tuo tarinaan ihan omanlaisensa mielenkiintoisen dynamiikan.

Genrejen eroja miettiessä tajusin kuitenkin, että kaikkein eniten ahdistusta minulle aiheuttaa onnellisen lopun puuttuminen. Onnellinen loppuhan ei kuulu genremääritelmään missään muussa kuin romantiikkagenressä. Tämän vuoksi erityisesti women's fiction-genreen kuuluviin kirjoihin tarttuminen ei ole minulle erityisen helppoa, koska en koskaan tiedä mitä saan. Olenkin koko elämäni ollut krooninen viimeisten sivujen lukija, koska minun on vain saatava etukäteen (!) tietää, millaisia suuntaviivoja juoni noudattaa. En tiedä mitään sen ahdistavampaa kuin se, että panostan aikaa ja tunteita johonkin juonikuvioon tai tarinan henkilöön vain huomatakseni, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa. Aivoni eivät siis kestä epävarmuutta kovin hyvin. Tästä samasta syystä en myöskään koskaan seuraa tv-sarjoja tuoreeltaan ja elokuvien kohdalla eksyn usein IMDB:iin lukemaan juonitiivistelmät, jotta osaan etukäteen valmistautua tragedioihin. Jos selkeästi romanttisessa kirjassa on traaginen yllätysloppu, jää koko kirja minulta takuuvarmasti lukematta. Siinä mielessä romantiikkagenre, jossa onnellinen loppu tulee sisäänleivottuna ja varmana kuin Manulle illallinen on minulle juuri täydellistä luettavaa.

Myös Romantiikkatwitterissä on viime viikot keskusteltu useaan otteeseen siitä, miksi onnellinen loppu on genren kirjoissa niin tärkeää. Esim. Goodreadsissa oli pistetty pystyyn kysely, jolla kartoitettiin sitä, kokivatko lukijat onnellisen lopun olevan välttämätön osa romantiikkagenreä. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä asiasta oli ryhmä, joka koostui pääosin genren kirjailijoista ja ahkerista lukijoista. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin myös mielenkiintoisia ja tärkeitä näkökulmia siihen, miksi niin moni genren aktiivi olisi valmis puolustamaan onnellista loppua lähes henkeen ja vereen saakka. Osa koki saavansa lohtua siitä, että tässä melkein päälaelleen kääntyneessä maailmassa oli vielä tilaa myös onnellisille tarinoille. Romantiikkagenre koettiin turvasatamaksi, kun muu elämä oli ympärillä yhtä myllerrystä. Joku kritisoi sitä, miksi onnellisen lopun sisältävä rakkaustarina usein niin helposti tituleerataan epärealistiseksi. Onko tosiaan muka niin, että onnellisesti päättyvää rakkautta ei maailmassa enää ole? Mielenkiintoinen näkökulma asiaan oli myös se, että millainen maailma olisi, jos tragedioiden, tuskan ja kivun sijaan keskityttäisiin esimerkiksi uutisoinnissa enemmän iloon ja onnellisuuteen.

Romantiikkagenre ei takuulla sovi kaikille, mutta sen harrastajille se tarjoaa kuitenkin hyvin paljon. Omasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat niitä kirjoja, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi. Mikään ei ole sen parempaa kuin hyvin kirjoitetun genreen kuuluvan kirjan lukeminen.

Tämän myötä toivotan lukuiloa kaikille, juuri sen oman, rakkaimman genrensä parissa!