M. O'Keefe: The Tycoon

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 246 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

22-vuotiaasta Veronicasta tuntuu, että hän on vihdoin saamassa kaiken. Vuodet välinpitämättömän ja joskus julman isän vallan alla ovat lähestymässä loppuaan, kun häät komean Claytonin kanssa ovat jo näköpiirissä. Claytonin avulla Veronica on saamassa vihdoin etäisyyttä omaan perheeseensä, eikä sekään haittaa, että Clayton tuntuu näkevän Veronican valossa, johon kukaan muu ei ole koskaan pystynyt. Juuri kun kaikki tuntuu täydelliseltä, nousee pintaan salaisuus, joka ajaa Veronican karkumatkalle kesken omia kihlajaisjuhliaan. Kun kohtalo sitten saattaa Veronican ja Claytonin yhteen vuosien kuluttua, onko mitään entisestä enää pelastettavissa?

The Tycoonia lukiessani tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin tämmöiset "miespäähenkilö vaikuttaa ihan k*sipäältä, mutta onkin sisältä pelkkää kultaa ja hattaraa"-tyyppiset juonikuviot ovat minulle täyttä kirjallista kissanminttua (kuten romantiikkagenrepiireissä sanotaan). Näköjään tykkään siitä angstista, joka tämmöisistä juonikuvioista syntyy. Nämä tarinat aiheuttavat minulle jotenkin poikkeuksellisen voimakkaan tunne-elämyksen, joten luen näitä tarinoita pieninä palasina ja vähän kerrallaan, toivoen, että kirja ei koskaan loppuisi.

Toisaalta sitten taas kolikolla on myös se kääntöpuoli. Jos miespäähenkilöstä on tehty liian luontaantyöntävä tai hänen tekonsa tarinan aikana ylittävät sen veteen piirretyn viivan, jonka tuolta puolen ei ole enää paluuta uskottavaksi romanttiseksi päähenkilöksi, kääntyy minulla ihastus aika helposti tuskastumisen puolelle. The Tycoonia lukiessani totesinkin, että on ihan totta kun sanotaan, että kun nöyristelyn ja anteeksiannon aika kirjassa tulee, ei riitä, että miespäähenkilö vakuuttaa rakkauden kohteensa hyvistä aikeistaan. Jos hän ei nimittäin pysty vakuuttamaan niistä myös kirjan lukijaa, on koko tarina saman tien pielessä.

The Tycoon alkaa todella hyvin. Veronica tuntuu olevan onnensa kukkuloilla ja minä vain iloisesti vartosin, että koska se pommi oikein putoaa. Pommin vaikutukset ovat sopivan sydäntäraastavat, mutta antavat myös Veronicalle mahdollisuuden itsenäistyä tavalla, johon hän ei ole aiemmin pystynyt. Kun sitten viiden vuoden kuluttua Veronica joutuu jälleen palaamaan kotiin ja tapaamaan Claytonin, tuntuvat vanhat haavat aukeavan uudelleen. Lisää angstia, nam!

Lukukokemuksen ja tarinan uskottavuuden puolesta tärkeää on myös se, että millä tavalla rauhaa aletaan päähenkilöiden välille rakentaa. En tiedä johtuiko siitä, että kirja on aika lyhyt, että tässä sinne yhteisymmärrykseen päästään vähän liiankin kätevästi. Veronica on ihan syystäkin vihainen ja hänen sydämensä on särkynyt, joten kun tarina kulkee latua vihaan sinua -> vihaan sinua -> seksiä, olin itse ainakin hieman pöllämystynyt tapahtumien kulusta. Jäikö minulta joku muistio saamatta? Olemmeko me nyt yhtäkkiä kuitenkin Team Clayton ja missä välissä se oikein tapahtui? Veronica, missä on selkärankasi?

Vaikka Veronican päätökset olisin jotenkin ehkä vielä uskonut, oli Clayton sitten ihan toinen juttu. Hän pimittää Veronicalta kaikenlaista tietoa, enkä puoletkaan ajasta oikein ymmärtänyt, että miksi. Romantiikkakirjallisuudessa tuntuu yhä vain teennäisemmältä ne juonikuviot, jotka olisi voitu ratkaista vain sillä, että päähenkilöt istuvat hetkeksi alas ja puhuvat asiat selviksi. Sitä, miksi Clayton ei keskustele Veronican kanssa tärkeistä asioista yritetään toki kirjassa selittää, mutta minulla oli suuria vaikeuksia uskoa näitä selityksiä. Vaikeuksiin vaikutti myös se, että Claytonin käytöksen ja ajattelun välillä tuntui olevan selkeää ristiriitaa. Hän käyttäytyy kuin ihminen, joka on elämänsä aikana omaksunut haitallisia malleja, mutta hänen ajattelussaan näitä malleja ei kuitenkaan oikein näy. En ymmärtänyt, miksi Clayton ei olisi vain voinut luottaa Veronicaan edes hitusen enemmän.

The Tycoon ei siis lopulta ollut ihan niin herkullista luettavaa, kuin olisin toivonut, mutta kyllä tämä sen verran lupaavan oloinen tarina oli, että O'Keefen muitakin kirjoja voi jatkossa lukea.

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 282 s.
Arvio: 3/5

Saatu kustantajalta, kiitoksin!

Sisältövaroitus: pettäminen, parisuhdeväkivalta, raiskaus

Laitan tämän kirjan alkuun ensimmäistä kertaa sisältövaroituksen, koska tuo kolmas tuli eteeni tässä kirjassa niin puskista, että siitä lienee syytä varoittaa muitakin. SV koskee myös tätä blogitekstiä.

Dekolteen kääntöpiiri oli minulle kesän ristiriitaisin lukukokemus, jonka huomaa myös siitä, että kirjan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta sen lukeminen kesti minulla melkein kaksi kuukautta. Tarinassa oli paljon hyvää, mutta myös tekijöitä, jotka eivät vain minulla lukijana henkilökohtaisesti toimineet. Sitten oli se yksi kohta, jolloin etsiskelin jo tulitikkuja, jotta voisin tuikata koko kirjan tuleen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tarina alkaa, kun Krista päättää palata vanhan mummulansa maisemiin Pohjanmaalle. Hän on juuri päässyt irti epäterveestä suhteesta ja päättää vihdoin elää vain ja ainoastaan itselleen, häpeää tuntematta. Pikkukylästä onneksi löytyy paljonkin halukkaita avittamaan Kristaa tässä projektissa. Pohjanmaalle hakeutuu myös Kristan sisko Tea, joka on juuri palannut Israelista. Tea ei kaipaa pikkukylässä tarjolla olevia huvituksia vaan yrittää etsiä omaa hukassa olevaa identiteettiään. Kesän aikana ihmissuhteet joutuvat koetukselle, uusia syntyy ja vanhoja loppuu. Kuka lopulta päätyy kenenkin kanssa yksiin?

Hyvät...

Olin erittäin innostunut lukemaan tämän kirjan, koska päällisin puolin se vaikutti juuri siltä romanttiselta kirjallisuudelta, jota olin suomalaiseen kirjallisuuskenttään kaivannut. Ansa Tulivaaran taakse kätkeytyy Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti, kaksi kirjoittamisen ammattilaista, mikä tekstissä selvästi myös näkyy. Kielellisesti teksti on laadukasta ja siinä on mukavaa imua, joka kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Arvostin sitä tapaa, jolla kirjailijat ovat selvästi halunneet lähteä tekemään omaa juttuaan ja nostamaan suomalaisen romanttisen kirjallisuuden tasoa ja arvostusta.

Se on kyllä pakko sanoa, että vastaavantyyppiseen kirjaan en ole aiemmin suomeksi kirjoitettuna juurikaan törmännyt. Kirjan henkilöt ovat anteeksipyytelemättä omia itsejään ja etenkin Krista tekee mitä tahtoo ja juuri sen kanssa, kenen tahtoo. Pidin siitä, että vaikka seksiä tässä kirjassa on paljon, en silti ollut huomaavinani syyllistämistä tai huoriteltua asiaan liittyen. Etenkin Krista olisi ollut tähän oivallinen kohde, mutta pakollisen kylän akkojen peruspaheksunnan lisäksi kukaan ei juurikaan kiinnittänyt hänen lukuisiin ihmissuhteisiinsa erityistä huomiota.

pahat...

Samalla, kun olin tunnistavinani sen, että kirjailijat ovat varta vasten lähteneet Dekolteen kääntöpiirillä työntämään ns. "sallittujen aiheiden" raja-aitoja suomalaisessa kirjallisuudessa kauemmaksi, jouduin kuitenkin käymään itseni kanssa jatkuvaa köydenvetoa aiempien lukukokemusteni ja kirjan minulle etukäteen aiheuttamien odotusten kesken. Olisin nimittäin toivonut kirjalta lopulta rohkeampaa lähestymistapaa juonen teemoihin, mutta lopulta kävi kuitenkin niin, että se radikaalius, jota tarinalta odotin, kuoli lopulta pihisevän kuoleman tarinan edetessä. Heräsin yhdessä vaiheessa siihen, että se sanoma jota kirja välitti, kiertyi lopulta aika ankean konservatiiviseksi ja heteronormatiiviseksi. Olisin toivonut enemmän.

Dekolteen kääntöpiiri on myös se syy, miksi kirjoitin blogiin viime viikolla tekstin genreodotuksista. Minulla oli nimittäin suuria vaikeuksia saada tarina toimimaan itselleni niissä genreissä, joita yleensä luen. Tosin tässä törmäsin taas siihen, että onko oma syyni, että yritin tunkea kirjaa laatikoihin, joihin se ei välttämättä sovi eikä ole sopimaan tarkoitettukaan, mutta ottaen huomioon, että tarina käyttää kuitenkin tiettyjen genrejen perusrakenteita hyväkseen, oli pohdinta silti mielestäni oikeutettu.

Kirjailijat genrettävät Dekolteen kääntöpiirin moderniksi romantiikaksi, mutta siihen nähden romanssit, joita tarina sisältää, olivat aivan liian epäuskottavia. En vain osta sitä, että jos henkilöt suurimman osan tarinaa ensin keskittyvät naiskentelemaan keskenään ristiin rastiin, niin sitten he yhtäkkiä saavat jonkin monogamiaherätyksen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päätyvät onnellisesti yhteen vain yhden henkilön kanssa. Jotta tämmöinen juonikuvio olisi uskottava, on sen rakentamiseen nähtävä tarinassa enemmän vaivaa kuin "näin nyt vaan kävi", ihmisen käyttäytymismallit kun harvoin muuttuvat yhdessä yössä. Tarinan loppuvaiheessa olin valmis antamaan muodostuneille pareille noin 6 kuukautta elinaikaa, vaikka epilogi jääräpäisesti yrittää muuta vakuuttaakin.

Tarina ei toiminut minulle myöskään eroottisena kirjallisuutena. Kirjassa on toki niin paljon seksiä, että yhdessä vaiheessa olin lähes vakuuttunut siitä, että nyt on kyllä paikallisella R-kiskalla kesäkisa, jossa eniten leimoja panokorttiinsa kerännyt tyyppi saa kesän lopulla ilmaisen jätskin. Seksi ei valitettavasti vaan ollut erityisen seksikästä, vaan enemmän tyyliä palikka A koloon B ja suurin osa ns. seksikohtauksista oli kuitattu muutamalla lauseella. Olisinkin toivonut, että määrän sijaan kirjailijat olisivat mieluummin panostaneet laatuun. Erotiikan pitäisi saada sukat pyörimään lukijansa jaloissa. Tässä kirjassa seksikuvaukset lähinnä puuduttivat.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikka kuvittelin olevani tämän kirjan parhainta kohderyhmää, en sitä lopulta todellakaan ollut. Suosittelisin kirjaa niille, joita ei romanttinen kirjallisuus yleensä juurikaan kiinnosta, koska tästä on karsittu pois kaikki se sentimentaalisuus, joka tuntuu usein karkottavan lukijat esimerkiksi juuri romantiikkagenren parista.

ja rumat.

Se raiskaus...

*Erittäin syvä huokaus*

Seuraa palopuhe, haen saippualaatikkoni:

Rakkaat kirjailijat (tarkoitan nyt ihan kaikkia, en vain Artikaista ja Haapamattia): Mietitäänpä hetki mitä on raiskaus. Raiskaus on tapahtuma, jossa uhrin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa riistetään väkivaltaisesti ja perinpohjaisesti. Raiskaus usein traumatisoi. Se saattaa rikkoa psyykkeitä, perheitä ja elämiä. Raiskaus saattaa myös riistää uhrinsa turvallisuudentunteen ympäröivään maailmaan ja luottamuksen muihin ihmisiin. Sodissa raiskaus on ase. Raiskauksesta on mahdollista toipua ja moni toipuukin, mutta usein tämä on pitkä tie.

Kuulostaako tämä teistä aiheelta, jota on syytä käsitellä kevyesti ja huolimattomasti? Ei? No hyvä.

Katsotaanpa sitten hetki sitä populaarikulttuuria, joka meitä ympäröi. Raiskaus on siinä läsnä kaikkialla. Kuinka monta kertaa olette alkaneet katsoa uutta poliisisarjaa tai aloittaneet dekkarin, joka alkaa alastoman, raiskatun, murhatun, nimettömän, tarinattoman naisen vartalolla? Laurapalmerilla, kuten joku Twitterissä osuvasti kirjoitti? Kuinka monta kertaa tämä naisuhri on juonessa vain siksi, että joku toinen ihminen, usein mies, saadaan motivoitua toimintaan? Olettehan huomanneet, että meillä on myös televisiosarjoja, jotka ehdoin tahdoin poikkeavat lähdemateriaalistaan, jotta jälleen kerran yksi nainen saadaan raiskattua? Olettehan huomanneet, että meillä on viihdettä, jossa melkein myymälävarkauttakin ja sen seuraamuksia käsitellään painokkaammin ja vivahteikkaammin kuin raiskausta?

Kuinka monta kertaa olette sen sijaan lukeneet tai nähneet tarinan, jossa raiskaus on juonessa siksi, että uhri nostetaan keskiöön? Jossa uhrin kokema seksuaalinen väkivalta on osa hänen taustatarinaansa, ei jonkun toisen? Jossa oikeasti käsitellään niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita tälläinen tapahtuma uhrilleen aiheuttaa ja näytetään, mitä kaikkea toipuminen todella vaatii? Ei niin kovin usein, eikös vaan?

Palataanpa takaisin Dekolteen kääntöpiiriin. Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus, joka on täysin turha. Täysin turha. Se ei vaikuta kirjan henkilöiden käyttäytymiseen mitenkään, siihen ei muussa kirjassa viitata mitenkään, sitä ei käsitellä mitenkään ja etenkään sitä ei pohjusteta mitenkään, joten kun se luvussa 54 erään henkilön takaumana läväytetään lukijan eteen, tuntuu se kuin minua olisi henkilökohtaisesti juuri lyöty vasten kasvoja. Dekolteen kääntöpiirin raiskauskohtaus on yksityiskohtaisemmin ja monisanaisemmin kuvattu kuin suurin osa kirjan suostumuksellisesta seksistä. Jos ei tämä ole kieroa niin en tiedä mikä sitten.

En pysty päättelemään tästä mitään muuta kuin sen, että Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus vain shokkiarvonsa vuoksi. Kirjassa on raiskauskohtaus, koska se on kätevä juonikuvio, jolla voidaan halonkokoisella punakynällä alleviivata sitä, miten tekijä on ihan Paska Jätkä. Tämäkin on täysin turhaa, koska tekijän narsistinen käytös on tehnyt asian päivänselväksi jo ennen raiskausta.

Rakkaat kirjailijat (ihan kaikki, edelleen). Jos harkitsette raiskauskohtauksen lisäämistä kirjaanne, miettikää moneen kertaan. Kenen tarinan haluatte oikeasti kertoa, kenen vuoksi kohtaus tarinassanne on? Jos harkitsette kohtauksen lisäämistä vain siksi, että se on kätevä ja nopea tapa pahuuden osoittamiseen tai muiden motivoimiseen, sorrutte lähinnä käyttämään loppuunkulunutta juonikuviota, jota on käytetty tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Ei kuulosta erityisen omaperäiseltä ja on myös varsin laiskaa juonitusta. Miettikää myös sitä, että jos heittelette raiskausta kirjojenne juoniin puolihuolimattomasti, ilman että tapahtuneen seurauksia käsitellään uhrin kannalta pätkääkään, olette henkilökohtaisesti osavastuussa seksuaalisen väkivallan arkipäiväistämisessä. Olette henkilökohtaisesti osavastuussa siitä, että raiskauskulttuuri voi ja porskuttaa oikein hyvin. Se tarkoittaa, että te olette osa ongelmaa. TE OLETTE OSA ONGELMAA.

Ei mulla taas muuta.

Genreistä ja onnellisista lopuista

Romantiikkakirjoja, women's fictionia ja chick litiä

Pääsin vierailemaan Lukujonossa-blogiin ja siinä haastattelukysymyksiä täytellessäni pohdin jälleen kerran, kuinka jo tässä vajaan vuoden aikana olen blogin myötä joutunut uudestaan miettimään suhtautumistani useampaankin romantiikkagenreen liittyvään ilmiöön. Prosessi on sinänsä ollut varsin valaiseva, koska olen ihan tosissani joutunut haastamaan ajatteluani ja näkökulmiani genreen liittyen.

Yksi viimeaikaisista pohdiskelunaiheistani on liittynyt siihen, miksi samojen teemojen ympärillä kiertelevät chick lit ja se, jota englanninkielisessä kirjallisuudessa kutsutaan women's fictioniksi ja suomenkielisessä menee jonnekin sinne lukukirjallisuuden tienoille, eivät vain lukumateriaaliltaan jaksa innostaa minua yhtään niin paljoa kuin romantiikkagenren kirjat. Blogin kannalta tämä on pienoinen ongelma, koska nyt yli puoli vuotta suomenkieliseen kirjatarjontaan tutustuttuani olen edelleen samaa mieltä kuin blogia aloittaessani: suomen kielellä löytyy kyllä paljon rakkaustarinoita ja romanttinen suomenkielinen kirjallisuus voi ja porskuttaa aika hyvin, mutta harva näistä kirjoista kuuluu loppujen lopuksi nimenomaan genreen nimeltään romantiikka, joka on juuri se, jota itse haluaisin lukea. Blogiin on siis aika vaikeaa löytää muuta kuin englanninkielistä sisältöä. Koska romantiikkagenreä on niin vähän, sitä ei myöskään tunnisteta ja pahimmillaan se johtaa edelleen pettymyksiin esim. kirjan lopputuloksen suhteen, vaikka kirja vain toteuttaakin oman genrensä määritelmää, joihin siis RWA:n mukaan kuuluu sekä parisuhdekeskeisyys että ennen kaikkea se onnellinen loppu.

Mietin myös, että jos rakkaustarina on rakkaustarina, miksi chick litin ja women's fictionin lukeminen sitten koko ajan tuntuu minusta siltä kuin söisin lettuja pelkiltään: ihan kivalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että kerma ja mansikat puuttuu. Jostain syystä siis parisuhdekeskeisyys ja taattu onnellinen loppu ovat minulle tarinassa erittäin tärkeitä ominaisuuksia.

Miellän chick litin kirjallisuudeksi, jossa tarinan olennaisin asia on kirjan (nais)päähenkilön kasvutarina ja joka usein keskittyy päähenkilön ihmissuhteiden ruotimiseen, olivat nämä sitten rakkaus-, ystävyys- tai sukulaissuhteita. Niissä muutamissa chick lit-kirjoissa, joita olen nyt lukenut, jään rakkaussuhteissa aina kaipaamaan rakkaustarinan toisen osapuolen näkökulmaa tapahtumiin, joka taas romantiikkagenressä varsinkin nykyaikana on usein hyvin vahvasti läsnä. Romantiikkagenressä päästään usein myös parisuhteen toisen henkilön pään sisään, joka minusta on melkein se koko tarinan herkullisin osuus. On olemassa jopa muutamia kirjoja, jotka on kirjoitettu kokonaan (hetero)suhteen miespäähenkilön näkökulmasta, joka taas tuo tarinaan ihan omanlaisensa mielenkiintoisen dynamiikan.

Genrejen eroja miettiessä tajusin kuitenkin, että kaikkein eniten ahdistusta minulle aiheuttaa onnellisen lopun puuttuminen. Onnellinen loppuhan ei kuulu genremääritelmään missään muussa kuin romantiikkagenressä. Tämän vuoksi erityisesti women's fiction-genreen kuuluviin kirjoihin tarttuminen ei ole minulle erityisen helppoa, koska en koskaan tiedä mitä saan. Olenkin koko elämäni ollut krooninen viimeisten sivujen lukija, koska minun on vain saatava etukäteen (!) tietää, millaisia suuntaviivoja juoni noudattaa. En tiedä mitään sen ahdistavampaa kuin se, että panostan aikaa ja tunteita johonkin juonikuvioon tai tarinan henkilöön vain huomatakseni, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa. Aivoni eivät siis kestä epävarmuutta kovin hyvin. Tästä samasta syystä en myöskään koskaan seuraa tv-sarjoja tuoreeltaan ja elokuvien kohdalla eksyn usein IMDB:iin lukemaan juonitiivistelmät, jotta osaan etukäteen valmistautua tragedioihin. Jos selkeästi romanttisessa kirjassa on traaginen yllätysloppu, jää koko kirja minulta takuuvarmasti lukematta. Siinä mielessä romantiikkagenre, jossa onnellinen loppu tulee sisäänleivottuna ja varmana kuin Manulle illallinen on minulle juuri täydellistä luettavaa.

Myös Romantiikkatwitterissä on viime viikot keskusteltu useaan otteeseen siitä, miksi onnellinen loppu on genren kirjoissa niin tärkeää. Esim. Goodreadsissa oli pistetty pystyyn kysely, jolla kartoitettiin sitä, kokivatko lukijat onnellisen lopun olevan välttämätön osa romantiikkagenreä. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä asiasta oli ryhmä, joka koostui pääosin genren kirjailijoista ja ahkerista lukijoista. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin myös mielenkiintoisia ja tärkeitä näkökulmia siihen, miksi niin moni genren aktiivi olisi valmis puolustamaan onnellista loppua lähes henkeen ja vereen saakka. Osa koki saavansa lohtua siitä, että tässä melkein päälaelleen kääntyneessä maailmassa oli vielä tilaa myös onnellisille tarinoille. Romantiikkagenre koettiin turvasatamaksi, kun muu elämä oli ympärillä yhtä myllerrystä. Joku kritisoi sitä, miksi onnellisen lopun sisältävä rakkaustarina usein niin helposti tituleerataan epärealistiseksi. Onko tosiaan muka niin, että onnellisesti päättyvää rakkautta ei maailmassa enää ole? Mielenkiintoinen näkökulma asiaan oli myös se, että millainen maailma olisi, jos tragedioiden, tuskan ja kivun sijaan keskityttäisiin esimerkiksi uutisoinnissa enemmän iloon ja onnellisuuteen.

Romantiikkagenre ei takuulla sovi kaikille, mutta sen harrastajille se tarjoaa kuitenkin hyvin paljon. Omasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat niitä kirjoja, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi. Mikään ei ole sen parempaa kuin hyvin kirjoitetun genreen kuuluvan kirjan lukeminen.

Tämän myötä toivotan lukuiloa kaikille, juuri sen oman, rakkaimman genrensä parissa!

Talia Hibbert: A Girl Like Her

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 310 s.
Arvio: 5/5

Ostettu 

Joskus sitä vaan tietää heti kirjaan tarttuessaan, että nyt ollaan hyvän äärellä. Tania Hibbert on ollut Romancelandian somessa melkein kaikkien huulilla nyt keväästä asti ja A Girl Like Herin luettuani ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi.

Kirjan epilogi alkaa varsinaisella rytinällä ja heti seuraavassa kappaleessa päähenkilö Ruth tuskailee kuukautistensa kanssa. Mieleeni tuli heti kaikki se keskustelu, jota Suomessakin on käyty siitä, miten tabu aihe kuukautiset edelleen ovat etenkin nuortenkirjallisuudessa, vaikka naispäähenkilöitä siinäkin riittää vaikka kuinka paljon. Pakko on sanoa, että kovin usein ei kuukautisiin oikein kunnolla törmää edes romantiikkakirjallisuudessa, joka kyllä kieltämättä on aika hiton outoa.

A Girl Like Herissa Ruth on kuitenkin kovin tutun ongelman edessä. Kuukautiset ovat alkaneet yllättäen ja tampoonit ovat tietenkin loppu. Ei muuta kuin vessapaperia pöksyihin ja kaupoille. Kauppareissulla Ruth sananmukaisesti törmää Evaniin, ex-sotilaaseen, joka on juuri muuttanut paikkakunnalle sepänhommien perässä ja on tietämättään Ruthin uusi naapuri. Evanin seurana on valitettavasti David, paikkakunnan rikkain ja suosituin mies, jolla on Ruthin kanssa ikävä menneisyys. David on pitkälti se syy, jonka vuoksi Ruth on lähes erakoitunut asuntoonsa rakastamiensa sarjakuvien keskelle ja harvoin uskaltaa näyttäytyä Ravenswoodin pienessä kaupungissa.

Ruthiin tutustuttuaan Evan kuitenkin haluaa vetää tämän kuorestaan ulos, eikä ystävystymisestä huolimatta lakkaa toivomasta, että heidän suhteessaan olisi kuitenkin jotakin enemmän.

En yhtäkkiä keksi mitään asiaa, mistä en olisi tässä kirjassa pitänyt. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja kaukana täydellisestä ja kirjan tapahtumat ovat uskottavia niin henkilöiden historian kuin persoonallisuudenkin näkökulmasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinassa ei juurikaan ole, vaan konflikti syntyy lähinnä siitä, miten autistinen Ruth oppii luottamaan sekä itseensä, että Evaniin ja antaa itselleen luvan rakastua ja ottaa rakkautta vastaan, ylipäätään myöntää olevansa toisen ihmisen rakkauden arvoinen.

Kirjaa lukiessani tajusin myös, että romantiikkagenressä on ihan liikaa kirjoja, joiden keskeinen konflikti on se, minkäasteinen kusipää tarinan miespäähenkilö sattuu kulloinkin olemaan. Olikin erittäin virkistävää lukea kirjaa, jossa lähes kaikki Ruthin ja Evanin suhteeseen liittyvät ongelmat olivat lähtöisin Ruthista, ei siitä miten sitoutumiskammoinen tai insensitiivinen Evan on. Toki Evankin joutuu tarinan myötä kasvamaan, mutta Ruth on se, jolta kasvua eniten vaaditaan.

Evan nousi muutenkin uudeksi suosikiksi romantiikkakirjallisuuden miespäähenkilöiden galleriassani. Sen jälkeen, kun hän on kokannut ruokaa uudelle naapurilleen, jonka tässä kohtaa kuvittelee vielä olevan omissa oloissaan viihtyvä, kärttyinen vanha mies, hän vie ruokaa myös uuden työkaverinsa Zachin syöpää sairastavalle äidille. Zachin reaktio tähän hyvän tahdon eleeseen tiivistää koko Evanin persoonan:

"You're... you're just a nice fucking guy. Aren't you?

Evan onkin päähenkilötyyppiä, josta olen nähnyt käytettävän kuvausta cinnamon roll eli korvapuusti:

Luotettava, kiltti ja kannustava, aina paikalla kun tarvitaan.

Pidin myös siitä tavasta, jolla Hibbert tarttuu hillittyyn ja huomaamattomaan tapaan muihinkin romantiikkakirjallisuudessa usein vallitseviin ongelmallisiin asenteisiin. Hibbert on sanonut kirjoittavansa vain plus-kokoisia naispäähenkilöitä, mutta merkittävää on se tapa, millä asia tuodaan kirjoissa esiin. Ruthin koko nimittäin mainitaan kyllä kirjassa, mutta lähinnä sivulauseessa. Ruth on täysin tyytyväinen omaan ulkonäköönsä ja luonnollisesti Evan on myös. Jos Ruth ei mahdukaan normaalipainoisiin standardeihin, se ei ole kuitenkaan asia, johon kirjassa hetkeäkään keskityttäisiin. Kukaan ei mainitse laihduttamista kertaakaan.

Omasta reaktiostani huomasin myös, kuinka naishenkilöhahmoja, joilla on ollut enemmän kuin "normaali" määrä seksisuhteita (mitä se normaali sitten ikinä tarkoittaakaan ja onko sitä edes (ei)) romantiikkakirjallisuudessa yleensä kohdellaan. Kirjassa tulee nimittäin kohta, joka olisi omiaan slut shamingille eli huorittelulle. Reaktio tähän hetkeen on kirjassa kuitenkin vain pelkkä olan kohautus. Koska itse nähtävästi odotin automaattisesti jotain ihan toisenlaista, kauhistelevaa asennetta, niin olihan se varsin pysäyttävää kun sitä ei sitten tullutkaan.

Ravenswood-sarjaan kuuluu myös Damaged Goods-novelli (1.5) ja nyt elokuun alussa on ilmestymässä sarjan toinen osa Untouchable, joka kertoo Ruthin siskon Hannahin tarinan. Olen päässyt lukemaan sen ennakkokappaletta ja kaikin puolin kirja vaikuttaa olevan vähintään yhtä mahtava kuin tämäkin.

A Girl Like Herin myötä Hibbert pääsee ehdottomasti listalleni silmällä pidettävistä kirjailijoista!

Priden lukuhaaste: Shira Glassman - Knit One, Girl Two

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 68 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Pride-viikon haastepostaukset jatkuvat. Tällä kertaa vuorossa on Shira Glassmanin Knit One, Girl Two, jolla on jotenkin tosi kiva kansi, kuten jo aiemmassa kirjavinkkipostauksessani mainitsin. Luulen, että se on tuo kannen pirteä vihreä väri, joka minua kiehtoo.

En tiedä, voiko Knit One, Girl Twota sanoa varsinaisesti lyhytromaaniksi, sen verran lyhyt se tosiaan on. Ehkä ylipitkä novelli voisi olla määrittelynä parempi? Tarinassa indievärjääjä Clara hakee inspiraatiota uuteen sukkalankaklubiinsa, kun näkee yllättäen eräässä galleriassa Daniellen värikkäät maalaukset. Maalausten värimaailma sopii sukkalankoihin kuin langankierto pitsineuleeseen ja Clara ottaa Danielleen yhteyttä ehdottaakseen yhteistyötä. Claran iloksi Danielle kiinnostuu ehdotuksesta oitis ja osoittautuu muutenkin varsin kauniiksi ja mielenkiintoiseksi naiseksi.

Kirjan/novellin lähtökohdat olivat oikein mielenkiintoiset, koska tässä liikutaan kuitenkin neulonnan ja neulelankojen maailmassa, joka on minulle varsin tuttu. Erinäistä namedroppailua olikin ihan mukava määrä, mutta olisi saanut olla enemmänkin, koska olin epänormaalin kiinnostunut siitä, että millä ohjeella fiktiivinen Clara oli esittelemänsä pitsihuivin oikein neulonut. Samalla tosin pohdiskelin, että kuinka paljon juonesta menee ohi, jos kansainvälinen neuleyhteisö ei ole tuttu tai lukija ei tiedä, millaisella fanaattisuudella käsinvärjättyyn sukkalankaan siellä suhtaudutaan.

Lyhyydestään huolimatta minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia saada luettua kirjaa loppuun. Eniten tämä ehkä johtui siitä, että en oikein saanut päähenkilöistä kunnon otetta. Tarinan lyhyyden vuoksi päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys jäi aika pinnalliseksi, eikä kovin syvälle päästy siihen, millaisia ihmisiä Clara ja Danielle lopulta oikein ovat. Toisaalta kirja nojasi aika voimakkaasti myös siihen, että lukijalla on kohtalaisen hyvät perustiedot juutalaisuudesta, joka selvästi on tärkeä peruskivi molempien naisten identiteetissä. Jos siis lukija ei tiedä, millainen merkitys esim. juutalaisella sapatilla on tai millaisia perinteitä siihen liittyy, menee taas kohtalaisen olennaisia asioita juonesta jälleen kerran ohi.

Koska kirjassa keskityttiin melkein enemmän lankojen käsinvärjäyksen ongelmien pohdintaan kuin sen päähenkilöihin, jäi Claran ja Daniellen välinen romanssikin aika mitäänsanomattomaksi. Naisten välinen suhde ei ehdi kirjan aikana juurikaan kehittyä ja se on vielä varsin alkutekijöissään, kun kirja jo loppuu. Jotenkin myös tuntui, että naisten välille ei synny oikein minkäänlaista jännitettä, joten kun he lopulta ilmaisevat toisilleen keskinäisen kiinnostuksensa, ei se minussa lukijana herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen.

Clara ja Danielle vaikuttivat kuitenkin oikein mukavilta henkilöiltä, joiden maailma olisi varmasti avautunut aivan eri lailla, jos tarinassa olisi ollut esim. 100 sivua lisää. Kaiken kaikkiaan tämä kirja menee kategoriaan "ihan kiva". Mielenkiintoista on, että Glassmanin kirjoittama Cinnamon Blade-kirja on tämän kirjan sisartarina. Clara ja Danielle kun ovat molemmat innoissaan Captain Werewolfin fiktiivisestä maailmasta, johon Cinnamon Blade kuuluu ja kuluttavat tähän liittyvää fanifiktiota. Sen kirjan kuitenkin varmasti vielä luen!

Priden lukuhaaste: Austin Chant - Peter Darling

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 207 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Pride-kuu on parhaillaan käynnissä ja Yöpöydän kirjat-blogissa on sopivasti tällä viikolla Pride-viikon lukuhaaste. Ajattelin osallistua haasteeseen ainakin kahdella kirjalla, joista tämä Austin Chantin Peter Darling on ensimmäinen. Aiemmin tässä kuussa esittelin jo mielenkiintoisia sateenkaarikirjoja.

Peter Darling jatkaa Peter Panin tarinaa. Peterin elämä tosimaailmassa on käynyt tukalaksi ja hän päättää palata Mikä-Mikä-maahan, jossa saa elää poikana, joksi itsensä tuntee. Poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi on kuitenkin tehnyt juuri niin ja asiat Mikä-Mikä-maassa ovat varsin erilailla kuin ennen. Peter joutuu tosissaan pohtimaan omaa johtajuuttaan ja suhtautumistaan Mikä-Mikä-maan muihin asukkaisiin, kun sotaleikit käyvätkin yllättäen verisiksi. Aikuisten maailmassa kun taistelu merirosvoja vastaan ei olekaan vain hauskaa kiusantekoa eikä jokaisesta haavasta välttämättä selvitä, ainakaan ilman suuria uhrauksia.

Omalla tavallaan hämmentävä on itse Kapteeni Koukku, jonka Peter näkeekin yllättäen aivan toisessa valossa. Peterin on myös päätettävä, mitä tehdä niille tunteille, joita Koukku hänessä herättää.

Pidin todella paljon kirjan maailmanrakentelusta. Peter Pan ei ole satuna ollut oikein koskaan suosikkini, enkä ole pitänyt sitä erityisen kiinnostavana. Olikin siis mukavaa huomata, miten raikkaalla tavalla kirjailija sai uudistettua Peter Panin tarinaa. Myös Peterin transidentiteetti oli nivottu mukaan uskottavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Itse Mikä-Mikä-maan olemassaolo sen sijaan tuntui välillä melkein metaforalta (jota se mahdollisesti on toki alunperinkin tarkoitettu olemaan), kunnes sitten taas jokin tekijä veti tarinan tiukemmin paremminkin fantasian puolelle. Jännitystä ja odottamattomia käänteitä kirjassa riitti.

Aivan täysiä pisteitä en kuitenkaan kirjalle anna, koska tarinan lyhyyden lisäksi ongelmia oli myös juonen rytmityksessä. Koukku ja Peter viettävät loppujen lopuksi aika vähän aikaa keskenään, joten heidän rakkaustarinansa kehittyy vähän turhankin nopeasti. Osan lukuisista kaksintaistelukohtauksista olisi oikein hyvin voinut käyttää vaikka Koukun ja Peterin väliseen keskusteluun. Samoin päähenkilöiden kasvulle olisi voinut antaa enemmän aikaa, jolloin siitä olisi tullut monisyisempää. Myös loppu tulee aika töksähtäen ja ainakin minulle jäi fiilis, että no okei, mitäs nyt sitten? Ehkä juuri tämän vuoksi loppu ei tuntunut täysin uskottavalta.

Suosittelen kuitenkin kirjaa oikein lämpimästi, koska se tuo Peter Panin taruun aivan uusia syvyyksiä ja viihdyin tarinan parissa oikein mainiosti!

Mahtavaa Pride-kuuta!

Kesäkuussa juhlitaan on Pridea ja Pirkanmaallakin on parhaillaan käynnissä Pride-viikko! Sen kunniaksi esittelen täällä blogissa mielenkiintoisen oloisia kirjoja, joihin olen internetin syövereissä törmännyt. Suurin osa näistä on löytänyt tiensä myös omalle Kindlelleni tai vähintäänkin loppumattomalle TBR-listalleni. Koska olen kerännyt suosituksia sieltä täältä, eivät kaikki kirjoista välttämättä ole varsinaisesti romantiikkaa.

Suomeksi

Ensin täytyy kehua Näkymätön sukupuoli - ei binäärisiä ihmisiä-kirjaa (toim. Holma et al), jonka viime kuussa lukaisin. Kirja koostuu sarjakuvista ja henkilökuvista ja oli erittäin mielenkiintoista ja silmiä avaavaa luettavaa. Tätä suosittelen ihan kaikille.

Twitterissä törmäsin viikko sitten Anna Kaijan ja S. A. Keräsen kirjoihin. Kaijan Maan mahti aloittaa Kristallin lapset-fantasiasarjan ja S. A. Keräsen Symbioosissa Luke on ihastunut erikoiseen Reediin.

Lempparikustantajaltani Osuuskummalta löytyy myös teemaan sopivaa kirjallisuutta. J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit-trilogia on ollut lukulistallani ikuisuuden. Olen myös antanut itseni ymmärtää, että Maria Carolen Tulen tyttäriä-kirja sopisi myös tähän kategoriaan. Kertokaa, jos olen väärässä.

Käännöskirjallisuuden puolelta Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens sijoittuu koulumaailmaan ja on monessa eri paikassa kehuttu erityisen hauskaksi. Tämäkin kirja taitaa löytyä minulta lukulaitteelta englanninkielisenä. Suomeksi tänä keväänä ilmestyi myös Meredith Russon Tyttösi sun.

Jos suomenkielisiä lisäsuosituksia kaipaa, löytyy Kirjasammosta varsin kattava lista HLBTI-kirjallisuutta. Yöpöydän kirjat-blogissa on pidetty Pride-viikon lukuhaastetta jo parina vuonna. Tämän vuoden haastepostauksesta löytyy myös kirjavinkkejä ja linkkejä suosituksiin.

Englanniksi

Englannin kielellä löytyykin sitten romanttisesta kirjallisuudesta jo paljon enemmän valikoimaa. Viime vuosinahan ilmiöksi genressä on muodostunut naisten kirjoittama homokirjallisuus, enkä ole itsekään aivan varma, että miten tähän suhtautua. Itse ilahdun enemmän suosituksista, jotka ovat enemmän #ownvoices-tyyppisiä eli HLBTI-yhteisön itsensä kirjoittamia.

Liitän tähän ensin linkin Twitteriin, jossa @devinharnois suosittelee transkirjailijoiden kirjoittamia kirjoja transihmisistä. Aloin mennä tuota listaa läpi ajatuksella, että mikähän tästä olisi kiinnostavaa, kunnes tajusin että noh, melkein kaikki :D Mutta hei, listasta löytyy mm. Harnoisin oma kirja Rainbow's Island, jossa on merirosvoja, krakeneita (!) ja kuvauksen mukaan kaikenlaista muutakin hauskaa, Austin Chantin Peter Darling, jossa Peter Pan rakastuu Kapteeni Koukkuun ja EE Ottomanin historiallinen romaani The Doctor's Discretion, jossa kahden lääkärin hoidettavaksi tuodaan naiseksi syntynyt, mutta miehenä elänyt Mr. Moss.

Urheiluromantiikkaa kaipaavalle löytyy Elise Springerin Heels Over Head, jossa liikutaan uinnin maailmassa. Tamsen Parkerin Fire on the Ice-kirjassa pääosassa ovat taitoluistelijat.

Shira Glassmanin Knit One, Girl Two on lyhytromaanin mittainen, mutta hei tässä on lankaa ja neulomista! Kaikkein eniten pidän kuitenkin tuosta kirjan kannesta, joka saa minut aina jotenkin hyvälle tuulelle. Pointsit kotiin myös siitä, että toinen kannen naisista on pluskokoinen. Glassman on kirjoittanut myös lyhyehkön supersankarikirjan Cinnamon Blade, jossa Blade pohtii miten taistelu rikollisuutta vastaan yhdistetään deittailuun.

Supervoimien kanssa ollaan tekemisissä myös C. B. Leen Not Your Sidekick-nuortenromaanissa, jossa Jessica päätyy vahingossa töihin kaupungin pahikselle. Young/new adult-kategoriaan sopii myös Claire Kannin Let's Talk About Love, jossa päähenkilö Alice joutuu pohtimaan miten aseksuaalisuus ja rakastuminen sopivat yhteen. Aseksuaalisuudesta puheen ollen, tässä jälleen yksi (@theb00kwitch) twiittiketju, josta löytyy lisää aiheeseen liittyviä suosituksia ja paljon muutakin!

Melinda Lon Ashissa seikkailevat keijut ja kirja on myös Tuhkimo-mukaelma. Something Like Summer (Jay Bell) kertoo Benin ja Timin tarinan ja aloittaa kirjasarjan. Cat Sebastianin ja mahdollisesti myös KJ Charlesin kirjat sen sijaan menevät enemmän sinne naisilta naisille-kategoriaan, mutta heidän kirjansa ovat keränneet paljon kehuja.

Jos mikään näistä ei nappaa, niin esimerkiksi WOC in Romance-sivustolla on oma listaus LGBTQ-kirjoista. LGBTQ Reads-sivusto taas julkaisee mm. kirja-arvosteluja ja kirjailijahaastatteluja.

Toivottavasti tästä löytyy mielenkiintoista luettavaa muillekin. Joka tapauksessa oikein hauskaa Pridea kaikille!
   50