Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Julkaistu: 2010
Sivumäärä 255 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on vuoden 1939 uusia ylioppilaita ja kaipaa jo kovasti itsenäisyyttä. Hän ei halua jämähtää Rovaniemelle samaan yhtiöön isänsä kanssa konttoriapulaiseksi vaan haaveilee opinnoista Helsingissä. Annikin elämä kuitenkin mullistuu, kun häntä kosii tuttavaperheen komea Tauno. Pian häiden jälkeen on kuitenkin edessä vielä suurempi haaste, kun Talvisota puhkeaa.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemani kirja ja ihan hyvä keino saada haaste käyntiin. Olen aiemmin lukenut Mustoselta Morsiuskesän, joka on muuten julkaistu vain vuosi ennen Lapinvuokkoa. Morsiuskesästä jäi mieleen lähinnä tarinan kepeys ja se, ettei tarina aiheuttanut mitään kovin suuria mielenliikutuksia suuntaan tai toiseen.

Lapinvuokko jatkaa samalla tyylillä. Luin kirjan jo tammikuun alussa, mutta olen jo pidempään miettinyt, että niin, mitähän varsinaista sanottavaa minulle tästä kirjasta jäi? Haluaisin kirjoittaa näihin arvioihin nimittäin jotain muutakin kuin että olihan kirja "ihan kiva".

Kirjan ajankuvauksesta minulle jäi aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin siitä paljonkin. Tietyt Annikin tekemät ratkaisut kuulostivat jotenkin hyvinkin ajanmukaisilta. Etenkin Taunon kosinta sai minut pysähtymään ja miettimään, että mihin Annikki oikeastaan lupautuikaan ja mistä syystä:

Huuliin sattui, kun hän suuteli minua kuin hullu. Vasta vähitellen tajusin, mitä mies oli sanonut. Tämä oli kosinta. Tane tahtoi mennä kanssani naimisiin. Minusta tulisi Tauno Dahlin vaimo. Saisin oman kodin ja oman elämän eikä minun tarvitsisi enää ikinä totella isää.

Minulle tuli tästä pakostakin mieleen, että Annikille tärkeintä on nimenomaan lapsuudenkodista irtautuminen ja mielellään vielä mahdollisimman nopeasti, kuin varsinaisesti avioliitto tai edes Tauno. Rakkautta ei juurikaan mainita, eikä Annikki suo ajatustakaan sille, että vaikka idea nyt tässä kohtaa on hyvä, niin mitäs 30 vuoden päästä? Jotenkin koko ajatus on pysäyttävä, koska nämä olisivat asioita, joita näin 2000-luvun naisena itse miettisin. Pohdin myös, että vaikka Annikilla kuitenkin on muitakin itsenäistymismahdolllisuuksia, niin onko avioliitto kuitenkin se ainoa keino, jolla Annikki pääsee vanhempien holhouksesta lopullisesti eroon ja kuinkahan paljon tämän kaltaisia avioliittoja tuona aikana on ihan todellisuudessakin solmittu?

Mitä enemmän olen kirjaa ja sen ajankuvausta miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, kepeys oli juuri se, josta tarina eniten kärsi. Lapinvuokon maailma oli lopulta kuin sota-aika-lite, todellisesta synkkyydestä, raakuudesta ja ahdistuksesta siivottu, lapsillekin sopiva kuvaus 1940-luvun alun tapahtumista. Ajatukseni kirkastui etenkin kun luin Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jossa myös vietetään muutama hetki sota-ajan Rovaniemellä. Ahokumpu nimittäin maalaa muutamalla lauseella paljon ahdistavamman ja nurkkakuntaisemman kuvan tuon ajan Rovaniemestä saksalaisten sotilaiden keskellä ja jotenkin hänen kuvauksensa vaikutti minusta paljon todenmukaisemmalta.

Annikki toki elää sota-aikaa ja kokee puutetta, mutta mitään sodan tapahtumista ei oikein tuoda lukijan iholle. Annikin kokemat vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, eikä lukijan tarvitse oikein missään vaiheessa ahdistua tapahtumista tai ylipäätään pelätä hänen selviytymisensä puolesta. Surullisia asioita toki tapahtuu, mutta ei henkilöille, joihin lukija olisi erityisemmin tarinan edetessä kiintynyt.

Vaikka Lapinvuokko oli siis ihan mukavaa luettavaa ja romantiikkaakin oli tarinaan kudottu, olisin kaivannut lukijana kirjalta enemmän haastetta.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjäni ja Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Romantiikkagenren miesihanteista (ja vähän naisistakin)

Olen suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin romantiikkagenren stereotypioita pohdiskelevia artikkeleita useammastakin eri näkökulmasta, mutta jostain syystä ajatukseni kiertyvät kerta toisensa jälkeen genren tarjoamaan mieskuvaan, mietin sitten historiallista romantiikkaa tai genren monikulttuurisuutta. Lienee siis turhaa pyristellä vastaan, joten mennään tänään asian ytimeen, eli puhutaanpa hetkinen ulkonäöstä.

Ihan vain huomautuksena: kirjoitan tämän jutun aika tiukasti englanninkielisen romantiikan näkökulmasta. En ole suomenkielistä chick litiä tai muuta suomenkielistä romantiikkagenreä sivuavaa kirjallisuutta lukenut vielä niin paljoa, että osaisin sanoa, pätevätkö samat pohdinnat myös Suomessa.

Jos itse mietin genren kansikuvia ja niistä pitäisi valita se kliseisin, niin se olisi ehdottomasti seuraava: täydellisellä vartalolla varustettu mies (yleensä tummahiuksinen) seisoo jylhässä maisemassa tuulikoneen edessä, paita auki (mutta helma edelleen housunkauluksessa, tietenkin!), vatsalihakset rasvattuina. Suurinpiirtein näin:

Vaikka genren kansikuviin on viime vuosina alkanut ilmestyä enenevässä määrin myös variaatiota, kuten kirjojen naispäähenkilöitä (yksistään), tosin enemmän ja vähemmän pukeissa, porskuttaa puolialastomien miesten kansikuvatraditio silti eteenpäin. Itsekin omistan näitä kirjoja useamman. (Olen myös miettinyt, että millaistakohan romantiikkagenren kansikuvabisnes oikeasti on ja löysin ainakin tämän jutun Aaron Bacasta, jolla on takanaan jo noin 600 kansikuvan ura.)

Kirjojen kannet oikeastaan kertovat kaiken olennaisen siitä, millaisia genren miespäähenkilöt pääosin ovat ulkonäöltään. Romantiikkagenressä on pitkät traditiot tarjoilla lukijoilleen paremminkin fantasiaa kuin todellisuutta ja vaikka naispäähenkilöiden "ulkonäkökriteerit" ovat viime aikoina höllentyneet ja kirjoissa on vähitellen alkanut tulla vastaan muunkinlaisia naisvartaloita kuin niitä aivan täydellisiä [1], tuntuvat miespäähenkilöt pääosin silti kuin samasta muotista valetuilta. Toki epätäydellisyyttäkin miespäähenkilöissä silloin tällöin tapaa. Historiallisessa romantiikassa tulee vastaan aika ajoin sotavamma tai pari, mutta silti näistäkin miehistä jää se fiilis, että se muu kroppa siinä silmälapun tai puujalan ympärillä on kuitenkin sellaista sopivan lihaksikasta.

Kaikkein parhaiten se, että romantiikkagenressä miesvartalot heijastelevat enemmänkin nykyajan kauneusihanteita kuin minkäänlaista realismia, tuntuu näkyvän nimenomaan historiallisessa romantiikassa. Käsitykseni mukaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, johon suurin osa historiallisen romantiikan alagenrestä sijoittuu, ihanteellinen miesvartalo oli paremminkin hoikka tai sitten sopivan keskivartalolihava, merkkinä vauraudesta ja siitä, että ruokapöydästä löytyi antimia yllin kyllin. Oikeassaan missään lukemassani ei ole tullut vastaan, että lihaksikkuus olisi ollut tuon ajan aatelistossa jotenkin tavoiteltava asia, sehän kun käytännössä tarkoitti sitä, että joutui tekemään fyysistä työtä elääkseen. Tästä huolimatta alagenren kirjoissa lähes poikkeuksetta ihaillaan miespäähenkilöiden hauiksia ja sixpackeja. Yleensä miespäähenkilön huikaisevalle fysiikalle ei tarjota edes mitään järkeenkäypää selitystä. Toki syyksi tarjotaan usein esim. aatelistolle sopivia "reippaita" ratsastusretkiä, mutta ei ratsastaen minun mielestäni pecsit kasva tai sitten en ymmärrä koko urheilulajista yhtään mitään.

Nice to meet you Mr. Pecs Six-Pack! Kannattaa myös huomoioida, että kansikuvissa kasvot eivät ole aina välttämättömät.

Mietin myös, että kuinka reilua tämä kaikki on ihan tosielämän miehiä ajatellen. Toki fiksu ihminen osaa erottaa fantasian ja realismin toisistaan, mutta kirjoitetulla sanalla on silti painoarvoa. Kuinka paljon genressä viljelty täydellisen miesvartalon ihanne lopulta aiheuttaa mahdottomia odotusarvoja myös ihan tosielämässä? Onko kaikki tämä täydellisyys lisäksi todella aivan tarpeellista? Ainakin itselleni on tärkeämpää miespäähenkilön persoonallisuus, koska jos se on täysin mätä, ei asiaa pelasta se, että mies tarjoillaan päältä kauniissa paketissa. Samalla tosin itsekseni pohdin, että kuinka paljon minä tai muut genren lukijat ovat oikeasti valmiita joustamaan tästä fantasiasta? Jos miespäähenkilöllä olisikin dad body tai hän olisi ihan rehellisesti ylipainoinen, olisivatko lukijat edelleen tarinasta yhtä kiinnostuneita?

Luin hiljattain Alyssa Colen mainion romaanin An Extraordinary Union, jossa naispäähenkilö on afroamerikkalainen, mutta miespäähenkilö on silti valkoihoinen. Koska tarina sijoittuu Amerikan sisällissodan aikoihin, pystyi kirjailija tällä yhdistelmällä tuomaan esiin jännitteitä ja ongelmia, joita ei muuten olisi todennäköisesti päästy käsittelemään. En voinut kuitenkaan olla pohtimatta, miten pitkälle romantiikkagenren ihanne ei ole pelkästään hyväkroppainen mies, vaan nimenomaan hyväkroppainen valkoinen mies.

Monikulttuurisuus genren sisällä on viimeisen vuoden aikana puhututtanut paljon. Konkreettisuutta keskusteluun saatiin, kun The Ripped Bodice-kirjakaupan omistajat kokosivat aiheesta vuosi sitten raportin ja kävi ilmi, että genrellä on tällä saralla vielä paljon tehtävää. Suurin osa genren kirjoista on kaukaasialaisten kirjailijoiden kirjoittamaa ja kaukaasialaisilla päähenkilöillä varustettua. Romantiikan lukijoiden taustat ovat kuitenkin hyvinkin monikulttuuriset, joten genren tarjonnan pitäisi myös heijastella tätä.

Ainakin minun tietoisuuteeni onkin etenkin viime vuoden aikana noussut yhä enemmän sekä kirjailijoita että kirjojen naispäähenkilöitä, jotka ovat jotain muuta kuin valkoihoisia. Kuitenkin suurimmassa osassa näistä kirjoista, joita esim. ulkomaisilla romantiikkasivuistoilla on mainostettu, on miespäähenkilö silti valkoihoinen. Minulle ainakin tulee pakostakin mieleen, että kuinka pitkälle tämä on ollut kirjailijoiden osalta tietoinen ratkaisu ja kuinka paljon valinta juontaa juurensa siitä, että romantiikkagenren miespäähenkilön ihanne on niin kiveen kirjoitettu. Kuinka paljon myyvempi kirja on, kun ainakin toinen päähenkilöistä on kaukaasialaista syntyperää?

Jos tässä asiassa syyttävä sormi olisi johonkin osoitettava, niin kääntäisin sen jälleen aika tiukasti itseni suuntaan genren lukijana. Yritin itseltäni kovistella, että kuinka paljon olisin valkoihoisena ihmisenä kiinnostunut lukemaan kirjoja, joissa molemmat päähenkilöt edustaisivat jotain muuta etnisyyttä kuin omaani. Pakko oli myöntää, että olen sivuuttanut aika paljon esim. genren yhden kehutuimman kirjailijan Beverly Jenkinsin kirjoja, ihan vain siitä syystä, että en ole kokenut olevani kirjojen kohderyhmää. Tämän oivalluksen jälkeen teki mieli tehdä itselleni lähinnä näin:

Kuinka moni esim. afroamerikkalaisista lukijoista on joutunut takavuosina lukemaan valkoihoisilla päähenkilöillä varustettuja kirjoja paremman puutteessa? Tässä valossa ei luulisi olevan minullekaan vaikeaa hieman laajentaa repertuaariani kirjojen päähenkilöiden etnisyyden suhteen.

Rakkauden pitäisi kuitenkin kuulua kaikille, ulkonäöstä ja etnisyydestä riippumatta. Romantiikkagenrellä on monimuotoisuudessa vielä paljon tehtävää, mutta genren aiheiden laajuuden ja lukijoiden runsauden vuoksi myös mahdollisuuksia todelliseen sallivuuteen olisi paljon. Toivottavasti näitä kirjoja jatkossa myös rohkeasti kirjoitetaan.

Millaisia ajatuksia teille herää romantiikkagenren miesihanteesta?


[1] Mielestäni sopii kyllä pohtia, miten salliva genren naiskuva todellisuudessa oikeasti on ja miten paljon esim. ylipaino on edelleen kirjoissa täysi tabu. Toki erilaisia BBW eli Big Beautiful Woman-kirjoja on alettu julkaista, mutta ainakin ne muutamat tämäntyyppiset kirjat, joita olen lukenut tuntuvat sijoittuvan yleensä lähinnä seuraaviin kategorioihin: a) naispäähenkilön isous tarkoittaa enemmän muodokkuutta eli naisella on isot rinnat ja takapuoli ja siltä väliltä löytyy sopivasti solakka vyötärö, b) naispäähenkilöä sanotaan isoksi, mutta kirjan edetessä paljastuu, että hän on käytännössä paremminkin normaalipainon ylärajoilla tai ylimääräistä on ehkä 10 kiloa, c) naispäähenkilö on oikeasti iso, mutta murehtii asiaa jatkuvasti ja haluaa laihduttaa.

Itse ainakin haluaisin lukea naispäähenkilöistä, joilla olisi kunnon jenkkakahvat, mutta elämä silti pyörii jonkun muun kuin painon ympärillä. Suosituksia otetaan vastaan.

Courtney Milan: Trade Me

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 337 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Hauskaa Lukurauhan päivää! Vietin jo eilisen lukien, mutta tälle päivälle pyydettiin myös kirjasuosituksia, joten päätin vihdoin kirjoittaa tästä Milanin kirjasta, jonka olen lukenut jo lokakuussa. Jostain syystä en ole vain tähän mennessä saanut esiteltyä tätä kirjaa täällä blogissa, vaikka se on kaiken esittelemisen arvoinen. Onneksi kirjan teemat ovat vielä hyvinkin mielessä, mikä lienee myös hyvän tarinan merkki.

Courtney Milan on yksi romantiikkagenren mielenkiintoisimpia ja taitavimpia kirjailijoita. Hän ei arastele nostaa esiin vaikeitakaan aiheita ja hänen historiallisia kirjojaan on paljon kehuttu. Kehuja on saanut myös Trade Me, joka aloittaa nykyaikaan sijoittuvan Cyclone-sarjan. Poikkeukselliseksi sarjan tekee se, että sen henkilöt tulevat hyvin erilaisista taustoista. Trade Men naispäähenkilö on kiinalaistaustaisen perheen tytär ja hänen ystävänsä, seuraavan kirjan Hold Men päähenkilö taas transsukupuolinen.

Trade Me on myös loistava esimerkki siitä, että vaikka romantiikkagenren kirjoja niputetaan säännöllisin väliajoin kaikenlaisen hömpän ja hötön alle, on genressä myös sijaa hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin teoksiin, jopa niin huikealla tavalla, että siinä "vakavampien" genrejenkin edustajat jäävät helposti toiseksi.

Varoitan myös, että tämä kirja-arvio sisältää pieniä (lähinnä temaattisia) spoilereita kirjan tapahtumista. Haluan kuitenkin tuuletella kirjan synnyttämiä tuntemuksia, enkä pysty tekemään sitä kunnolla, ellen mainitse muutamaa juonikuviota, jotka nousevat esiin aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Jos et siis siedä spoilereita yhtään, niin tässä lyhyesti: jos nykyaikaan sijoittuva, new adult-tyyppinen, eri yhteiskuntaluokista kertova romantiikka on sinun juttusi, niin lue tämä kirja.

Tarina starttaa aika kliseisistä lähtökohdista, jotka ainakin minut saivat hieman etukäteen irvistelemään. Kuinkahan monta lukijaa kaikkoaa kirjan parista vain sen vuoksi, että tämä on näennäisesti jälleen yksi miljardööritarina? Ei kuitenkaan kannata antaa lähtökohtien hämätä.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Tina Chen on lähtöisin köyhistä oloista. Hänen vanhempansa ovat joutuneet pakenemaan kuoleman uhalla Kiinasta ja nyt Tina yrittää kaikin tavoin saada sekä omaa, että vanhempiensa elintasoa kohotettua kouluttautumalla hyvään ammattiin. Tinalla ei juurikaan ole ylimääräistä rahaa tai vapaa-aikaa. Jokainen vuorokauden hetki menee opiskeluun tai työntekoon ja Starbucksin lattesta voi vain haaveilla, koska siihen uppoaisi viikon ruokarahat. Selviäminen seuraavaan tilipussiin on jatkuvaa kamppailua, jolle ei tunnu juuri loppua näkyvän.

Blake sen sijaan on täysin toisesta maailmasta. Hänen isänsä on applemaisen yhtiön omistaja ja Blake on tehnyt työtä isänsä yhtiössä käytännössä vauvasta saakka. Periaatteessa yliopistokoulutus ei ole hänelle edes tarpeellinen, koska töitä yhtiössä kyllä riittää muutenkin ja Blaken isä näkee kouluttautumisen täytenä ajan haaskauksena. Blakella on kuitenkin omat syynsä tehdä irtiotto firman töistä ja isästään.

Tina ja Blake ajautuvat konfliktiin, kun Blake laukoo luennon aikana ilmoille kommentin köyhistä ihmisistä, josta Tinalla menee aivan oikeutetusti herne nenään. Kumpikaan ei kuitenkaan osaa odottaa sitä, että Blake ehdottaakin yhtäkkiä roolien vaihtoa. Tina saa Blaken elämän, tulot ja tavarat hetkeksi aikaa ja Blake pääsee kokeilemaan kitkuttelua minimipalkalla. Tämä sattuma ajaa Tinan ja Blaken ennalta-arvaamattomasti yhteen, johtaen myös kahden täysin erilaisen maailman kohtaamiseen.

Trade Me on romantiikkagenren kirjaksi sinänsä mielenkiintoinen, että tässä Blaken ja Tinan välinen romanssi tuntui välillä melkein sivujuonelta. Toki romanssi toimii tarinan punaisena lankana, mutta se on paremminkin vain tukipilari, johon muut, vielä vahvemmat teemat on ripustettu. Kirja tutkiskelee hyvin taidokkaasti sitä, millainen rakkauden, velvollisuudentunteen, huolen ja välillä vihankin punoma vyyhti perhesuhteet voivat olla. Toisaalta tarinassa päästää kiinni myös amerikkalaiseen luokkayhteiskuntaan.

Tinalla ja Blakella on molemmilla hyvin monimutkainen suhde omaan perheeseensä. Molemmat rakastavat perhettään yli kaiken, mutta se ei tarkoita sitä, että elämä perheen jäsenenä olisi mitenkään erityisen helppoa. Tina on tottunut olemaan pienestä pitäen se, joka kantaa huolta ja vastuuta vanhemmistaan ja nuoremmasta sisarestaan. Vaikka perheeseen on opiskelujen myötä tullut välimatkaa satoja kilometrejä, on Tina silti muun perheen arjessa edelleen läsnä ja pyrkii väimatkankin takaa huolehtimaan siitä, että perheenjäsenet pärjäävät. Tilanne on Tinalle kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta hän auttaa perhettään mielellään ja kokee sen velvollisuudekseen. Toisaalta huolehtiminen on taakka, josta ei pääse koskaan eroon. Se kahlitsee Tinan elämää, johtaen siihen, että Tinan on joka ikisessä tilanteessa mietittävä ensin muita kuin itseään. Tilanteesta ei tunnu olevan pakotietä. Tina vaan toivoo, että pääsisi valmistumaan rahakkaaseen ammattiin, jotta voisi vihdoin tukea perhettään paremmin rahallisesti ja ehkä saisi silloin vihdoin ja viimein itsekin hieman hengähtää.

Paljon sen helpompaa ei ole myöskään Blakella. Hänen isänsä on erittäin kunnianhimoinen ja jahtaa tavoitteitaan lähes pakkomielteisesti. Isä olettaa ympäriltään olevilta ihmisiltä samanlaista omistautumista elämäntyölleen ja Blake ainoana poikana joutuu kantamaan tästä suurimman vastuun. Blake ei kuitenkaan ole niinkuin isänsä. Hän yrittää ja yrittää, mutta ei tunnu koskaan saavuttavan sitä korkeaa tasoa, jota isä vaatii. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Blakella ja hänen isällään on hyvin lämmin suhde. Kun rakastat toista ihmistä näin paljon, et halua tuottaa hänelle pienintäkään pettymystä. Tilanne kalvaa vähitellen Blakea sisältä päin, eikä pakotietä tilanteesta näy hänellekään.

Ei siis liene ihme, että sekä Tina että Blake näkevät roolien vaihdon asiana, joka voisi ratkaista molempien ongelmat. Tina saisi vihdoin rahaa, Blake pääsisi rahan mukanaan tuomasta velvollisuudesta eroon ja molemmat saisivat tilaa hengittää. Toki suunnitelma ei ole läheskään aukoton ja kaatuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tästä päästään kirjan toiseen isoon teemaan eli luokkayhteiskuntaan ja hyvän koulutuksen mukanaan tuomiin etuoikeuksiin.

Milan on kirjoittanut kirjaan hyvin silmiä avaavan loppukirjoituksen. Hänellä on kokemusta yliopisto-opetuksessa ja kertoo, miten köyhistä oloista tulevalle opiskelijalle pääsy yliopistoon hyvällä stipendillä, älykkyys tai valmius tehdä paljon töitä ei vielä ole tae yliopisto-opinnoissa menestymiseen. Huono tai keskinkertainen perusopetuksen laatu voivat olla asioita, jotka kaatavat motivoituneemmankin opiskelijan yliopisto-opiskelut, koska kiinni kurottava ero muihin paremmista kouluista ja lähtökohdista tuleviin opiskelijoihin on yksinkertaisesti vain niin valtava.

Tinassa Milan halusi kirjoittaa köyhän opiskelijan, joka kaikesta huolimatta menestyy, vaikka yhteiskunnan rakenteet olisivat jo lähtökohtaisesti häntä vastaan. Rahan merkitys koulutusmahdollisuuksiin tulee vielä selvemmin esiin Blaken tarinassa. Tinan ja Blaken suorittama vaihtokokeilu ei nimittäin kaadu siksi, etteikö Blake kykenisi elämään riisillä ja huonoissa asuinolosuhteissa kitkutellen, vaan siksi, että hänellä yksinkertaisesti on elämään aivan erilaiset lähtökohdat jo koulutuksellisestikin Tinaan verrattuna. Työ kiinalaisravintolan tiskaajanakaan ei ole mikään ongelma, kun voi keskustella omistajan kanssa työmatkalla opitulla mandariinikiinalla. Ulkoiset puitteet voi aina vaihtaa, mutta kokemuksia, koulutustasoa, tietotaitoa ja perhesuhteitaan ei.

Kirjassa on paljon teemoja, mutta ne on kudottu tarinaan niin kertakaikkisen taitavasti, että missään vaiheessa minulle ei tullut mieleen, että niitä olisi liikaa. Sekä Blake, että Tina ovat omalla tavallaan vahvoja henkilöitä ja etenkin Tina näkee elämänsä hyvin realistisesti. Tämän vuoksi suhde rikkaan Blaken kanssa ei ole hänelle tavoiteltava, kaiken ratkaiseva asia, vaan paremminkin juttu, mitä pitäisi viimeiseen saakka välttää, koska siitä todennäköisesti seuraisi hänelle ongelmia. Siinä mielessä tämä siis ei ole mikään ihan perinteinen miljardöörikirja.

Suosittelen tätä teosta siis oikein lämpimästi. Kirjasta saa ajattelun aihetta vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Ystävänpäivän lukumaraton starttaa!

Päivittyvä postaus

En ole aikoihin osallistunut lukumaratonille ja vähän kaipailinkin "lupaa" keskittyä pieneksi hetkeksi pelkkään lukemiseen. Osallistuin siis suurella ilolla tämän vuoden Ystävänpäivän lukumaratonille. Koska en keskellä viikkoa pysty koko vuorokautta lukemaan, päätin aloittaa maratonini jo nyt. Suurin osa siitä sijoittuukin sopivasti huomiselle lauantaille.

Hyllystäni valikoin maratonkirjoikseni (ainakin alustavasti) teoksia useammasta kategoriasta: tietokirjoja, spefiä, romantiikkaa, paperikirjoja, e-kirjoja, suomeksi ja englanniksi. Saa sitten nähdä päädynkö lukemaan näitä vai jotain ihan muuta.

9.2.

Klo 21: Maratonini alkaa Silintereitä ja siipirattaita-kirjalla, josta on noin 200 sivua lukematta. Yritän saada kirjan luettua vielä tämän päivän aikana. Ihastelen taas, kuinka taitavia spefi-novelisteja Suomesta löytyykään! Tekisi taas mieli lukea kaikki Osuuskumman katalogin kirjat läpi.

10.2.

Klo 11.00, n. 220 s.: En ihan saanut Steampunk!-antologiaa luettua eilen illalla, mutta lukaisin sen aamulla loppuun. Olen nyt lukenut kaikki kolme Osuuskumman Steampunk-novellikokoelmaa ja tämä tuntui niistä tasalaatuisimmilta. Lieneekö syynä sitten ollut yhteneväinen aihealue vai kokeneet kirjoittajat, mene ja tiedä. Voin kuitenkin kaikkia kolmea Steampunk-kokoelmaa lämpimästi suositella.

Seuraavaksi taidan lukea joko OMG:tä tai sitten Englannin historiasta kertovaa kirjaa. Tämä jälkimmäinen ei vain ole erityisen hyvä maratonkirja, koska se on pienellä printillä painettu, pienin marginaalein ja lähes täysin ilman kuvia. Aihealue vaan kiinnostaa. Jos nyt ainakin vähäsen...

Klo 16.45, n. 300 s: Huonosti nukuttu yö vaati veronsa ja päikkärithän siitä seurasi! Jotenkin tosi vähän on noita sivuja kertynyt, mutta toisaalta olen aiemmissakin maratoneissa päässyt sellaiseen 400-500 sivuun, joten samoissa määrissä liikutaan.

Taivuin sitten kuitenkin OMG:n kannalle ja se on nopeaa luettavaa.

Klo 21.00, 494 s.:  Nyt se on ohi! Äkkiä se vuorokausi kuluu. En saanut OMG:tä ihan luettua loppuun, enkä 500 sivun rajaa rikki. Ensi kerralla paremmin sitten. Hauskaa kuitenkin oli! Toivottavasti seuraava maraton järjestetään piakkoin!

Sophian salaisuus on aika blaah

Sophia's Secret - Susanna Kearsley
Julkaistu myös nimellä The Winter Sea

Julkaistu: 2008
Sivumäärä 527 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Sophia's Secret on syy siihen, miksi en joulukuussa saanut kovin montaa kirjaa luettua tai täällä blogissa esiteltyä. Yritin tarpoa tätä kirjaa läpi ja vaikka tarina ei nyt varsinaisesti huono ollut, ei se myöskään onnistunut herättämään minussa mitään erityistä lukuintoa. Tämä on sinänsä harmi, koska Kearsley on monen suosikkilistalla ja odotin tältä kirjalta paljon enemmän.

Vaikka kirjan kansi näyttää siltä, että nyt ollaan vissiin menossa amerikkalaiseen promiin, sijoittuu tarina kuitenkin skotlantilaiseen Cruden Bayn kylään nykyajassa ja 1700-luvun alussa. Kirjailija Carrie McClelland on tekemässä tutkimusta uutta kirjaansa varten, joka kertoo 1700-luvun alun epäonnistuneesta jakobiittivallankumouksesta. Matkalla kustantajansa luo Peterheadiin, alkavat Cruden Bay ja etenkin sen Slains-niminen rauniolinna suorastaan kutsua Carrieta ja hän päättää sijoittaa kirjansa tapahtumat Slainsiin. Carrien kirjan päähenkilö Sophia alkaa pian elää omaa elämäänsä ja Carriesta alkaa tuntua, että Sophia on hahmona hänelle jo liiankin elossa. Faktan ja fiktion raja hämärtyy, kun Sophia haluaa kertoa oman tarinansa.

Kirja oli yllättävän epätasainen kokonaisuus, jolla oli omat selkeät vahvuutensa ja vähintään yhtä selkeät heikkoudet. Kearsley on Carrien tavoin viettänyt aikaa Cruden Bayssa ja se todella näkyy vahvana luonnon ja miljöön kuvauksena. Tapa, jolla Kearsley kuvailee hyisiä, talvisia Pohjanmeren rantoja on välillä suorastaan upeaa. Ihan kylmä tulee itsellekin siinä lukiessa.

Kaikesta näkee, että kirjailija on myös perehtynyt jakobiittivallankumoukseen liittyviin historiallisiin tapahtumiin. Tapahtumat käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti. Tyyli on tosin jokseenkin luennoiva, mutta se ei tällä kertaa haitannut minua.

Olisin kuitenkin toivonut, että kirjailija olisi suhtautunut luontokuvauksen lisäksi samalla intohimolla henkilöhahmojensa kehittämiseen. Nyt lähinnä tuntuu siltä, että kirjailija uppoutui niin täydellisesti historian tapahtumiin ja ympäristöön, että hän unohti täysin puhaltaa henkeä omiin päähenkilöihinsä. Luin koko kirjan läpi, enkä sen loputtuakaan vielä hahmottanut, miltä suurin osa kirjan henkilöistä ylipäätään näytti. Minun lukukokemustani ainakin häiritsee se, jos kirjan henkilöistä ei tarjoilla edes perusspeksejä.

Se mitä Carriesta ja Sophiasta sitten saa irti, ei ole kovin erityistä. Sophia on täydellinen, särmätön ja siten tylsä Mary Sue. Reiluuden nimissä on tosin sanottava, että tämä osittain johtuu myös siitä, että kirjailija ei anna Sophialle juurikaan tekemistä. Koska se mielenkiintoinen osuus, eli ne historialliset tapahtumat, tapahtuvat koko kirjan ajan jossain tarinan sivujen ulkopuolella, ei Sophia juurikaan muuta tee kuin istu linnassa ja odottele seuraavaa henkilöä, joka tulisi infodumppaamaan hänelle viimeisimmät tiedot vallankumouksen etenemisestä. Carrie on sentään hieman ihmismäisempi, koska hän tekee ja toimii.

Romantiikkapuoli kirjassa jää myös kevyeksi, koska tarinan miehet on kuvattu jopa vielä laveimmin vedoin kuin Sophia ja Carrie. Näiden kahden naisen rakkaudenkohteista ei juuri muuta infoa tarjota, kuin että he ovat kunnon miehiä ja heillä on sähköinen kosketus sekä sielukkaat silmät. Tälle sitten pitäisi ikuinen rakkaus rakentaa, justiinsa joo.

Vaikka kirja on reilun 500 sivun pituinen, vaivaa tarinaa silti siis melkoinen yksityiskohtien puute, joka luo kirjaan myös omituisen aikakaudettomuuden tunnun. Jos historialliset tapahtumat eivät sijoittaisi Sophien tarinaa tiukasti 1700-luvun alkuun, voisivat tapahtumat sijoittua oikeastaan mille tahansa ajanjaksolle aina keskiajalta viktoriaaniseen.

Kirja oli siis pienoinen pettymys, mutta toivon, että Kearsleyn muut kirjat olisivat parempia.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.