Enni Mustonen: Lapinvuokko

Julkaistu: 2010
Sivumäärä 255 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on vuoden 1939 uusia ylioppilaita ja kaipaa jo kovasti itsenäisyyttä. Hän ei halua jämähtää Rovaniemelle samaan yhtiöön isänsä kanssa konttoriapulaiseksi vaan haaveilee opinnoista Helsingissä. Annikin elämä kuitenkin mullistuu, kun häntä kosii tuttavaperheen komea Tauno. Pian häiden jälkeen on kuitenkin edessä vielä suurempi haaste, kun Talvisota puhkeaa.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemani kirja ja ihan hyvä keino saada haaste käyntiin. Olen aiemmin lukenut Mustoselta Morsiuskesän, joka on muuten julkaistu vain vuosi ennen Lapinvuokkoa. Morsiuskesästä jäi mieleen lähinnä tarinan kepeys ja se, ettei tarina aiheuttanut mitään kovin suuria mielenliikutuksia suuntaan tai toiseen.

Lapinvuokko jatkaa samalla tyylillä. Luin kirjan jo tammikuun alussa, mutta olen jo pidempään miettinyt, että niin, mitähän varsinaista sanottavaa minulle tästä kirjasta jäi? Haluaisin kirjoittaa näihin arvioihin nimittäin jotain muutakin kuin että olihan kirja "ihan kiva".

Kirjan ajankuvauksesta minulle jäi aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin siitä paljonkin. Tietyt Annikin tekemät ratkaisut kuulostivat jotenkin hyvinkin ajanmukaisilta. Etenkin Taunon kosinta sai minut pysähtymään ja miettimään, että mihin Annikki oikeastaan lupautuikaan ja mistä syystä:

Huuliin sattui, kun hän suuteli minua kuin hullu. Vasta vähitellen tajusin, mitä mies oli sanonut. Tämä oli kosinta. Tane tahtoi mennä kanssani naimisiin. Minusta tulisi Tauno Dahlin vaimo. Saisin oman kodin ja oman elämän eikä minun tarvitsisi enää ikinä totella isää.

Minulle tuli tästä pakostakin mieleen, että Annikille tärkeintä on nimenomaan lapsuudenkodista irtautuminen ja mielellään vielä mahdollisimman nopeasti, kuin varsinaisesti avioliitto tai edes Tauno. Rakkautta ei juurikaan mainita, eikä Annikki suo ajatustakaan sille, että vaikka idea nyt tässä kohtaa on hyvä, niin mitäs 30 vuoden päästä? Jotenkin koko ajatus on pysäyttävä, koska nämä olisivat asioita, joita näin 2000-luvun naisena itse miettisin. Pohdin myös, että vaikka Annikilla kuitenkin on muitakin itsenäistymismahdolllisuuksia, niin onko avioliitto kuitenkin se ainoa keino, jolla Annikki pääsee vanhempien holhouksesta lopullisesti eroon ja kuinkahan paljon tämän kaltaisia avioliittoja tuona aikana on ihan todellisuudessakin solmittu?

Mitä enemmän olen kirjaa ja sen ajankuvausta miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, kepeys oli juuri se, josta tarina eniten kärsi. Lapinvuokon maailma oli lopulta kuin sota-aika-lite, todellisesta synkkyydestä, raakuudesta ja ahdistuksesta siivottu, lapsillekin sopiva kuvaus 1940-luvun alun tapahtumista. Ajatukseni kirkastui etenkin kun luin Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jossa myös vietetään muutama hetki sota-ajan Rovaniemellä. Ahokumpu nimittäin maalaa muutamalla lauseella paljon ahdistavamman ja nurkkakuntaisemman kuvan tuon ajan Rovaniemestä saksalaisten sotilaiden keskellä ja jotenkin hänen kuvauksensa vaikutti minusta paljon todenmukaisemmalta.

Annikki toki elää sota-aikaa ja kokee puutetta, mutta mitään sodan tapahtumista ei oikein tuoda lukijan iholle. Annikin kokemat vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, eikä lukijan tarvitse oikein missään vaiheessa ahdistua tapahtumista tai ylipäätään pelätä hänen selviytymisensä puolesta. Surullisia asioita toki tapahtuu, mutta ei henkilöille, joihin lukija olisi erityisemmin tarinan edetessä kiintynyt.

Vaikka Lapinvuokko oli siis ihan mukavaa luettavaa ja romantiikkaakin oli tarinaan kudottu, olisin kaivannut lukijana kirjalta enemmän haastetta.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjäni ja Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Romantiikkagenren miesihanteista (ja vähän naisistakin)

Olen suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin romantiikkagenren stereotypioita pohdiskelevia artikkeleita useammastakin eri näkökulmasta, mutta jostain syystä ajatukseni kiertyvät kerta toisensa jälkeen genren tarjoamaan mieskuvaan, mietin sitten historiallista romantiikkaa tai genren monikulttuurisuutta. Lienee siis turhaa pyristellä vastaan, joten mennään tänään asian ytimeen, eli puhutaanpa hetkinen ulkonäöstä.

Ihan vain huomautuksena: kirjoitan tämän jutun aika tiukasti englanninkielisen romantiikan näkökulmasta. En ole suomenkielistä chick litiä tai muuta suomenkielistä romantiikkagenreä sivuavaa kirjallisuutta lukenut vielä niin paljoa, että osaisin sanoa, pätevätkö samat pohdinnat myös Suomessa.

Jos itse mietin genren kansikuvia ja niistä pitäisi valita se kliseisin, niin se olisi ehdottomasti seuraava: täydellisellä vartalolla varustettu mies (yleensä tummahiuksinen) seisoo jylhässä maisemassa tuulikoneen edessä, paita auki (mutta helma edelleen housunkauluksessa, tietenkin!), vatsalihakset rasvattuina. Suurinpiirtein näin:

Vaikka genren kansikuviin on viime vuosina alkanut ilmestyä enenevässä määrin myös variaatiota, kuten kirjojen naispäähenkilöitä (yksistään), tosin enemmän ja vähemmän pukeissa, porskuttaa puolialastomien miesten kansikuvatraditio silti eteenpäin. Itsekin omistan näitä kirjoja useamman. (Olen myös miettinyt, että millaistakohan romantiikkagenren kansikuvabisnes oikeasti on ja löysin ainakin tämän jutun Aaron Bacasta, jolla on takanaan jo noin 600 kansikuvan ura.)

Kirjojen kannet oikeastaan kertovat kaiken olennaisen siitä, millaisia genren miespäähenkilöt pääosin ovat ulkonäöltään. Romantiikkagenressä on pitkät traditiot tarjoilla lukijoilleen paremminkin fantasiaa kuin todellisuutta ja vaikka naispäähenkilöiden "ulkonäkökriteerit" ovat viime aikoina höllentyneet ja kirjoissa on vähitellen alkanut tulla vastaan muunkinlaisia naisvartaloita kuin niitä aivan täydellisiä [1], tuntuvat miespäähenkilöt pääosin silti kuin samasta muotista valetuilta. Toki epätäydellisyyttäkin miespäähenkilöissä silloin tällöin tapaa. Historiallisessa romantiikassa tulee vastaan aika ajoin sotavamma tai pari, mutta silti näistäkin miehistä jää se fiilis, että se muu kroppa siinä silmälapun tai puujalan ympärillä on kuitenkin sellaista sopivan lihaksikasta.

Kaikkein parhaiten se, että romantiikkagenressä miesvartalot heijastelevat enemmänkin nykyajan kauneusihanteita kuin minkäänlaista realismia, tuntuu näkyvän nimenomaan historiallisessa romantiikassa. Käsitykseni mukaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, johon suurin osa historiallisen romantiikan alagenrestä sijoittuu, ihanteellinen miesvartalo oli paremminkin hoikka tai sitten sopivan keskivartalolihava, merkkinä vauraudesta ja siitä, että ruokapöydästä löytyi antimia yllin kyllin. Oikeassaan missään lukemassani ei ole tullut vastaan, että lihaksikkuus olisi ollut tuon ajan aatelistossa jotenkin tavoiteltava asia, sehän kun käytännössä tarkoitti sitä, että joutui tekemään fyysistä työtä elääkseen. Tästä huolimatta alagenren kirjoissa lähes poikkeuksetta ihaillaan miespäähenkilöiden hauiksia ja sixpackeja. Yleensä miespäähenkilön huikaisevalle fysiikalle ei tarjota edes mitään järkeenkäypää selitystä. Toki syyksi tarjotaan usein esim. aatelistolle sopivia "reippaita" ratsastusretkiä, mutta ei ratsastaen minun mielestäni pecsit kasva tai sitten en ymmärrä koko urheilulajista yhtään mitään.

Nice to meet you Mr. Pecs Six-Pack! Kannattaa myös huomoioida, että kansikuvissa kasvot eivät ole aina välttämättömät.

Mietin myös, että kuinka reilua tämä kaikki on ihan tosielämän miehiä ajatellen. Toki fiksu ihminen osaa erottaa fantasian ja realismin toisistaan, mutta kirjoitetulla sanalla on silti painoarvoa. Kuinka paljon genressä viljelty täydellisen miesvartalon ihanne lopulta aiheuttaa mahdottomia odotusarvoja myös ihan tosielämässä? Onko kaikki tämä täydellisyys lisäksi todella aivan tarpeellista? Ainakin itselleni on tärkeämpää miespäähenkilön persoonallisuus, koska jos se on täysin mätä, ei asiaa pelasta se, että mies tarjoillaan päältä kauniissa paketissa. Samalla tosin itsekseni pohdin, että kuinka paljon minä tai muut genren lukijat ovat oikeasti valmiita joustamaan tästä fantasiasta? Jos miespäähenkilöllä olisikin dad body tai hän olisi ihan rehellisesti ylipainoinen, olisivatko lukijat edelleen tarinasta yhtä kiinnostuneita?

Luin hiljattain Alyssa Colen mainion romaanin An Extraordinary Union, jossa naispäähenkilö on afroamerikkalainen, mutta miespäähenkilö on silti valkoihoinen. Koska tarina sijoittuu Amerikan sisällissodan aikoihin, pystyi kirjailija tällä yhdistelmällä tuomaan esiin jännitteitä ja ongelmia, joita ei muuten olisi todennäköisesti päästy käsittelemään. En voinut kuitenkaan olla pohtimatta, miten pitkälle romantiikkagenren ihanne ei ole pelkästään hyväkroppainen mies, vaan nimenomaan hyväkroppainen valkoinen mies.

Monikulttuurisuus genren sisällä on viimeisen vuoden aikana puhututtanut paljon. Konkreettisuutta keskusteluun saatiin, kun The Ripped Bodice-kirjakaupan omistajat kokosivat aiheesta vuosi sitten raportin ja kävi ilmi, että genrellä on tällä saralla vielä paljon tehtävää. Suurin osa genren kirjoista on kaukaasialaisten kirjailijoiden kirjoittamaa ja kaukaasialaisilla päähenkilöillä varustettua. Romantiikan lukijoiden taustat ovat kuitenkin hyvinkin monikulttuuriset, joten genren tarjonnan pitäisi myös heijastella tätä.

Ainakin minun tietoisuuteeni onkin etenkin viime vuoden aikana noussut yhä enemmän sekä kirjailijoita että kirjojen naispäähenkilöitä, jotka ovat jotain muuta kuin valkoihoisia. Kuitenkin suurimmassa osassa näistä kirjoista, joita esim. ulkomaisilla romantiikkasivuistoilla on mainostettu, on miespäähenkilö silti valkoihoinen. Minulle ainakin tulee pakostakin mieleen, että kuinka pitkälle tämä on ollut kirjailijoiden osalta tietoinen ratkaisu ja kuinka paljon valinta juontaa juurensa siitä, että romantiikkagenren miespäähenkilön ihanne on niin kiveen kirjoitettu. Kuinka paljon myyvempi kirja on, kun ainakin toinen päähenkilöistä on kaukaasialaista syntyperää?

Jos tässä asiassa syyttävä sormi olisi johonkin osoitettava, niin kääntäisin sen jälleen aika tiukasti itseni suuntaan genren lukijana. Yritin itseltäni kovistella, että kuinka paljon olisin valkoihoisena ihmisenä kiinnostunut lukemaan kirjoja, joissa molemmat päähenkilöt edustaisivat jotain muuta etnisyyttä kuin omaani. Pakko oli myöntää, että olen sivuuttanut aika paljon esim. genren yhden kehutuimman kirjailijan Beverly Jenkinsin kirjoja, ihan vain siitä syystä, että en ole kokenut olevani kirjojen kohderyhmää. Tämän oivalluksen jälkeen teki mieli tehdä itselleni lähinnä näin:

Kuinka moni esim. afroamerikkalaisista lukijoista on joutunut takavuosina lukemaan valkoihoisilla päähenkilöillä varustettuja kirjoja paremman puutteessa? Tässä valossa ei luulisi olevan minullekaan vaikeaa hieman laajentaa repertuaariani kirjojen päähenkilöiden etnisyyden suhteen.

Rakkauden pitäisi kuitenkin kuulua kaikille, ulkonäöstä ja etnisyydestä riippumatta. Romantiikkagenrellä on monimuotoisuudessa vielä paljon tehtävää, mutta genren aiheiden laajuuden ja lukijoiden runsauden vuoksi myös mahdollisuuksia todelliseen sallivuuteen olisi paljon. Toivottavasti näitä kirjoja jatkossa myös rohkeasti kirjoitetaan.

Millaisia ajatuksia teille herää romantiikkagenren miesihanteesta?


[1] Mielestäni sopii kyllä pohtia, miten salliva genren naiskuva todellisuudessa oikeasti on ja miten paljon esim. ylipaino on edelleen kirjoissa täysi tabu. Toki erilaisia BBW eli Big Beautiful Woman-kirjoja on alettu julkaista, mutta ainakin ne muutamat tämäntyyppiset kirjat, joita olen lukenut tuntuvat sijoittuvan yleensä lähinnä seuraaviin kategorioihin: a) naispäähenkilön isous tarkoittaa enemmän muodokkuutta eli naisella on isot rinnat ja takapuoli ja siltä väliltä löytyy sopivasti solakka vyötärö, b) naispäähenkilöä sanotaan isoksi, mutta kirjan edetessä paljastuu, että hän on käytännössä paremminkin normaalipainon ylärajoilla tai ylimääräistä on ehkä 10 kiloa, c) naispäähenkilö on oikeasti iso, mutta murehtii asiaa jatkuvasti ja haluaa laihduttaa.

Itse ainakin haluaisin lukea naispäähenkilöistä, joilla olisi kunnon jenkkakahvat, mutta elämä silti pyörii jonkun muun kuin painon ympärillä. Suosituksia otetaan vastaan.

Courtney Milan: Trade Me

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 337 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Hauskaa Lukurauhan päivää! Vietin jo eilisen lukien, mutta tälle päivälle pyydettiin myös kirjasuosituksia, joten päätin vihdoin kirjoittaa tästä Milanin kirjasta, jonka olen lukenut jo lokakuussa. Jostain syystä en ole vain tähän mennessä saanut esiteltyä tätä kirjaa täällä blogissa, vaikka se on kaiken esittelemisen arvoinen. Onneksi kirjan teemat ovat vielä hyvinkin mielessä, mikä lienee myös hyvän tarinan merkki.

Courtney Milan on yksi romantiikkagenren mielenkiintoisimpia ja taitavimpia kirjailijoita. Hän ei arastele nostaa esiin vaikeitakaan aiheita ja hänen historiallisia kirjojaan on paljon kehuttu. Kehuja on saanut myös Trade Me, joka aloittaa nykyaikaan sijoittuvan Cyclone-sarjan. Poikkeukselliseksi sarjan tekee se, että sen henkilöt tulevat hyvin erilaisista taustoista. Trade Men naispäähenkilö on kiinalaistaustaisen perheen tytär ja hänen ystävänsä, seuraavan kirjan Hold Men päähenkilö taas transsukupuolinen.

Trade Me on myös loistava esimerkki siitä, että vaikka romantiikkagenren kirjoja niputetaan säännöllisin väliajoin kaikenlaisen hömpän ja hötön alle, on genressä myös sijaa hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin teoksiin, jopa niin huikealla tavalla, että siinä "vakavampien" genrejenkin edustajat jäävät helposti toiseksi.

Varoitan myös, että tämä kirja-arvio sisältää pieniä (lähinnä temaattisia) spoilereita kirjan tapahtumista. Haluan kuitenkin tuuletella kirjan synnyttämiä tuntemuksia, enkä pysty tekemään sitä kunnolla, ellen mainitse muutamaa juonikuviota, jotka nousevat esiin aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Jos et siis siedä spoilereita yhtään, niin tässä lyhyesti: jos nykyaikaan sijoittuva, new adult-tyyppinen, eri yhteiskuntaluokista kertova romantiikka on sinun juttusi, niin lue tämä kirja.

Tarina starttaa aika kliseisistä lähtökohdista, jotka ainakin minut saivat hieman etukäteen irvistelemään. Kuinkahan monta lukijaa kaikkoaa kirjan parista vain sen vuoksi, että tämä on näennäisesti jälleen yksi miljardööritarina? Ei kuitenkaan kannata antaa lähtökohtien hämätä.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Tina Chen on lähtöisin köyhistä oloista. Hänen vanhempansa ovat joutuneet pakenemaan kuoleman uhalla Kiinasta ja nyt Tina yrittää kaikin tavoin saada sekä omaa, että vanhempiensa elintasoa kohotettua kouluttautumalla hyvään ammattiin. Tinalla ei juurikaan ole ylimääräistä rahaa tai vapaa-aikaa. Jokainen vuorokauden hetki menee opiskeluun tai työntekoon ja Starbucksin lattesta voi vain haaveilla, koska siihen uppoaisi viikon ruokarahat. Selviäminen seuraavaan tilipussiin on jatkuvaa kamppailua, jolle ei tunnu juuri loppua näkyvän.

Blake sen sijaan on täysin toisesta maailmasta. Hänen isänsä on applemaisen yhtiön omistaja ja Blake on tehnyt työtä isänsä yhtiössä käytännössä vauvasta saakka. Periaatteessa yliopistokoulutus ei ole hänelle edes tarpeellinen, koska töitä yhtiössä kyllä riittää muutenkin ja Blaken isä näkee kouluttautumisen täytenä ajan haaskauksena. Blakella on kuitenkin omat syynsä tehdä irtiotto firman töistä ja isästään.

Tina ja Blake ajautuvat konfliktiin, kun Blake laukoo luennon aikana ilmoille kommentin köyhistä ihmisistä, josta Tinalla menee aivan oikeutetusti herne nenään. Kumpikaan ei kuitenkaan osaa odottaa sitä, että Blake ehdottaakin yhtäkkiä roolien vaihtoa. Tina saa Blaken elämän, tulot ja tavarat hetkeksi aikaa ja Blake pääsee kokeilemaan kitkuttelua minimipalkalla. Tämä sattuma ajaa Tinan ja Blaken ennalta-arvaamattomasti yhteen, johtaen myös kahden täysin erilaisen maailman kohtaamiseen.

Trade Me on romantiikkagenren kirjaksi sinänsä mielenkiintoinen, että tässä Blaken ja Tinan välinen romanssi tuntui välillä melkein sivujuonelta. Toki romanssi toimii tarinan punaisena lankana, mutta se on paremminkin vain tukipilari, johon muut, vielä vahvemmat teemat on ripustettu. Kirja tutkiskelee hyvin taidokkaasti sitä, millainen rakkauden, velvollisuudentunteen, huolen ja välillä vihankin punoma vyyhti perhesuhteet voivat olla. Toisaalta tarinassa päästää kiinni myös amerikkalaiseen luokkayhteiskuntaan.

Tinalla ja Blakella on molemmilla hyvin monimutkainen suhde omaan perheeseensä. Molemmat rakastavat perhettään yli kaiken, mutta se ei tarkoita sitä, että elämä perheen jäsenenä olisi mitenkään erityisen helppoa. Tina on tottunut olemaan pienestä pitäen se, joka kantaa huolta ja vastuuta vanhemmistaan ja nuoremmasta sisarestaan. Vaikka perheeseen on opiskelujen myötä tullut välimatkaa satoja kilometrejä, on Tina silti muun perheen arjessa edelleen läsnä ja pyrkii väimatkankin takaa huolehtimaan siitä, että perheenjäsenet pärjäävät. Tilanne on Tinalle kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta hän auttaa perhettään mielellään ja kokee sen velvollisuudekseen. Toisaalta huolehtiminen on taakka, josta ei pääse koskaan eroon. Se kahlitsee Tinan elämää, johtaen siihen, että Tinan on joka ikisessä tilanteessa mietittävä ensin muita kuin itseään. Tilanteesta ei tunnu olevan pakotietä. Tina vaan toivoo, että pääsisi valmistumaan rahakkaaseen ammattiin, jotta voisi vihdoin tukea perhettään paremmin rahallisesti ja ehkä saisi silloin vihdoin ja viimein itsekin hieman hengähtää.

Paljon sen helpompaa ei ole myöskään Blakella. Hänen isänsä on erittäin kunnianhimoinen ja jahtaa tavoitteitaan lähes pakkomielteisesti. Isä olettaa ympäriltään olevilta ihmisiltä samanlaista omistautumista elämäntyölleen ja Blake ainoana poikana joutuu kantamaan tästä suurimman vastuun. Blake ei kuitenkaan ole niinkuin isänsä. Hän yrittää ja yrittää, mutta ei tunnu koskaan saavuttavan sitä korkeaa tasoa, jota isä vaatii. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Blakella ja hänen isällään on hyvin lämmin suhde. Kun rakastat toista ihmistä näin paljon, et halua tuottaa hänelle pienintäkään pettymystä. Tilanne kalvaa vähitellen Blakea sisältä päin, eikä pakotietä tilanteesta näy hänellekään.

Ei siis liene ihme, että sekä Tina että Blake näkevät roolien vaihdon asiana, joka voisi ratkaista molempien ongelmat. Tina saisi vihdoin rahaa, Blake pääsisi rahan mukanaan tuomasta velvollisuudesta eroon ja molemmat saisivat tilaa hengittää. Toki suunnitelma ei ole läheskään aukoton ja kaatuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tästä päästään kirjan toiseen isoon teemaan eli luokkayhteiskuntaan ja hyvän koulutuksen mukanaan tuomiin etuoikeuksiin.

Milan on kirjoittanut kirjaan hyvin silmiä avaavan loppukirjoituksen. Hänellä on kokemusta yliopisto-opetuksessa ja kertoo, miten köyhistä oloista tulevalle opiskelijalle pääsy yliopistoon hyvällä stipendillä, älykkyys tai valmius tehdä paljon töitä ei vielä ole tae yliopisto-opinnoissa menestymiseen. Huono tai keskinkertainen perusopetuksen laatu voivat olla asioita, jotka kaatavat motivoituneemmankin opiskelijan yliopisto-opiskelut, koska kiinni kurottava ero muihin paremmista kouluista ja lähtökohdista tuleviin opiskelijoihin on yksinkertaisesti vain niin valtava.

Tinassa Milan halusi kirjoittaa köyhän opiskelijan, joka kaikesta huolimatta menestyy, vaikka yhteiskunnan rakenteet olisivat jo lähtökohtaisesti häntä vastaan. Rahan merkitys koulutusmahdollisuuksiin tulee vielä selvemmin esiin Blaken tarinassa. Tinan ja Blaken suorittama vaihtokokeilu ei nimittäin kaadu siksi, etteikö Blake kykenisi elämään riisillä ja huonoissa asuinolosuhteissa kitkutellen, vaan siksi, että hänellä yksinkertaisesti on elämään aivan erilaiset lähtökohdat jo koulutuksellisestikin Tinaan verrattuna. Työ kiinalaisravintolan tiskaajanakaan ei ole mikään ongelma, kun voi keskustella omistajan kanssa työmatkalla opitulla mandariinikiinalla. Ulkoiset puitteet voi aina vaihtaa, mutta kokemuksia, koulutustasoa, tietotaitoa ja perhesuhteitaan ei.

Kirjassa on paljon teemoja, mutta ne on kudottu tarinaan niin kertakaikkisen taitavasti, että missään vaiheessa minulle ei tullut mieleen, että niitä olisi liikaa. Sekä Blake, että Tina ovat omalla tavallaan vahvoja henkilöitä ja etenkin Tina näkee elämänsä hyvin realistisesti. Tämän vuoksi suhde rikkaan Blaken kanssa ei ole hänelle tavoiteltava, kaiken ratkaiseva asia, vaan paremminkin juttu, mitä pitäisi viimeiseen saakka välttää, koska siitä todennäköisesti seuraisi hänelle ongelmia. Siinä mielessä tämä siis ei ole mikään ihan perinteinen miljardöörikirja.

Suosittelen tätä teosta siis oikein lämpimästi. Kirjasta saa ajattelun aihetta vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Ystävänpäivän lukumaraton starttaa!

Päivittyvä postaus

En ole aikoihin osallistunut lukumaratonille ja vähän kaipailinkin "lupaa" keskittyä pieneksi hetkeksi pelkkään lukemiseen. Osallistuin siis suurella ilolla tämän vuoden Ystävänpäivän lukumaratonille. Koska en keskellä viikkoa pysty koko vuorokautta lukemaan, päätin aloittaa maratonini jo nyt. Suurin osa siitä sijoittuukin sopivasti huomiselle lauantaille.

Hyllystäni valikoin maratonkirjoikseni (ainakin alustavasti) teoksia useammasta kategoriasta: tietokirjoja, spefiä, romantiikkaa, paperikirjoja, e-kirjoja, suomeksi ja englanniksi. Saa sitten nähdä päädynkö lukemaan näitä vai jotain ihan muuta.

9.2.

Klo 21: Maratonini alkaa Silintereitä ja siipirattaita-kirjalla, josta on noin 200 sivua lukematta. Yritän saada kirjan luettua vielä tämän päivän aikana. Ihastelen taas, kuinka taitavia spefi-novelisteja Suomesta löytyykään! Tekisi taas mieli lukea kaikki Osuuskumman katalogin kirjat läpi.

10.2.

Klo 11.00, n. 220 s.: En ihan saanut Steampunk!-antologiaa luettua eilen illalla, mutta lukaisin sen aamulla loppuun. Olen nyt lukenut kaikki kolme Osuuskumman Steampunk-novellikokoelmaa ja tämä tuntui niistä tasalaatuisimmilta. Lieneekö syynä sitten ollut yhteneväinen aihealue vai kokeneet kirjoittajat, mene ja tiedä. Voin kuitenkin kaikkia kolmea Steampunk-kokoelmaa lämpimästi suositella.

Seuraavaksi taidan lukea joko OMG:tä tai sitten Englannin historiasta kertovaa kirjaa. Tämä jälkimmäinen ei vain ole erityisen hyvä maratonkirja, koska se on pienellä printillä painettu, pienin marginaalein ja lähes täysin ilman kuvia. Aihealue vaan kiinnostaa. Jos nyt ainakin vähäsen...

Klo 16.45, n. 300 s: Huonosti nukuttu yö vaati veronsa ja päikkärithän siitä seurasi! Jotenkin tosi vähän on noita sivuja kertynyt, mutta toisaalta olen aiemmissakin maratoneissa päässyt sellaiseen 400-500 sivuun, joten samoissa määrissä liikutaan.

Taivuin sitten kuitenkin OMG:n kannalle ja se on nopeaa luettavaa.

Klo 21.00, 494 s.:  Nyt se on ohi! Äkkiä se vuorokausi kuluu. En saanut OMG:tä ihan luettua loppuun, enkä 500 sivun rajaa rikki. Ensi kerralla paremmin sitten. Hauskaa kuitenkin oli! Toivottavasti seuraava maraton järjestetään piakkoin!

Sophian salaisuus on aika blaah

Sophia's Secret - Susanna Kearsley
Julkaistu myös nimellä The Winter Sea

Julkaistu: 2008
Sivumäärä 527 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Sophia's Secret on syy siihen, miksi en joulukuussa saanut kovin montaa kirjaa luettua tai täällä blogissa esiteltyä. Yritin tarpoa tätä kirjaa läpi ja vaikka tarina ei nyt varsinaisesti huono ollut, ei se myöskään onnistunut herättämään minussa mitään erityistä lukuintoa. Tämä on sinänsä harmi, koska Kearsley on monen suosikkilistalla ja odotin tältä kirjalta paljon enemmän.

Vaikka kirjan kansi näyttää siltä, että nyt ollaan vissiin menossa amerikkalaiseen promiin, sijoittuu tarina kuitenkin skotlantilaiseen Cruden Bayn kylään nykyajassa ja 1700-luvun alussa. Kirjailija Carrie McClelland on tekemässä tutkimusta uutta kirjaansa varten, joka kertoo 1700-luvun alun epäonnistuneesta jakobiittivallankumouksesta. Matkalla kustantajansa luo Peterheadiin, alkavat Cruden Bay ja etenkin sen Slains-niminen rauniolinna suorastaan kutsua Carrieta ja hän päättää sijoittaa kirjansa tapahtumat Slainsiin. Carrien kirjan päähenkilö Sophia alkaa pian elää omaa elämäänsä ja Carriesta alkaa tuntua, että Sophia on hahmona hänelle jo liiankin elossa. Faktan ja fiktion raja hämärtyy, kun Sophia haluaa kertoa oman tarinansa.

Kirja oli yllättävän epätasainen kokonaisuus, jolla oli omat selkeät vahvuutensa ja vähintään yhtä selkeät heikkoudet. Kearsley on Carrien tavoin viettänyt aikaa Cruden Bayssa ja se todella näkyy vahvana luonnon ja miljöön kuvauksena. Tapa, jolla Kearsley kuvailee hyisiä, talvisia Pohjanmeren rantoja on välillä suorastaan upeaa. Ihan kylmä tulee itsellekin siinä lukiessa.

Kaikesta näkee, että kirjailija on myös perehtynyt jakobiittivallankumoukseen liittyviin historiallisiin tapahtumiin. Tapahtumat käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti. Tyyli on tosin jokseenkin luennoiva, mutta se ei tällä kertaa haitannut minua.

Olisin kuitenkin toivonut, että kirjailija olisi suhtautunut luontokuvauksen lisäksi samalla intohimolla henkilöhahmojensa kehittämiseen. Nyt lähinnä tuntuu siltä, että kirjailija uppoutui niin täydellisesti historian tapahtumiin ja ympäristöön, että hän unohti täysin puhaltaa henkeä omiin päähenkilöihinsä. Luin koko kirjan läpi, enkä sen loputtuakaan vielä hahmottanut, miltä suurin osa kirjan henkilöistä ylipäätään näytti. Minun lukukokemustani ainakin häiritsee se, jos kirjan henkilöistä ei tarjoilla edes perusspeksejä.

Se mitä Carriesta ja Sophiasta sitten saa irti, ei ole kovin erityistä. Sophia on täydellinen, särmätön ja siten tylsä Mary Sue. Reiluuden nimissä on tosin sanottava, että tämä osittain johtuu myös siitä, että kirjailija ei anna Sophialle juurikaan tekemistä. Koska se mielenkiintoinen osuus, eli ne historialliset tapahtumat, tapahtuvat koko kirjan ajan jossain tarinan sivujen ulkopuolella, ei Sophia juurikaan muuta tee kuin istu linnassa ja odottele seuraavaa henkilöä, joka tulisi infodumppaamaan hänelle viimeisimmät tiedot vallankumouksen etenemisestä. Carrie on sentään hieman ihmismäisempi, koska hän tekee ja toimii.

Romantiikkapuoli kirjassa jää myös kevyeksi, koska tarinan miehet on kuvattu jopa vielä laveimmin vedoin kuin Sophia ja Carrie. Näiden kahden naisen rakkaudenkohteista ei juuri muuta infoa tarjota, kuin että he ovat kunnon miehiä ja heillä on sähköinen kosketus sekä sielukkaat silmät. Tälle sitten pitäisi ikuinen rakkaus rakentaa, justiinsa joo.

Vaikka kirja on reilun 500 sivun pituinen, vaivaa tarinaa silti siis melkoinen yksityiskohtien puute, joka luo kirjaan myös omituisen aikakaudettomuuden tunnun. Jos historialliset tapahtumat eivät sijoittaisi Sophien tarinaa tiukasti 1700-luvun alkuun, voisivat tapahtumat sijoittua oikeastaan mille tahansa ajanjaksolle aina keskiajalta viktoriaaniseen.

Kirja oli siis pienoinen pettymys, mutta toivon, että Kearsleyn muut kirjat olisivat parempia.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Kun Dimple Rishin tapasi

When Dimple Met Rishi - Sandhya Menon

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 384 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

When Dimple Met Rishi on nuorille aikuisille suunnattu kirja, jota on hehkutettu useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa koko syksyn. Itse ihastuin tuohon kanteen. Se on aivan ihana, ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Myös Dimple nimenä on niin söpö, että hetkisen harkitsin jo nimen vaihtoa. Epäilen tosin, että Suomessa nimi ei toimisi ihan niin hyvin, varsinkaan suomennettuna. Hymykuoppa Nieminen tässä päivää! Joo, ei siinä ole ihan samanlaista imua.

Dimple on intialaistaustainen, juuri high schoolista valmistunut 18-vuotias tyttö, joka ei mitään muuta elämältä halua kuin tehdä loistavan uran koodarina. Hänen unelmansa ovat vähitellen tulemassa toteen. Syksyllä Dimple on pääsemässä opiskelemaan Stanfordiin ja lisäksi hänen vanhempansa ovat ihmeen helposti suostuneet siihen, että Dimple pääsee osallistumaan kesällä Insomnia Coniin, verkkosuunnittelua käsittelevään 6 viikon koulutusohjelmaan.

Dimple ei kuitenkaan tiedä, että hänen vanhempansa ovat sopineet tuttavaperheen kanssa, että perheen poika, Rishi Patel, osallistuu myös koulutukseen. Rishi on täysin siinä uskossa että Dimple tietää kuka hän on ja että Dimplen ja Rishin perheet suunnittelevat heidän välilleen avioliittoa. Järkytys on molemmilla ensimmäisen tapaamisen jälkeen melkoinen, kun suunnitelma ja Dimplen täysi tietämättömyys vanhempiensa toiveista selviää. Kun Dimplestä ja Rishistä sitten tehdään koulutuksen ajaksi työpari ja kaikesta huolimatta rakkaus alkaa hiljalleen syttyä, joutuvat molemmat miettimään, mitä tulevaisuudeltaan oikeasti haluavat.

Aloitin tämän kirjan lukemisen aika suurin odotuksin, ja vaikka tämä ei minun suosikkilistoilleni varmaankaan pääse, en mitenkään ihan ylettömästi joutunut tarinaan pettymään.

Pidin Dimplestä. Hän oli itsenäinen ja etenkin itsepäinen jahdatessaan suurta unelmaansa koodarina. Pakko on kuitenkin sanoa, että Rishi oli se, joka teki tästä tarinasta lukemisen arvoisen. Hän oli ehkä ihanin ja söpöin YA-kirjojen miespäähenkilö johon olen aikoihin törmännyt. Olin valehtelematta itsekin häneen ihastunut varmaan puolet kirjasta. Päähenkilöiden rakastuminen tarinan aikana oli jotenkin tavattoman hellyttävää.

Pidin päähenkilöiden välisestä kemiasta. Dimple ja Rishi tuntuivat täydentävän toistensa puutteita juuri sopivalla tavalla ja tukevan toistensa vahvuuksia. Rishi ei myöskään pelästynyt Dimplen vahvaa persoonaa vaan toivoi tämän menestyvän unelmia tavoitellessaan mahdollisimman hyvin.

Intialaista kulttuuria pyritään myös tuomaan kirjassa esiin. Dimple kokee tarvetta kapinoida kirjassa perinteiseksi esitettyä naisen roolia vastaan, samalla kun hän tunnistaa sen, miten paljon hänen vanhempansa ovat hänen vuokseen tehneet. Dimplen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus on ristiriitojen sävyttämää. Sen sijaan Rishi kokee omaavansa hyvinkin perinteiset arvot ja haluaa miellyttää vanhempiaan kaikessa. Samalla hänelta jää kuitenkin pohtimatta, mitä itse elämältään haluaisi. Itse arvostin sitä, että kirjan tarina oli rakennettu monikulttuuristen hahmojen varaan. Amazonin kirja-arvosteluissa kuitenkin kritisoitiin sitä, että tarinan antama kuva intialaisesta kulttuurista oli varsin vanhahtava.

Loppujen lopuksi kirja jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Mitään yhtä asiaa en osaa osoittaa, joka olisi tähän arviooni johtanut, vaan paremminkin tarinassa oli useampi pieni juttu, joka jäi joko ihmetyttämään tai muuten vaan hiertämään. Niin paljon kuin päähenkilöistä pidinkin, he silti tuntuivat jotenkin ikäistään nuoremmilta. Jostain syystä hämmästyin joka kerta, kun jompi kumpi heistä istui auton rattiin.

Myös kirjan rytmitys olisi voinut olla parempi. Kirjan luvut olivat lyhyitä, joka toki vauhdittaa lukukokemusta. Kuitenkin luku saattoi vaihtua kesken keskustelun, joka taas katkaisi tarinan kulun välillä häiritsevästi. Insomia Conin ensimmäiseen kolmeen viikkoon kulutetaan kirjasta melkein 2/3 ja sitten yht'äkkiä viimeiset kolme viikkoa hypätään yli kirjaimellisesti yhdessä lauseessa. En voinut olla pohtimatta, että kyllästyikö kirjailija jotenkin omaan tarinaansa kesken kaiken ja halusi päästä tarinan loppuun mahdollisimman nopeasti.

Myös juonessa oli puutteita. Dimple hehkuttaa Insomnia Conia suurena mahdollisuutena edetä urallaan, mutta mitä koulutuksessa varsinaisesta tapahtuu, jää täysin pimentoon. Luulisi, että tämmöisen koulutusohjelman pääpaino olisi esim. asioiden oppimisessa, mutta luennoilla kirjan henkilöt eivät tarinassa istu sekuntiakaan. Sen sijaan he kyllä valmistavat tanssiesityksen koulutuksen puolivälissä pidettävään kykykilpailuun. Siis whaaat? Mitä tekemistä tällä on koodauksen tai verkkosuunnittelun kanssa? Onko tämä joku amerikkalainen juttu, jota en vain tajua? Kuulostaa joka tapauksessa introverttikoodaajan pahimmalta painajaiselta.

Tarinassa oli siis potentiaalia, mutta toteutus oli ajoittain ontuva. Jälleen suosittelen kirjaa etenkin nuoremmille lukijoille, mutta varauksin.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan uutta (Dimple ja Rishi suunnittelevat kirjan aikana appia) ja lisäksi Yhdysvallat-haasteen kohtaan 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (kirjailija on syntynyt ja kasvanut Intiassa. Toki voi hänellä jo olla USA:n kansalaisuus, mutta tällä mennään)

Klaukkala saved my life

Klaukkala - Laura Paloheimo

Julkaistu: 2012
Sivumäärä 319 s.
Arvio: 4/5

Kirjastosta

Olen valitellut täällä blogissa viime aikojen huonoa tuuriani kirjojen kanssa. Minusta alkoi jo tuntua, että rämmin lopun ikääni huonojen kirjojen suossa ja maailmasta on hyvät kirjat loppuneet kokonaan. Onneksi jouluna valikoin lomalukemiseksi Klaukkalan, joka tuntui olevan juuri oikea kirja oikeaan aikaan. Se nykäisi minut viimein irti huonojen kirjojen kierteestä ja sai minut taas uskomaan, että elämä jatkuu sittenkin.

Kirja kertoo Juliasta, jolla tuntuu olevan elämä mallillaan. Sulhaseksi on löytynyt rikas kahvisuvun perijä ja elämä on pelkkää Chanelia aamusta iltaan. Fiinin sulhasen maailmaan sopeutuminen ei kuitenkaan suju käden käänteessä, etenkin kun Julia ei ole syntynyt kultalusikka suussa. Seurapiirit ja huippumuoti ovat myös täynnä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden rikkomista on syytä vältellä viimeiseen saakka.

Kun asiat sitten menevät kunnolla pieleen, huomaa Julia olevansa matkalla kotikonnuillensa Klaukkalaan, paikkaan, jonne hän ei ajatellut koskaan palaavansa.

Klaukkala oli minulle lukukokemuksena erittäin positiivinen yllätys. Takakansitekstin perusteella epäilin, että tarina olisi jonkinlainen suomalainen risteytys Sweet Home Alabama-elokuvaa ja chicklitmäistä shoppailuintoa, enkä ollut kovin väärässä. Toki jo kirjan ensimmäisillä lehdillä varoitetaan tuotesijoittelusta, mutta Louboutinia, Dioria ja kumppaneita vilisee kirjassa silti suorastaan hengästyttävä määrä. Vaikka jo lukiessani mietin, että jatkuva huippumuotimerkkien namedroppailu tulee takuulla olemaan asia, joka jakaa lukijoiden mielipiteitä, oli se kuitenkin jotenkin niin herkullisen häpeämätöntä, että en voinut itse olla asiasta kuin kierolla tavalla ilahtunut. Kirjailija selkeästi tietää mistä puhuu ja tarinasta toki lukijakin saa parhaiten irti, jos on joskus Voguensa lukenut.

Kirjan huumori iski minuun täysin. Huomasin hihitteleväni tarinan kiemuroille tämän tästä. Etenkin tämä kuvaus nykymaailmanmenosta osui mielestäni suoraan napakymppiin:

Hemmon syntymäpäivä oli oikeasti vasta elokuussa. ... Tänä vuonna juhlia oli aikaistettu, sillä aitoon rapujuhla-aikaan päivänsankari olisi maailmanympäryspurjehduksella. Missäpä muuallakaan? Peloton kaksituhattalukulainen ei pakettimatkoihin tyytynyt. Hän matkasi riippuliitäen, vuoristokiipeillen tai juoksi halki autiomaiden päästäkseen lopulta uhmakkaan elämän makuun trooppisen sairaalan teho-osastolla. Siinä sitä oli aikaa miettiä elettyjä päiviä, kun kirurgi kaiveli soraa kantapäistä.

Mielenkiintoisia tyyppejä kirjassa on runsaasti ja jopa siinä määrin paljon, että olisin toivonut laajan henkilögallerian hienoista karsimista. Tässä minulla tosin saattaa olla vähän oma lehmä ojassa, koska kirjassa oli muutama erityisen mielenkiintoinen henkilöhahmo, joille olisin toivonut huomattavasti enemmän sivutilaa.

Jonkin verran tarina kärsi esikoisteoksen ongelmista. Aina ei esimerkiksi ollut täysin selvää, että kuka tarinan henkilöistä kulloinkin oli äänessä. Loppuratkaisu tuntui myös vähän liian tiukalta täyskäännökseltä kirjan alkuasetelmiin, eikä se onnistunut minua täysin vakuuttamaan. Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta ja olin erittäin iloissani, kun huomasin kirjastossa, että Mama Mojo on Klaukkalan jatko-osa. Julian ja kumppaneiden seuraan palaan oikein mielelläni uudelleenkin.