Tämän vuoden suunnitelmia

Hauskaa uutta vuotta!

Kirjablogeissa käydään läpi kirjavuotta 2017, mutta valitettavasti minulle vuosi tulee kirjojen osalta jäämään aikamoiseksi kysymysmerkiksi. En nimittäin ensimmäistä kertaa n. 15 vuoteen kirjannut lukemiani kirjoja ylös oikein mitenkään.

Olen pitänyt lukupäiväkirjaa 2000-luvun alusta lähtien ja muistikirjoja on ehtinyt vuosien aikana kertyä jo 7 kappaletta. Kaikista lukemistani kirjoista ei ole aina ollut ihan yhtä helppoa kirjoittaa, mutta myös ne kirjoitushetkellä turhalta tuntuvat tekstit ovat yllättävän hauskaa luettavaa sitten vuosia myöhemmin.

On myös mukavaa palata ajassa taaksepäin ja katsoa, että mitäs minä siitä Jane Eyresta olinkaan mieltä silloin 10 vuotta sitten ja muuttuuko lukukokemus ajan saatossa. Lukupäiväkirjoista voi myös seurata lukutottumusten ja kirjamieltymysten muutoksia. Edelleen ihmettelen sitä, että olen joskus lukioaikoina jaksanut kahlata läpi esim. Umberto Econ Edellisen päivän saaren, joka edelleen muistuu mieleeni aika raskassoutuisena lukukokemuksena ja johon minulla ei välttämättä olisi kärsivällisyyttä nykyään ollenkaan.

Taukovuosi luettujen kirjojen kirjaamisesta kertoi minulle ainakin sen, että tämä on tietoa, jota edelleen haluan laittaa muistiin. Koska 80-luvun lapsena olen nähtävästi loppuelämäni sen verran analoginen, että sähköisessä muodossa oleva blogi ei tehtävään jotenkin riitä, päätin korkata lukupäiväkirjan nro 8. Olen varma, että Las Palmasista ostetun Paperblanksin sivuja tulee olemaan ilo täyttää.

Myös Helmet-lukuhaaste tälle vuodelle kiinnosti sen verran paljon, että päätin ottaa siihen osaa ensimmäistä kertaa elämässäni. Blogin hengen mukaisesti yritän suorittaa sen mahdollisimman pitkälle romantiikkagenreä lukien. Onneksi genrestä löytyy teemoja niin moneen lähtöön, että pienellä mielikuvituksella pitäisi kirjakandidaatti löytyä kohdista suurimpaan osaan. Osa kohdista tosin vaikuttaa aika haastavalta ihan mitä genreä lukien tahansa, mutta mikäs sen hauskempaa.

Kirjavuosi 2018 vaikuttaa minusta oikein jännittävältä ja innostavalta. Miltä teidän vuotenne näyttää?

Minua vaivaa huonon kirjan kirous

An Affair Before Christmas - Eloisa James

Julkaistu: 2007
Sivumäärä 388 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

En nyt jostain syystä kykene löytämään itselleni hyvää luettavaa. Minusta tuntuu, että olen täällä blogissa valittamassa milloin mistäkin teoksesta, eikä valitettavasti Eloisa Jamesin kirja tuo asiaan mitään muutosta. An Affair Before Christmas oli minulle epätasaisin lukukokemus pitkästä aikaa.

Minulla oli kirjan suhteen aika suuret odotukset. Eloisa James on yksi genren suosituimmista kirjailijoista ja kaiken lisäksi englanninkielisen kirjallisuuden professori, joten odotin, että hänellä ainakin pitäisi olla kieli ja tarinaan vaadittava taustatyön tekeminen hallussa. Ongelmani Jamesin kanssa on vain aina ollut se, etten ole oikein päässyt perille mitkä ovat ne kirjat, joissa hän olisi parhaimmillaan. An Affair Before Christmas ei tee tässä poikkeusta. Amazonin kirja-arvostelut ovat kuin käänteinen Gaussin käyrä. Tätä kirjaa on joko vihattu tai rakastettu ja teoksen luettuani ymmärrän oikein hyvin miksi.

Kirjan tarina sijoittuu 1700-luvun lopun Englantiin yrjöjen aikaan ja on Desperate Duchesses-sarjan toinen osa. Sarja on parhaimmillaan kokonaisuutena luettuna. Sarjan kirjoissa on monta tarinaa, jotka jatkuvat kirjasta toiseen, joten kirjat eivät toimi kovin hyvin yksinään. En ole ensimmäistä osaa sarjasta lukenut, mutta pääsin tarinaan siitä huolimatta ihan hyvin mukaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, joita kirjassa kerrotaan vuoron perään. Kirjan rakenne jo yksistään tuo omat haasteensa juonenkuljetukseen ja tässäkään kirjassa ei vältytä siltä, että jokin sivujuonista tunkee päätarinan keskelle, juuri kun siinä ollaan pääsemässä johonkin. Luonnollisesti päätarina myös saa normaalia vähemmän sivutilaa. Nämä rakenteelliset ratkaisut olivat kuitenkin vielä ihan siedettäviä, eivätkä suinkaan kirjan suurin ongelma.

Jos muutaman sanan sivujuonista sanoo, niin toinen niistä oli aika peruskauraa ja tulevien kirjojen pohjustusta. Toinen juonista sen sijaan päättyy täysin kesken ja tämäkin olisi minusta ollut ratkaisuna ihan ok, ellen olisi löytänyt tarinan loppua kirjailijan nettisivuilta, viitaten nähtävästi siihen, että kyseisen sivujuonen henkilöihin ei tulevissa kirjoissa todennäköisesti kovin syvällisesti enää palata. Tämä ainakin minulle kertoo sen, että kirjailijalla on käsissään niin paljon materaalia, että hän ei enää oikein tiedä mitä sillä tekisi, eikä myöskään osaa karsia tarina-aihioista kirjoihinsa niitä oleellisimpia.

Sekavat sivujuonet olisin sietänyt, jos kirjan päätarinassa olisi ollut jotain järkeä. Päätarina kertoo Fletcherin herttuasta ja hänen vaimostaan Poppysta. Poppy ja Fletch ovat menneet naimisiin hyvin nuorena salamarakkauden jälkeen. Avioliittoa on kestänyt jo neljä vuotta, mutta asiat eivät oikein tunnu sujuvan etenkään makuuhuoneessa ja Fletch alkaa olla tilanteeseen kyllästynyt. Kun sitten Fletch tuo Poppylle julkisesti esiin tyytymättömyytensä avioliittonsa tilaan, loukkaantuu Poppy verisesti, pakkaa kimpsunsa ja muuttaa ystävänsä luo.

Olen viime aikoina miettinyt paljon historiallisen romantiikkakirjallisuuden realismia ja sen puutetta ja suorastaan rakastin tämän kirjan lähtökohtia, koska ne ainakin minun tietämykseni ja ymmärrykseni mukaan kallistuivat skaalalla juuri sinne realismin puoleen. Poppy on kasvatettu hienoksi naiseksi. Hän on saanut makuuhuoneasioihin ohjausta äidiltään, jonka omat negatiiviset kokemukset avioliitosta värittävät sitä keskustelua, jota hän on Poppyn kanssa käynyt. Tämän seurauksena Poppy pitää seksiä jonain, mitä tehdään vain ja ainoastaan aviomiehen tarpeiden tyydyttämiseksi ja perillisten hankkimiseksi. Poppylle ei tule edes mieleen, että hänkin voisi seksistä nauttia. Ei ole Googlea tai Cosmoa, josta voisi katsoa 10 vinkkiä saada orgasmi. Kuvaavaa mielestäni on, että kun Fletch ja Poppy yrittävät keskustella asiasta, aihe on Poppylle niin suuri tabu, että avioparilla ei ole oikein edes yhteistä kieltä, heillä ei yksinkertaisesti ole edes sanoja sen ilmaisemiseen, mitä kumpikin suhteelta haluaisi.

Lähtökohdat olivat siis mielestäni mestarillisesti rakennettu. Kun lisätään tähän vielä se, että myös muut kirjan henkilöt käyttäytyvät pitkästä aikaa kuin oman aikakautensa ihmiset, olin erittäin innostunut lukemaan tarinan. Ajattelin ymmärtäväni lähtökohdista kaiken, mutta alun jälkeen en sitten ymmärtänytkään enää mistään mitään.

Tiesin olevani ongelmissa kirjan puolivälin tienoilla, kun totesin, että minulla ei ollut oikein minkäänlaista tunnereaktiota juonen tapahtumiin tai päähenkilöiden kokemiin koettelemuksiin. Ajattelin, että päätarinan suurin ongelma oli Poppy, joka vaikutti olevan enemmän paperinukke kuin hengittävä, ajatteleva, tunteva ihminen, mutta kirjan loppuun päästyäni minun oli pakko todeta, että Poppya koskevat ongelmat olivat koko päätarinalle yhteisiä. Päätarinan juoni ja sen päähenkilöiden kehitys nimittäin koostuu sarjasta tapahtumia ja ominaisuuksia, joita kirjailija on vain asettanut jonoon jonkinlaiseksi juonta muistuttavaksi rakennelmaksi, mutta joista ei edes hyvällä tahdolla saa aikaiseksi hyvin soljuvaa, yhtenäistä tarinaa. Uusia, olennaisia tietoja tiputellaan lukijan syliin ihan puskista, ilman että niihin on mitenkään viitattu tarinassa edeltävästi. Kun koko kirjan juoni on sitten tätä, tulee lukukokemuksesta erittäin nykivä ja paljastuksista todella epäuskottavia.

Viimeisen sadan sivun aikana tarina pääsee vähän parempaan vauhtiin, kun Poppy ja Fletch alkavat vihdoin puhua keskenään. Valitettavasti tämä taas johtaa siihen, että Fletchin persoonallisuus keskittyy lopulta pelkästään hänen jalkoväliinsä ja loppukirjan sitten pyörittelinkin silmiäni siihen malliin, että pelkäsin nyrjäyttäväni silmänliikuttajalihakseni.

En siis voi suositella tätä kirjaa, enkä tämän perusteella oikein Jamesiakaan oikein kellekään. Ei tämä nyt oikein ollut sellainen hauska, kepeä joulukirja, jota olin hakemassa.

Suosikkihyllystä: Ortodoksijuutalaista BDSM:ää

Craving Flight - Tamsen Parker

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 183 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Joulukuu pääsi yllättämään minut täysin. Suurin syy siihen on se, että olen viimeiset 1,5 viikkoa yrittänyt toipua takavasemmalta iskeneestä keuhkokuumeesta. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogiteksti jo toissa viikolla, mutta jotenkin ei ajatus kulje, kun on 39 astetta kuumetta.

Kritisoin viimeksi Merten kuningatar-kirjaa siitä, että tarinan juoni jää täysin erotiikan jalkoihin. Vastapainoksi tälle ajattelin esitellä teille erotica-alagenreen kuuluvan kirjan, jossa ongelma on lähestulkoon päinvastainen. Craving Flight-kirjassa nimittäin juoni tai paremminkin miljöö on niin kertakaikkisen kiehtova, että seksi on tässä melkein toissijaista.

Tzipporah Berger on kääntynyt joitakin vuosia sitten ortodoksijuutalaiseksi. Koska naimattomuus on ortodoksijuutalaisessa yhteisössä harvinaista ja suorastaan epätoivottua, lupautuu Tzipporah lopulta tapailemaan Elan Kleinia, paikallista lihakauppiasta. Seurustelu johtaa pian häihin, mutta yhteiselo ei ole ongelmatonta ja Tzipporah sekä Elan joutuvat tekemään paljon työtä saadakseen suhteensa toimimaan.

En ole varmaankaan mistään tänä vuonna lukemastani kirjasta oppinut niin paljoa uusia asioita, kuin tästä. Ortodoksijuutalainen yhteisö on kiehtova ja kirjailija on kuvannut siihen kuuluvia rituaaleja ja tapoja hyvin uskottavasti. Tiesittekö muuten esimerkiksi sitä, että ortodoksijuutalaiseen perinteeseen kuuluu, että nainen peittää hiuksensa julkisilla paikoilla? Tzipporah käyttää kirjassa ticheleitä, taidokkaasti punottuja huiveja, mutta moni muu kirjan naisista peittää hiuksensa sheitel-peruukilla. Google kertoo tavasta vielä kaikenlaista muutakin mielenkiintoista, kuten esimerkiksi sen, että hyvin tehdyt sheitelit eivät ole ihan sieltä halvimmasta päästä.

Tzipporah taistelee kirjassa myös toistuvasti ruoanlaiton kosher-vaatimusten kanssa, joka jälleen suureksi mielenkiinnokseni kattaa paljon muutakin kuin ritualistisia teurastustapoja. Enpä tiennyt tätäkään aikaisemmin.

Tarinan suurin vahvuus on sen esiin nostamissa vastakkainasetteluissa. Tzipporahin ja Elanin uskonnollinen vakaumus luo jo lähtökohtaisestikin omanlaistansa jännitettä julkisen ja yksityisen sekä maallisen ja uskonnollisen elämäntyylin välille. Ortodoksijuutalaiseksi hiljattain kääntynyt Tzipporah joutuu jatkuvasti taistelemaan, jotta suorittaisi kaikki yhteisöön kuuluvat rituaalit oikein, kun taas yhteisöön syntyneelle Elanille nämä ovat kaikki itsestäänselviä asioita. Professorina toimivalta Tzipporahilta ja lihakauppias-Elanilta puuttuu myös yhteinen kieli. Makuuhuoneessa asiat sujuvat ehkä vähän liiankin hyvin, mutta muuten päähenkilöt eivät oikein tiedä, miten toisilleen puhuisivat.

Mitä seksiin tulee, se on yksityiskohtaisesti kuvattua ja väliin jopa rankkaa luettavaa. BDSM ei ole tässä kirjassa mitään hiplailua. Toisaalta olin yllättynyt siitä, miten luonnollisesti päähenkilöt kirjassa lopulta seksiin suhtautuvat.

Ainoa valituksenaiheeni tätä kirjaa kohtaan on se, että se on ihan liian lyhyt. Moni kirjan teemoista olisi hyötynyt syvemmästä tarkastelusta ja kehittelystä. Loppu on myös tämän vuoksi turhan töksähtävä. Voin kuitenkin tätä kirjaa lämpimästi suositella ihan jo pelkästään sen miljöön vuoksi. Löytyisiköhän Amazonista lisää ortodoksijuutalaista romantiikkaa? Lukisin heti.

Merten kuningatar karahtaa kiville pahemman kerran

Merten kuningatar - Saskia Walker

Julkaistu: 2013/2014
Alkup. nimi: The Jezebel
Suomentanut: Pasi Punnonen
Sivumäärä 328 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Arvio sisältää pieniä spoilereita ja yhden K18 sitaatin kirjasta.

Olin erittäin yllättynyt kun löysin kirjaston fantasiahyllystä tämän Saskia Walkerin teoksen. Aika monilla Suomen kirjastoilla on se linja, että ne eivät ota "kioskikirjallisuudeksi" katsomiaan teoksia valikoimiinsa. Ihan sama, vaikka sieltä "kioskikirjallisuuden" joukosta löytyy esim. sellaisia nimiä kuin Debbie Macomber, jonka kirjoja on painettu sellaiset vaivaiset 200 miljoonaa kappaletta. Se on muuten yhtä paljon kirjoja, kuin koko Suomen kustannuskenttä myy vajaassa kymmenessä vuodessa.

Jotenkin Walkerin kirjat on kuitenkin muilutettu Tampereen kirjaston valikoimiin huolimatta siitä, että tämä on kuulkaas sitä pahimmanlaatuista "kioskikirjallisuutta" eli eroticaa, tarkoittaen, että tässä on seksiä, iik! Paljon, iik!

Merten kuningatar kertoo Maisie Taskillista, nuoresta noidasta, joka saa vihiä kasvatti-isänsä ja opettajansa Cyrusin kieroista suunnitelmista hänen varalleen. Maisiella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paeta Lontoosta ja yrittää päästä kaikin mahdollisin tavoin synnyinsijoilleen Skotlantiin. Koska laivalla matkustaminen on nopein vaihtoehto, tarjoaa Maisie kapteeni Roderick Cameronille neitsyyttään maksuksi merimatkasta. Koska näinhän sitä nyt yleensä toimitaan, juu.

Juonellisen erotiikkakirjallisuuden kirjoittaminen on haastavaa hommaa. Alagenre määrittelee, että seksiä on oltava paljon ja sen on oltava kaiken lisäksi vielä yksityiskohtaista. Kaikki tämä vie aika paljon sivuja, joten juonenkuljetuksessa on oltava niiden seksikohtausten välillä aikas tehokas, jos haluaa saada jotain aikaiseksi. Itse olen ainakin todennut, että homma toimii parhaiten silloin, kun makuuhuoneasiat jätetään sinne makuuhuoneeseen ja lopun aikaa viedään juonta eteenpäin. Muuten tuppaa käymään niin, kuten nyt Merten kuningattaren kanssa kävi, että Maisie ja Roderick ovat jatkuvasti niin keskinäisen himonsa pauloissa, että juoni jää täysin sivuosaan ja on lopulta aivan olematon.

Juonen heppoisuus taas johti siihen, että päähenkilöt jäivät paperinohuiksi, en jaksanut välittää heistä tai heidän kohtaloistaan pätkääkään ja lopulta kyllästyin koko tarinaan aivan totaalisesti. Cyrusista yritetään rakennella pelottavaa ja vaarallista miestä, muttä lopulta hänkin paljastuu täysin mitättömäksi vastustajaksi. Myös fantasiaelementti on aivan yhtä kevyt kuin tarinan hahmot.

Kirjan loppu oli hämmentävä. En ollut oikein varma, että ovatko päähenkilöt nyt yhdessä vai ei? Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että saadakseni kirjan vihdoin loppuun jouduin turvautumaan selailuun, enkä lukenut kirjasta tässä kohtaa enää kuin ehkä joka kolmannen sanan. Jäin hämmennyksen valtaan, mutta en välittänyt asiasta edes sen vertaa, että olisin lukenut viimeiset sivut tarkemmin. Joka tapauksessa päähenkilöiden onnellinen loppu ei ollut edes erityisen uskottava, koska ainoa mitä heidän välillään oli, oli himoa.

Lopulta kävi niin, että tämän kirjan parasta antia oli sen kääntäjä. Voin kuvitella, että seksikohtausten kääntäminen suomeksi ei ole helppoa, mutta Merten kuningattaressa näkee, että kääntäjä on heittäytynyt tehtävään koko mielikuvituksensa voimalla. Lopputulos oli toki aika purppuraista ja kirjan suurin viihdytysarvo olikin sen jännittäminen, että millaisia eufemismeja se kääntäjä seuraavaksi oikein keksii:

Hän vei kätensä tunnustelemaan naisen vakoa. Se oli tahmean kostea, ja mehut virtasivat naisesta hunajan lailla hänen painaessaan kalunsa pään tämän kuumottavaa syliä vasten.

Maisie vaikeroi ja kiemurteli hänen kosketuksestaan, liikutti vartaloaan rytmikkäästi tuijottaen kohtaa, missä hänen kankensa kohosi levälleen avautunutta häpyä vasten. Nainen keinahteli edestakaisin hänen nuppinsa varassa.

Hahaha, apua! Jotenkin veikkaan, että alkuperäisessä tekstissä ei oltu ihan niin mehukkaissa tunnelmissa kuin suomennoksessa. Mieluummin otan kuitenkin purppuraisen käännöksen kuin sellaisen "palikka A koloon B"-version.

En siis voi tätä Walkerin kirjaa oikein suositella mitenkään, ellei nyt välttämättä halua lukea kirjaa pelkästään seksikohtausten vuoksi. HarperCollinsin valikoimista löytyy tosin esim. Tiffany Reiszia, jonka kirjoista olen kuullut kehuja paljon enemmän.

Salakuljetusta, suhmurointia ja oikeasti pelottava vihollinen

Six Degrees of Scandal - Caroline Linden

Saatavilla myös suomeksi nimellä Uskomattomia skandaaleja

Julkaistu: 2016
Sivumäärä: 387 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olivia Townsend on pulassa. Hän on hiljattain jäänyt leskeksi ja saanut huomata, että hänen hyvin toimeentuleva aviomiehensä ei olekaan jättänyt jälkeensä minkäänlaista omaisuutta. Olivia on siis puilla paljailla. Kaiken kukkuraksi kuolleen aviomiehen vanha tuttava lordi Clary on tehnyt selväksi, että haluaa tehdä Oliviasta rakastajattarensa, eikä tunnu kaihtavan mitään keinoja tehdäkseen suunnitelmastaan totta.

Kun Olivia sitten saa vahingossa tietää, että aviomiehen ja Claryn keskinäiset liiketoimet eivät ole varsinaisesti kestäneet päivänvaloa, näkee hän tässä ainoan tilaisuutensa päästä Clarysta eroon. Liiketoimien selvittämiseksi Olivia saa yllättäen avukseen nuoruudenrakastettunsa James Westonin, joka haluaa tehdä kaikkensa hyvittääkseen Olivialle aikanaan tekemänsä vääryyden.

Six Degrees of Scandal on historiallista romantiikkaa ja Scandalous-kirjasarjan neljäs osa. Kaikki aiemmat sarjan kirjat on kerrankin jopa suomennettu. En ole niitä lukenut, mutta kirja toimi kohtalaisen hyvin myös yksinään. Toisaalta jäin miettimään sitä, että Olivian ja etenkin Claryn hahmot olisivat olleet vielä moniulotteisempia, jos aiemmat osat olisi lukenut.

Kirjassa oli paljon elementtejä, joista pidin. Luin tämän kirjan aika pian Lurjuksen lemmityn jälkeen, enkä voinut olla vertailematta kirjoja keskenään. Siinä missä Lurjuksen lemmityssä päähenkilöt rakastuvat toisiinsa parissa päivässä, ovat tämän kirjan päähenkilöt tunteneet toisensa lapsesta saakka. Kirjan alussa kuvataankin Olivian ja Jamesin lapsuutta, rakastumista ja tapahtumia, jotka lopulta erottavat heidät toisistaan. Kahden nuoren ihmisen romanssin kuvaus on suloinen, mutta toisaalta tuo esiin myös sen naiiviuden, joka heidän maailmankatsomuksessaan yhä on.

Kun päähenkilöiden tiet jälleen kohtaavat vuosia myöhemmin, joutuu etenkin Olivia rakentamaan luottamuksensa Jamesiin uudestaan. Jos kirjassa jotain valittamisen aihetta on, niin ehkä juuri se, miten helposti ja nopeasti tämä tapahtuu. Toisaalta on selvää, että Olivia ja James rakastavat yhä toisiaan, joten en ole vieläkään oikein varma siitä, että tarvitseeko tarina edes mitään suurta draamaa ja angstia, jotta nämä kaksi päätyvät jälleen yhteen. Ehkä joskus vähemmän on enemmän.

Kirja onnistui puolivahingossa tuomaan esiin myös erään romantiikkakirjallisuudessa selkeästi ylikäytetyn juonielementin. Erilaiset Big Mis(understanding)it eli isot väärinkäsitykset ovat romantiikkakirjallisuuden peruskauraa. Usein suurin ongelma väärinkäsitysten kanssa on se, että päähenkilöt eivät osaa puhua keskenään asiasta ja siten ratkaista koko juttua noin kirjan sinulla 50. Tässä kirjassa Olivia ja James sentään osaavat keskustella keskenään, mutta huomasin koko ajan odottavani sitä, että James alkaisi syyttää Oliviaa heidän eroonsa johtaneista tapahtumista, vaikka Olivia ei olisi pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin yhtään mitenkään. Koska näin ei käynyt ja koin asian erittäin raikkaaksi vaihteluksi (tarkoittaen siis, että tätä tapahtuu muissa genren kirjoissa todella paljon), tulin siinä jälleen kerran pohtineeksi, että kyllä vaan romantiikkagenressä välillä riittää kaikenlaisia tampioita miespäähenkilöiksi.

James oli mahtava muutenkin. Hän luotti Oliviaan ja tämän vahvuuksiin, tuki häntä kun Olivia ei itse uskonut itseensä ja kehui, kun Olivia suoriutui jostain vaikeasta. Jos siis romantiikan alfaurokset kyllästyttävät, kannattaa kokeilla Jamesin tarjoamaa beetaa.

Lurjuksen lemmittyyn nähden suurin ero oli kuitenkin kirjan pahiksessa. Siinä missä Londonin kirjassa pahis oli tungettu tarinaan vain sen vuoksi, että täytyyhän sellainen olla, aiheutti tässä tarinassa lordi Clary ihan todellista vaaraa. Claryn toiminta oli kuin oppikirjaesimerkki seksuaalisesta häirinnästä. Hän aloittaa pienesti ja harmittomasti, niin ettei Olivia oikein itsekään usko, että Clary hänestä jotain haluaa. Tilanne kuitenkin eskaloituu pikkuhiljaa, samalla kun Clary kaikin tavoin nakertaa Olivian itseluottamusta ja saa tämän uskomaan, että Olivialla ei kohta ole muita tukijoita tai ystäviä, eikä oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin taipua Claryn vaatimuksiin. Clarysta ei myöskään niin vain päästä eroon. Hän on kuitenkin vaikutusvaltaa ja suhteita omaava aatelinen ja Olivia köyhä leski. Loppuratkaisu on ehkä vähän liian kätevä, mutta ei kuitenkaan niin siististi paketoitu, etteikö se olisi suurin piirtein uskottava.

Tykkäsin tästä kirjasta ja varmaankin luen Scandalous-sarjasta vielä muutakin. Jos siis haluaa lukea suomeksi oikein perinteistä historiallista romantiikkaa, niin tätä kirjaa kannattaa kokeilla.

Katajamäellä on aika omituista

Katajamäellä kaikki hyvin - Anneli Kivelä

Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 238 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

En olisi etukäteen uskonut, että tällaisen selkeästi hyvän mielen kirjaksi tarkoitetun teoksen lukeminen olisi yhtä haastava ja epätasainen lukukokemus kuin Katajamäen kuoppainen kylänraitti. Voin kyllä myöntää, että aloitin kirjan lukemisen aika latautuneissa tunnelmissa, koska keräsin kierroksia jo takakansitekstistä. Painotus minun:

Toistakymmentä vuotta kyläkoulua luotsannut Henri Laakso on lähtenyt paikkakunnalta, ja Katajamäellä mietitään, millainen on se mies joka pystyy täyttämään Henrin saappaat. Kun uusi johtajaopettaja sitten kesän alussa ilmestyy Katajamäelle, kyläläiset ovat lentää istualleen: mies onkin nainen! Voiko sievä nuori vaaleaverikkö olla pätevä toimessa, jota on aina ennen hoitanut mies? Valintaansa miettimään joutuu myös tulokas, kun kaupungin valot, ihmismassat ja hulina vaihtuvat syksyn tullen Katajamäen hiljaiseloon. Paremmin näyttäisi kyläläisten mielestä sopeutuvan harvapuheinen Rene, joka remontoi ikivanhaa, ränsistynyttä maatilaa. Mutta miksi ja kenelle?

Onneksi kuitenkin kylätoimikunta järjestää entiseen tapaan monenlaista puuhailua, niin että Katajamäen arki tarjoaa juuri sopivasti mukavaa ajankulua ja kutkuttavaa jutunjuurta kyläkaupan kahvinurkkauksessa.

Luin ensin nuo lauseet pariin kertaan ja tsekkasin sitten kalenterini. Jep, edelleen vuosi 2017. En oikeasti voinut uskoa, että vielä tälläkin vuosituhannella kirjallisuuteen haetaan draamaa siitä, että kunnan virkaan valitaan miehen sijasta nainen, eikä muuten mikä tahansa nainen vaan vielä nuori ja kauniskin! Hellanlettas niin, kyllähän sen kaikki tietää, että ei ne munasarjat sovi yhteen vastuun kanssa. Sitä voi tulla vaikka PMS-oireita tai muuta tunteilua, miettikääpä sitä! (sanoi hän sarkastisesti).

Onneksi tässä vaiheessa, kun verenpaineeni oli kohonnut jo siihen pisteeseen, että aivoverenvuoto uhkasi, muistin, että takakansiteksteillä on harvoin mitään tekemistä tarinan kanssa ja päätin antaa katajamäkeläisille tasan yhden mahdollisuuden. Tämä ei onneksi ollut turhaa, koska Katajamäellä ei kukaan kommentoi edes puolella sanalla opettajan tehtävään valitun henkilön sukupuolta, ainakaan kompetenssin näkökulmasta. Huokasin tässä kohtaa syvään helpotuksesta.

Valitettavasti kirjan lukeminen oli minulle silti yllättävän vaikeaa. En osaa erotella, miten paljon takakansiteksti lopulta väritti lukukokemustani, mutta kiinnitin huomiota joka ikiseen epäloogiseen yksityiskohtaan, joka kirjassa vastaan tuli. Välillä oli tunne, että tästähän tulee tosi hyväkin lukukokemus, mutta sitten taas joku kirjan henkilöistä sanoi tai teki jotain, joka silitti minua sen verran tehokkaasti vastakarvaan, että putosin jälleen maan pinnalle.

Kirjailijan ansioksi on kyllä sanottava se, että hän osaa kirjoittaa kevyen letkeästi, samalla murresanoja mukaan heittäen, mikä ainakin minulle loi sellaista mukavaa tuttuuden tunnetta ja toi mieleen omat maalaismuistoni. Lisäksi kirjassa romantiikka ei ollut pelkästään nuorten ihmisten etuoikeus vaan vanhempi sukupolvi pariutui kirjan aikana jopa ahkerammin.

Kirjan ongelmat tiivistäisin kahteen pääkategoriaan. Ensinnäkin Katajamäki on maalaisidylli jostain toisesta ulottuvuudesta, jolla ei ole reaalimaailman kanssa oikein mitään tekemistä. Kylää kutsutaan toistuvasti syrjäiseksi ja kylän ainoaa tietä hiljaiseksi. Tästä huolimatta kylässä ei ole sen vähempää kuin kaksi menestynyttä ravintolaa, kahvila, kyläkauppa, jonkinlainen lahjatavaramyymälä (ei aina auki) ja sittemmin myös kuntosali ja kohta kioski. Kyläkoulussa sanotaan olevan vain kourallinen oppilaita, mutta siellä on silti kaksi opettajaa ja muuta henkilökuntaa ja noh, se on ylipäätään pystyssä. Kaikki lapset ovat tietenkin vähän rasavillejä, mutta oikeasti pikkuvanhoja ja hyvin käyttäytyviä. Kellään ei takuulla ole ADHD:ta. Johtajaopettajan pesti ei ole mikään tavallinen työpaikka vaan jokin aivan ihmeellinen koko kylän kattava luottamustoimi. Asuntokin on työpaikan yläkerrassa! Hanne (siis se uusi opettaja) ei ole selkeästi kuullut aiemmin sanaa työmatka. Sen verran mitä minä opettajien työtä tunnen, niin kukaan heistä ei takuulla suostuisi asumaan 10 metrin päässä työpaikastaan ja olemaan työroolinsa vanki 24/7. Wilmaa ei kaiketi ole käytössä, mutta hei, opettajan voi aina kutsua kahville, niin mihin sitä tarvittaisiinkaan! Toki kyläyhteisöön mahtuu myös tummia sävyjä. Aika monen isä tai aviomies on ollut alkoholisti, mutta he ovat joko raitistuneet tai sitten tajunneet kuolla pois hyvän sään aikaan jo aikoja sitten.

Toisekseen kyläläisten jatkuva juoruilu ja tiedonjano johtaa siihen, että yhden jos toisenkin henkilöhahmon yksityisyyden rajoja rikotaan puolihuolimattomasti ja seurauksista välittämättä. Asiaa toki yritetään selitellä parhain päin:

- Sinuun ei ole tarttunut katajamäkeläisten terve uteliaisuus, jota ei todellakaan pidetään paheena.

ja

- On sillä kuule etunsakin. Jos esimerkiksi jotain kyläläistä ei nähdä kaupassa pariin päivään, ... niin joku menee tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole tapahtunut. Ja koska kaikki tuntevat ja tietävät toistensa asiat, niin jos jotain poikkeuksellista tapahtuu, niin siihen reagoidaan heti. Apu on aina likellä jne.

Tervettä ja tervettä. Hannelta kysytään hänen perhetilanteestaan 2 minuutin tuttavuuden perusteella. "Kun meillä täällä Katajamäellä on ollut tapana puhua asioista suoraan." Joku epäilee Renen kasvattavan tilallaan huumeita, ihan sillä perusteella, että hän ei halua kertoa koko kylälle taustoistaan. Rene kertoo Hannelle tärkeän asian, jonka vielä erikseen mainitsee olevan hänen yksityisasiansa ja josta ei halua koko kylän puhuvan. Eikös sitten kuitenkin käy niin, että Hanne lörpöttelee asiasta jo parin sivun päästä jollekin toiselle. Mitään seurauksia asialla ei toki Hannelle ole, vissiin kun "näin me Katajamäellä aina tehdään" ja kaiketi "kestä juoruilu tai lähde muualle".

Romantiikkapuoli on kirjassa hyvin heppoista. Hannella ei ole oikein minkäänlaista kemiaa mihinkään suuntaan, mutta pakkohan se onnellinen loppu on tähän leipoa, samoin kuin kolmiodraamakin ja ihan puoliväkisin.

Kirja ja sen tarjoama idylli ei siis selkeästi nyt mennyt oikein yksiin ajoittain kyynisen luonteenlaatuni kanssa. Olin tälle kirjalle aivan väärä lukija. Annoin tälle kirjalle kuitenkin kolme tähteä, koska pystyn helposti näkemään, että toisille lukijoille tämä tarina saattaa olla aivan ihastuttava. Sen lisäksi pidin kirjoitustyylistä. Karistolle tosin tekisi mieli laittaa palautetta siitä, että voisivat vähän katsoa millaista seksististä sontaa takakansiteksteihinsä kirjoittelevat.

Hauskaa chick litiä yliopistomaailmasta

Sattumalta sinun - Veera Vaahtera

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 190 s
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Vaihteeksi ihan suomalaista kirjallisuutta! Yritän edelleen metsästää suomenkielistä romantiikkaa, mutta aloitetaan nyt tällä Veera Vaahteran chick lit-kirjalla. Tarina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena MeNaiset-lehdessä nimellä Akateemisesti sinun. Alkuperäinen nimi olisi muuten sopinut tarinaan paremmin, koska Sattumalta sinun ei mielestäni kovin hyvin kuvaa itse kirjan sisältöä.

Karoliinalla on yksi tavoite. Hän tahtoo viran yliopistolta. Kaikkihan sen nimittäin tietävät, että yliopistomaailmassa virat ovat ikuisia ja sen saatuaan voisi Karoliina lakata murehtimasta töiden riittävyydestä, vihdoinkin hieman hengähtää ja jäädä odottamaan eläkepäiviä. Virkaa varten olisi vain laitettava yliopiston murheenkryyni, filosofian laitos, järjestykseen.

Suunnitelma on selvä, mutta silti kaikki tuntuu junnaavan paikallaan. Filosofit ovat suurempi haaste kuin Karoliina odottikaan. Poikaystävä Ville, josta Karoliina erosi jo puoli vuotta sitten, tuntuu edelleen pyörivän nurkissa, eikä sivari-Matiaksestakaan oikein tahdo ottaa selvää. Eikö murheiden määrä koskaan vähene?

Sattumalta sinun on erittäin hauska kirja. Hihittelin kirjan juonenkäänteille ja sanavalinnoille tuon tuostakin. Sieluni silmin saatoin melkein nähdä laitoksen filosofien päälle kertyneen pölykerroksen, jota Karoliina yritti kovasti puhallella pois. Myös Karoliinan murehtimisesta otetaan kaikki irti. Karoliina itsekin tunnistaa, että hänellä on jonkin sortin ongelma, mutta ei silti voi itselleen mitään. Kun Matias pyytää Karoliinaa töiden jälkeen yksille, hän pohtii, että ovatko nämä nyt treffit. Kuitenkin:

[Treffeistä] puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin romanttiseen kohtaamiseen. ... Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita suhteellemme, ja tein niitä nyt siis pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita, ja ennakkokäsitykseni Matiaksen laiskuudesta ja huonoista elintavoista korvautuisivat jalommilla ominaisuuksilla. ... Matias ja minä muuttaisimme yhteen, ja saisimme pian kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten karaistin itseni ottamaan vastaan lannistavammat tulevaisuudennäkymät. ... Ehkä Matias joisi itsensä tolkuttomaan humalaan ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

Kirjassa pohditaan myös ystävyyttä ja sitä, onko varmempaa jäädä tuttuun ja turvalliseen vai ottaa ratkaiseva askel ulos toimimattomasta parisuhteesta, vaikka vaihtoehto olisikin epävarma ja pelottava. Pienestä suvusta tullut Karoliina ei menetä Villestä luopuessaan vain kumppania vaan koko tämän suuren perheen ja myös osan ystäväpiiristään.

Kirjan suurin kompastuskivi on sen lyhyys. Päähenkilöiden kasvu kirjan aikana jää kevyeksi. Etenkin Karoliinan ongelmat tuntuvat ratkeavan lopussa liiankin helposti, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että hän oli persoonallisuutensa suhteen todella ottanut edes niitä pieniä edistysaskeleita, joita kirja antoi ymmärtää. Tarina on myös kerrottu vain ja ainoastaan Karoliinan minä-kertojan näkökulmasta, jolloin etenkin kirjan miehet jäivät etäisiksi, paperinukkemaisiksi hahmoiksi, joiden motivaatioita saattoi vain arvailla. Mitä Matias lopulta halusi elämältään? Miksi Ville roikkui sammuneessa suhteessa, joka ei edes hänelle itselleen ollut erityisen tyydyttävä? Sen kun tietäisi.

Sen verran ilahduttava tarina kuitenkin oli, että luen Vaahteraa toistekin. Syvyyttä tosin toivoisin tarinoihin lisää.