M. O'Keefe: The Tycoon

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 246 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

22-vuotiaasta Veronicasta tuntuu, että hän on vihdoin saamassa kaiken. Vuodet välinpitämättömän ja joskus julman isän vallan alla ovat lähestymässä loppuaan, kun häät komean Claytonin kanssa ovat jo näköpiirissä. Claytonin avulla Veronica on saamassa vihdoin etäisyyttä omaan perheeseensä, eikä sekään haittaa, että Clayton tuntuu näkevän Veronican valossa, johon kukaan muu ei ole koskaan pystynyt. Juuri kun kaikki tuntuu täydelliseltä, nousee pintaan salaisuus, joka ajaa Veronican karkumatkalle kesken omia kihlajaisjuhliaan. Kun kohtalo sitten saattaa Veronican ja Claytonin yhteen vuosien kuluttua, onko mitään entisestä enää pelastettavissa?

The Tycoonia lukiessani tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin tämmöiset "miespäähenkilö vaikuttaa ihan k*sipäältä, mutta onkin sisältä pelkkää kultaa ja hattaraa"-tyyppiset juonikuviot ovat minulle täyttä kirjallista kissanminttua (kuten romantiikkagenrepiireissä sanotaan). Näköjään tykkään siitä angstista, joka tämmöisistä juonikuvioista syntyy. Nämä tarinat aiheuttavat minulle jotenkin poikkeuksellisen voimakkaan tunne-elämyksen, joten luen näitä tarinoita pieninä palasina ja vähän kerrallaan, toivoen, että kirja ei koskaan loppuisi.

Toisaalta sitten taas kolikolla on myös se kääntöpuoli. Jos miespäähenkilöstä on tehty liian luontaantyöntävä tai hänen tekonsa tarinan aikana ylittävät sen veteen piirretyn viivan, jonka tuolta puolen ei ole enää paluuta uskottavaksi romanttiseksi päähenkilöksi, kääntyy minulla ihastus aika helposti tuskastumisen puolelle. The Tycoonia lukiessani totesinkin, että on ihan totta kun sanotaan, että kun nöyristelyn ja anteeksiannon aika kirjassa tulee, ei riitä, että miespäähenkilö vakuuttaa rakkauden kohteensa hyvistä aikeistaan. Jos hän ei nimittäin pysty vakuuttamaan niistä myös kirjan lukijaa, on koko tarina saman tien pielessä.

The Tycoon alkaa todella hyvin. Veronica tuntuu olevan onnensa kukkuloilla ja minä vain iloisesti vartosin, että koska se pommi oikein putoaa. Pommin vaikutukset ovat sopivan sydäntäraastavat, mutta antavat myös Veronicalle mahdollisuuden itsenäistyä tavalla, johon hän ei ole aiemmin pystynyt. Kun sitten viiden vuoden kuluttua Veronica joutuu jälleen palaamaan kotiin ja tapaamaan Claytonin, tuntuvat vanhat haavat aukeavan uudelleen. Lisää angstia, nam!

Lukukokemuksen ja tarinan uskottavuuden puolesta tärkeää on myös se, että millä tavalla rauhaa aletaan päähenkilöiden välille rakentaa. En tiedä johtuiko siitä, että kirja on aika lyhyt, että tässä sinne yhteisymmärrykseen päästään vähän liiankin kätevästi. Veronica on ihan syystäkin vihainen ja hänen sydämensä on särkynyt, joten kun tarina kulkee latua vihaan sinua -> vihaan sinua -> seksiä, olin itse ainakin hieman pöllämystynyt tapahtumien kulusta. Jäikö minulta joku muistio saamatta? Olemmeko me nyt yhtäkkiä kuitenkin Team Clayton ja missä välissä se oikein tapahtui? Veronica, missä on selkärankasi?

Vaikka Veronican päätökset olisin jotenkin ehkä vielä uskonut, oli Clayton sitten ihan toinen juttu. Hän pimittää Veronicalta kaikenlaista tietoa, enkä puoletkaan ajasta oikein ymmärtänyt, että miksi. Romantiikkakirjallisuudessa tuntuu yhä vain teennäisemmältä ne juonikuviot, jotka olisi voitu ratkaista vain sillä, että päähenkilöt istuvat hetkeksi alas ja puhuvat asiat selviksi. Sitä, miksi Clayton ei keskustele Veronican kanssa tärkeistä asioista yritetään toki kirjassa selittää, mutta minulla oli suuria vaikeuksia uskoa näitä selityksiä. Vaikeuksiin vaikutti myös se, että Claytonin käytöksen ja ajattelun välillä tuntui olevan selkeää ristiriitaa. Hän käyttäytyy kuin ihminen, joka on elämänsä aikana omaksunut haitallisia malleja, mutta hänen ajattelussaan näitä malleja ei kuitenkaan oikein näy. En ymmärtänyt, miksi Clayton ei olisi vain voinut luottaa Veronicaan edes hitusen enemmän.

The Tycoon ei siis lopulta ollut ihan niin herkullista luettavaa, kuin olisin toivonut, mutta kyllä tämä sen verran lupaavan oloinen tarina oli, että O'Keefen muitakin kirjoja voi jatkossa lukea.

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 282 s.
Arvio: 3/5

Saatu kustantajalta, kiitoksin!

Sisältövaroitus: pettäminen, parisuhdeväkivalta, raiskaus

Laitan tämän kirjan alkuun ensimmäistä kertaa sisältövaroituksen, koska tuo kolmas tuli eteeni tässä kirjassa niin puskista, että siitä lienee syytä varoittaa muitakin. SV koskee myös tätä blogitekstiä.

Dekolteen kääntöpiiri oli minulle kesän ristiriitaisin lukukokemus, jonka huomaa myös siitä, että kirjan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta sen lukeminen kesti minulla melkein kaksi kuukautta. Tarinassa oli paljon hyvää, mutta myös tekijöitä, jotka eivät vain minulla lukijana henkilökohtaisesti toimineet. Sitten oli se yksi kohta, jolloin etsiskelin jo tulitikkuja, jotta voisin tuikata koko kirjan tuleen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tarina alkaa, kun Krista päättää palata vanhan mummulansa maisemiin Pohjanmaalle. Hän on juuri päässyt irti epäterveestä suhteesta ja päättää vihdoin elää vain ja ainoastaan itselleen, häpeää tuntematta. Pikkukylästä onneksi löytyy paljonkin halukkaita avittamaan Kristaa tässä projektissa. Pohjanmaalle hakeutuu myös Kristan sisko Tea, joka on juuri palannut Israelista. Tea ei kaipaa pikkukylässä tarjolla olevia huvituksia vaan yrittää etsiä omaa hukassa olevaa identiteettiään. Kesän aikana ihmissuhteet joutuvat koetukselle, uusia syntyy ja vanhoja loppuu. Kuka lopulta päätyy kenenkin kanssa yksiin?

Hyvät...

Olin erittäin innostunut lukemaan tämän kirjan, koska päällisin puolin se vaikutti juuri siltä romanttiselta kirjallisuudelta, jota olin suomalaiseen kirjallisuuskenttään kaivannut. Ansa Tulivaaran taakse kätkeytyy Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti, kaksi kirjoittamisen ammattilaista, mikä tekstissä selvästi myös näkyy. Kielellisesti teksti on laadukasta ja siinä on mukavaa imua, joka kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Arvostin sitä tapaa, jolla kirjailijat ovat selvästi halunneet lähteä tekemään omaa juttuaan ja nostamaan suomalaisen romanttisen kirjallisuuden tasoa ja arvostusta.

Se on kyllä pakko sanoa, että vastaavantyyppiseen kirjaan en ole aiemmin suomeksi kirjoitettuna juurikaan törmännyt. Kirjan henkilöt ovat anteeksipyytelemättä omia itsejään ja etenkin Krista tekee mitä tahtoo ja juuri sen kanssa, kenen tahtoo. Pidin siitä, että vaikka seksiä tässä kirjassa on paljon, en silti ollut huomaavinani syyllistämistä tai huoriteltua asiaan liittyen. Etenkin Krista olisi ollut tähän oivallinen kohde, mutta pakollisen kylän akkojen peruspaheksunnan lisäksi kukaan ei juurikaan kiinnittänyt hänen lukuisiin ihmissuhteisiinsa erityistä huomiota.

pahat...

Samalla, kun olin tunnistavinani sen, että kirjailijat ovat varta vasten lähteneet Dekolteen kääntöpiirillä työntämään ns. "sallittujen aiheiden" raja-aitoja suomalaisessa kirjallisuudessa kauemmaksi, jouduin kuitenkin käymään itseni kanssa jatkuvaa köydenvetoa aiempien lukukokemusteni ja kirjan minulle etukäteen aiheuttamien odotusten kesken. Olisin nimittäin toivonut kirjalta lopulta rohkeampaa lähestymistapaa juonen teemoihin, mutta lopulta kävi kuitenkin niin, että se radikaalius, jota tarinalta odotin, kuoli lopulta pihisevän kuoleman tarinan edetessä. Heräsin yhdessä vaiheessa siihen, että se sanoma jota kirja välitti, kiertyi lopulta aika ankean konservatiiviseksi ja heteronormatiiviseksi. Olisin toivonut enemmän.

Dekolteen kääntöpiiri on myös se syy, miksi kirjoitin blogiin viime viikolla tekstin genreodotuksista. Minulla oli nimittäin suuria vaikeuksia saada tarina toimimaan itselleni niissä genreissä, joita yleensä luen. Tosin tässä törmäsin taas siihen, että onko oma syyni, että yritin tunkea kirjaa laatikoihin, joihin se ei välttämättä sovi eikä ole sopimaan tarkoitettukaan, mutta ottaen huomioon, että tarina käyttää kuitenkin tiettyjen genrejen perusrakenteita hyväkseen, oli pohdinta silti mielestäni oikeutettu.

Kirjailijat genrettävät Dekolteen kääntöpiirin moderniksi romantiikaksi, mutta siihen nähden romanssit, joita tarina sisältää, olivat aivan liian epäuskottavia. En vain osta sitä, että jos henkilöt suurimman osan tarinaa ensin keskittyvät naiskentelemaan keskenään ristiin rastiin, niin sitten he yhtäkkiä saavat jonkin monogamiaherätyksen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päätyvät onnellisesti yhteen vain yhden henkilön kanssa. Jotta tämmöinen juonikuvio olisi uskottava, on sen rakentamiseen nähtävä tarinassa enemmän vaivaa kuin "näin nyt vaan kävi", ihmisen käyttäytymismallit kun harvoin muuttuvat yhdessä yössä. Tarinan loppuvaiheessa olin valmis antamaan muodostuneille pareille noin 6 kuukautta elinaikaa, vaikka epilogi jääräpäisesti yrittää muuta vakuuttaakin.

Tarina ei toiminut minulle myöskään eroottisena kirjallisuutena. Kirjassa on toki niin paljon seksiä, että yhdessä vaiheessa olin lähes vakuuttunut siitä, että nyt on kyllä paikallisella R-kiskalla kesäkisa, jossa eniten leimoja panokorttiinsa kerännyt tyyppi saa kesän lopulla ilmaisen jätskin. Seksi ei valitettavasti vaan ollut erityisen seksikästä, vaan enemmän tyyliä palikka A koloon B ja suurin osa ns. seksikohtauksista oli kuitattu muutamalla lauseella. Olisinkin toivonut, että määrän sijaan kirjailijat olisivat mieluummin panostaneet laatuun. Erotiikan pitäisi saada sukat pyörimään lukijansa jaloissa. Tässä kirjassa seksikuvaukset lähinnä puuduttivat.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikka kuvittelin olevani tämän kirjan parhainta kohderyhmää, en sitä lopulta todellakaan ollut. Suosittelisin kirjaa niille, joita ei romanttinen kirjallisuus yleensä juurikaan kiinnosta, koska tästä on karsittu pois kaikki se sentimentaalisuus, joka tuntuu usein karkottavan lukijat esimerkiksi juuri romantiikkagenren parista.

ja rumat.

Se raiskaus...

*Erittäin syvä huokaus*

Seuraa palopuhe, haen saippualaatikkoni:

Rakkaat kirjailijat (tarkoitan nyt ihan kaikkia, en vain Artikaista ja Haapamattia): Mietitäänpä hetki mitä on raiskaus. Raiskaus on tapahtuma, jossa uhrin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa riistetään väkivaltaisesti ja perinpohjaisesti. Raiskaus usein traumatisoi. Se saattaa rikkoa psyykkeitä, perheitä ja elämiä. Raiskaus saattaa myös riistää uhrinsa turvallisuudentunteen ympäröivään maailmaan ja luottamuksen muihin ihmisiin. Sodissa raiskaus on ase. Raiskauksesta on mahdollista toipua ja moni toipuukin, mutta usein tämä on pitkä tie.

Kuulostaako tämä teistä aiheelta, jota on syytä käsitellä kevyesti ja huolimattomasti? Ei? No hyvä.

Katsotaanpa sitten hetki sitä populaarikulttuuria, joka meitä ympäröi. Raiskaus on siinä läsnä kaikkialla. Kuinka monta kertaa olette alkaneet katsoa uutta poliisisarjaa tai aloittaneet dekkarin, joka alkaa alastoman, raiskatun, murhatun, nimettömän, tarinattoman naisen vartalolla? Laurapalmerilla, kuten joku Twitterissä osuvasti kirjoitti? Kuinka monta kertaa tämä naisuhri on juonessa vain siksi, että joku toinen ihminen, usein mies, saadaan motivoitua toimintaan? Olettehan huomanneet, että meillä on myös televisiosarjoja, jotka ehdoin tahdoin poikkeavat lähdemateriaalistaan, jotta jälleen kerran yksi nainen saadaan raiskattua? Olettehan huomanneet, että meillä on viihdettä, jossa melkein myymälävarkauttakin ja sen seuraamuksia käsitellään painokkaammin ja vivahteikkaammin kuin raiskausta?

Kuinka monta kertaa olette sen sijaan lukeneet tai nähneet tarinan, jossa raiskaus on juonessa siksi, että uhri nostetaan keskiöön? Jossa uhrin kokema seksuaalinen väkivalta on osa hänen taustatarinaansa, ei jonkun toisen? Jossa oikeasti käsitellään niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita tälläinen tapahtuma uhrilleen aiheuttaa ja näytetään, mitä kaikkea toipuminen todella vaatii? Ei niin kovin usein, eikös vaan?

Palataanpa takaisin Dekolteen kääntöpiiriin. Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus, joka on täysin turha. Täysin turha. Se ei vaikuta kirjan henkilöiden käyttäytymiseen mitenkään, siihen ei muussa kirjassa viitata mitenkään, sitä ei käsitellä mitenkään ja etenkään sitä ei pohjusteta mitenkään, joten kun se luvussa 54 erään henkilön takaumana läväytetään lukijan eteen, tuntuu se kuin minua olisi henkilökohtaisesti juuri lyöty vasten kasvoja. Dekolteen kääntöpiirin raiskauskohtaus on yksityiskohtaisemmin ja monisanaisemmin kuvattu kuin suurin osa kirjan suostumuksellisesta seksistä. Jos ei tämä ole kieroa niin en tiedä mikä sitten.

En pysty päättelemään tästä mitään muuta kuin sen, että Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus vain shokkiarvonsa vuoksi. Kirjassa on raiskauskohtaus, koska se on kätevä juonikuvio, jolla voidaan halonkokoisella punakynällä alleviivata sitä, miten tekijä on ihan Paska Jätkä. Tämäkin on täysin turhaa, koska tekijän narsistinen käytös on tehnyt asian päivänselväksi jo ennen raiskausta.

Rakkaat kirjailijat (ihan kaikki, edelleen). Jos harkitsette raiskauskohtauksen lisäämistä kirjaanne, miettikää moneen kertaan. Kenen tarinan haluatte oikeasti kertoa, kenen vuoksi kohtaus tarinassanne on? Jos harkitsette kohtauksen lisäämistä vain siksi, että se on kätevä ja nopea tapa pahuuden osoittamiseen tai muiden motivoimiseen, sorrutte lähinnä käyttämään loppuunkulunutta juonikuviota, jota on käytetty tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Ei kuulosta erityisen omaperäiseltä ja on myös varsin laiskaa juonitusta. Miettikää myös sitä, että jos heittelette raiskausta kirjojenne juoniin puolihuolimattomasti, ilman että tapahtuneen seurauksia käsitellään uhrin kannalta pätkääkään, olette henkilökohtaisesti osavastuussa seksuaalisen väkivallan arkipäiväistämisessä. Olette henkilökohtaisesti osavastuussa siitä, että raiskauskulttuuri voi ja porskuttaa oikein hyvin. Se tarkoittaa, että te olette osa ongelmaa. TE OLETTE OSA ONGELMAA.

Ei mulla taas muuta.

Priden lukuhaaste: Shira Glassman - Knit One, Girl Two

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 68 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Pride-viikon haastepostaukset jatkuvat. Tällä kertaa vuorossa on Shira Glassmanin Knit One, Girl Two, jolla on jotenkin tosi kiva kansi, kuten jo aiemmassa kirjavinkkipostauksessani mainitsin. Luulen, että se on tuo kannen pirteä vihreä väri, joka minua kiehtoo.

En tiedä, voiko Knit One, Girl Twota sanoa varsinaisesti lyhytromaaniksi, sen verran lyhyt se tosiaan on. Ehkä ylipitkä novelli voisi olla määrittelynä parempi? Tarinassa indievärjääjä Clara hakee inspiraatiota uuteen sukkalankaklubiinsa, kun näkee yllättäen eräässä galleriassa Daniellen värikkäät maalaukset. Maalausten värimaailma sopii sukkalankoihin kuin langankierto pitsineuleeseen ja Clara ottaa Danielleen yhteyttä ehdottaakseen yhteistyötä. Claran iloksi Danielle kiinnostuu ehdotuksesta oitis ja osoittautuu muutenkin varsin kauniiksi ja mielenkiintoiseksi naiseksi.

Kirjan/novellin lähtökohdat olivat oikein mielenkiintoiset, koska tässä liikutaan kuitenkin neulonnan ja neulelankojen maailmassa, joka on minulle varsin tuttu. Erinäistä namedroppailua olikin ihan mukava määrä, mutta olisi saanut olla enemmänkin, koska olin epänormaalin kiinnostunut siitä, että millä ohjeella fiktiivinen Clara oli esittelemänsä pitsihuivin oikein neulonut. Samalla tosin pohdiskelin, että kuinka paljon juonesta menee ohi, jos kansainvälinen neuleyhteisö ei ole tuttu tai lukija ei tiedä, millaisella fanaattisuudella käsinvärjättyyn sukkalankaan siellä suhtaudutaan.

Lyhyydestään huolimatta minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia saada luettua kirjaa loppuun. Eniten tämä ehkä johtui siitä, että en oikein saanut päähenkilöistä kunnon otetta. Tarinan lyhyyden vuoksi päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys jäi aika pinnalliseksi, eikä kovin syvälle päästy siihen, millaisia ihmisiä Clara ja Danielle lopulta oikein ovat. Toisaalta kirja nojasi aika voimakkaasti myös siihen, että lukijalla on kohtalaisen hyvät perustiedot juutalaisuudesta, joka selvästi on tärkeä peruskivi molempien naisten identiteetissä. Jos siis lukija ei tiedä, millainen merkitys esim. juutalaisella sapatilla on tai millaisia perinteitä siihen liittyy, menee taas kohtalaisen olennaisia asioita juonesta jälleen kerran ohi.

Koska kirjassa keskityttiin melkein enemmän lankojen käsinvärjäyksen ongelmien pohdintaan kuin sen päähenkilöihin, jäi Claran ja Daniellen välinen romanssikin aika mitäänsanomattomaksi. Naisten välinen suhde ei ehdi kirjan aikana juurikaan kehittyä ja se on vielä varsin alkutekijöissään, kun kirja jo loppuu. Jotenkin myös tuntui, että naisten välille ei synny oikein minkäänlaista jännitettä, joten kun he lopulta ilmaisevat toisilleen keskinäisen kiinnostuksensa, ei se minussa lukijana herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen.

Clara ja Danielle vaikuttivat kuitenkin oikein mukavilta henkilöiltä, joiden maailma olisi varmasti avautunut aivan eri lailla, jos tarinassa olisi ollut esim. 100 sivua lisää. Kaiken kaikkiaan tämä kirja menee kategoriaan "ihan kiva". Mielenkiintoista on, että Glassmanin kirjoittama Cinnamon Blade-kirja on tämän kirjan sisartarina. Clara ja Danielle kun ovat molemmat innoissaan Captain Werewolfin fiktiivisestä maailmasta, johon Cinnamon Blade kuuluu ja kuluttavat tähän liittyvää fanifiktiota. Sen kirjan kuitenkin varmasti vielä luen!

Kolme pikasuositusta

Kylläpä taas eletään mielenkiintoisia aikoja Romancelandiassa. Viime aikoina on ollut paljon keskustelua genren monimuotoisuudesta ja siitä suoranaisesta rasismista, johon muut kuin valkoihoiset kirjailijat genressä törmäävät. Keskustelu on avannut ainakin minun silmiäni. No nyt sitten perjantaina romantiikkasomessa nousi vähän toisenlainen kohu, kun eräs indiekirjailija näki parhaaksi asettaa sanan "cocky" omaksi tuotemerkikseen ja on sen tiimoilta painostanut muita kirjailijoita poistamaan kyseisen sanan kirjojen nimistä. Ei erityisen cool veto, useammastakin eri syystä. Mutta jos nyt sattuu käymään niin, että tässä blogissa on jatkossa erinäisten "kukkomaisten" kirjojen invaasio niin tämä on se syy.

Mutta asiaan. Kirjoittelen teille lyhyesti tänään kolmesta kirjasta, joista olen tykännyt. Avioliittosimulaattorin luin jo tammikuussa, joten tämä arvio on antanut odottaa itseään aika pitkään.

********

Mamen Sánchez - On ilo juoda teetä kanssasi

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 305 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Kirja osui silmääni viime syksynä Taiteen tahraama-blogissa ja tarttui myöhemmin kirjastosta mukaan. Myönnän, että upealla kannella oli osuutta asiaan.

Librarte-lehden toimituksessa kuohuu, kun lehden työntekijöinä toimivat viisi naista saavat kuulla, että lehti on lakkauttamisuhan alla. Omistajaperheen poika, Atticus Craftsman, on tulossa henkilökohtaisesti Madridiin pistämään toimituksen pillit pussiin. Tätähän eivät naiset purematta niele, vaan kehittelevät suunnitelman, jolla Atticus saadaan höynäytettyä Librarten äärestä ihan muihin puuhiin. Suunnitelma paljastuu yllättäen liiankin tehokkaaksi.

En henkilökohtaisesti halua käyttää sanaa viihde tai viihdyttävä kirjallisuuteen liittyen, koska minun mielessäni kyseisillä sanoilla on enimmäkseen negatiivisia merkityksiä. Olen kuitenkin nyt pari kuukautta miettinyt, että millä sanalla tämän kirjan sisältöä parhaiten kuvaisi ja pakko on myöntää, että se sana on sittenkin "viihdyttävä". Oli jotenkin virkistävää lukea kirjaa, jolla ei tuntunut olevan mitään salattua agendaa tai tavoitetta laukoa elämäntotuuksia vaan nimenomaan pääosassa oli hauskan tarinan kertominen.

Kirjan juoni hajoaa ainakin kymmeneen eri suuntaan, jolloin oikein mitään sen osa-aluetta ei ehditäkään kovin syvällisesti tarkastella. Tarinassa on elementtejä niin rakkaustarinasta, jännitysromaanista kuin rikosmysteeristäkin ja kaikki on kääritty iloisesti väliin aika sekasortoiseenkin pakettiin. Lopussa sitä vaan hämmästelee, että mitä tässä tapahtui. Churroja ainakin kului, sitä teetä yllättävän vähän ja kaikki oli jotenkin niin kovin espanjalaista. Kirjaa oli kuitenkin hauska lukea, koska se ei ottanut itseään kovin tosissaan. Voisin lukea Sánchezilta lisääkin ja suosittelen tätä niihin hetkiin, kun kaipaa luettavakseen (hyvin) kepeää kertomakirjallisuutta.

********

Veera Nieminen - Avioliittosimulaattori

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 267 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Itäsuomalainen Aino salamarakastuu Länsi-Suomesta kotoisin olevaan Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle kuukaudeksi nähdäkseen, että tuleeko suhteesta mitään. Kulttuurishokki on melkoinen, kun Jussin tuvassa vilkkainta keskustelua käykin seinäkello Jussin perheenjäsenten sijaan. Voiko rakkaus kestää hiljaista, varsinaissuomalaista arkea?

Pidin kirjan lukemisesta paljon ja tarina sai minut hihittelemään itsekseni useammassakin eri kohdassa. Tarinan herkullisinta antia oli ehdottomasti se kulttuurishokki, jonka suulas Aino kohtaa Jussin kotitilalla, Jussin sukulaisten kommunikointi kun tuntuu rajoittuvan vain satunnaiseen murahteluun ja muminaan. Kirjassa kuitenkin pohditaan myös sitä, että vaikka toiseen rakastuisi vaikka kuinka kohtalokkaasti, on silti perinpohjainen tutustuminen tähän henkilöön aivan toisenlainen prosessi. Ihmisellä on taustallaan aina suuri joukko elämäntapahtumia, jotka ovat muokanneet hänen persoonallisuuttaan. Ihmisen koko historiaa ei yhdessä viikonlopussa opita ja yllätyksiä saattaa tulla eteen vielä vuosienkin päästä.

Veera Niemiseltä taidetaan julkaista ensi syksynä muuten uusi kirja! Jäin kaipaamaan myös Jussin ja Ainon tarinalle jatkoa, mutta minulle käy mikä tahansa Niemisen kirjoittama.

********

Meredith Duran - A Lady's Lesson in Scandal

Julkaistu: 2011
Sivumäärä 385 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Simon St. Maurilla on ongelma. Hänen rikas sukulaismiehensä on hiljattain kuollut ja Simon on perinyt tämän kreivin arvonimen. Koska entinen kreivi ei kuitenkaan pitänyt Simonia erityisessä arvossa, hän on testamentannut kaikki rahansa tyttärilleen, joista toinen on tosin ollut kateissa lähes 20 vuotta. Simonilla on siis yhtäkkiä kaikki kreivin velvollisuudet, mutta ei minkäänlaista varallisuutta niistä huolehtimiseen. Jostain olisi rahaa saatava ja pian. Kun sitten sattuma heittää hänen tielleen Nellin, jonka Simon epäilee olevan kateissa ollut perijätär, tuntuu onni vihdoin kääntyneen.

A Lady's Lesson in Scandal oli ristiriitainen lukukokemus. En erityisemmin pitänyt kirjan alkupuoliskosta, lähinnä siksi, että Nell tuntui käyttäytyvän huomattavan paljon hänen 20+ ikävuottaan lapsellisemmin. Puolivälin jälkeen kuitenkin Simon ja Nell alkavat tosissaan keskustella keskenään ja whoa! Tuntui, kuin koko kirja olisi noussut jollekin ihan toiselle tasolle. Etenkin Simon oli hyvin monimutkainen persoonallisuus ja pidin siitä hienovaraisesta tavasta, jolla kirjailija henkilöhahmoa rakensi. Useampaan asiaan paremminkin vain vihjattiin ja jäi lukijan vastuulle rakentaa itse oma kuvansa kirjan päähenkilöistä. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopulle ja olisin toivonut, että aikakaudesta olisi otettu enemmänkin irti. Durania on paljon kehuttu ja ihan varmasti luen hänen(kin) kirjojaan lisää!

Simona Ahrnstedt: Vain yksi yö

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 511 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Simona Ahrnstedtin kirjoihin tarttuminen on tähän mennessä hieman epäilyttänyt minua. Sen verran mitä muista kirjablogeista olen hänen historiallisesta kirjatrilogiastaan lukenut, olen päässyt siihen käsitykseen, että hänen kirjansa eivät varsinaisesti ratsasta romantiikkagenren moderneimmalla aallonharjalla. Trilogian kolmannessa osassa ainakin käytetään Morren blogin mukaan erästä naispäähenkilöön kohdistuvaa kulunutta juonikuviota, joka minun puolestani olisi saanut jäädä genren kyseenalaiseen menneisyyteen sinne jonnekin 70-/80-luvulle. Ekaa osaa selailin, mutta kun miespäähenkilön suusta pääsi sana "sukupuolielämä", jäi kirja sitten lukematta. Olisi nimittäin kiva, jos historiallisessa kirjallisuudessa henkilöiden suuhun laitettaisiin edes jotenkin aikakauteen sopivaa kieltä.

En siis varsinaisesti innosta hihkuen ollut lukemassa tätä Ahrnstedtin uusinta suomennettua teosta, mutta se nyt kuitenkin sai Smart Bitches, Trashy Books-sivustolla arvosanan A ja jos johonkin tässä elämässä luotan niin kyseisen sivuston leidien kirjamakuun. Kirja olikin lopulta ihan ok lukukokemus, joskin aika kaikana täydellisestä ja kieltämättä hieman sellainen Blast from the Past.

Vain yksi yö alkaa, kun David Hammar pyytää Natalia de la Gripiä liikelounaalle. Natalia kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun pankkiirisukuun ja on koko elämänsä pyrkinyt perheen firman hallitukseen. Sillä välin, kun hänen misogynisti-isänsä panttaa hallituspaikkaa, on Natalia tehnyt menestyksekästä uraa toisessa pankissa. David sen sijaan on lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, mutta on kuitenkin luonut menestyvän riskisijoitusyhtiön ja rikastunut siinä ohessa. David on iskenyt silmänsä Natalian perheen firmaan ja haluaa selvittää, auttaisiko Natalia firman haltuunottamisessa. Natalia osoittautuu ihan liian lojaaliksi perheelleen, mutta hän vetää siitä huolimatta Davidia suorastaan järjenvastaisesti puoleensa. Ja niinkuin kannessa kysellään, mitä väliä on yhdellä yöllä?

Olisin ennen kirjan aloittamista voinut melkein vannoa, että 500 sivua missä tahansa romantiikkagenren kirjassa on ihan liikaa, mutta viihdyin silti tarinan parissa yllättävän hyvin. Yksi syy tähän lienee se, että kertojana kirjassa toimivat päähenkilöparin lisäksi myös tarinan muut henkilöt ja näin tapahtumia pääsee tarkastelemaan useammasta eri näkövinkkelistä. Oman suolansa tarinaan tuo se, että pääjuonen lisäksi ohessa kulkee myös muutama sivujuoni.

Pidin Nataliasta ja Davidista. Molemmat joutuvat kirjan tapahtumien aikana pohtimaan sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Heidän ystäviensä Åsan ja Michelin romanssi oli melkein kirjan mielenkiintoisinta antia. Bisneskuvio oli hyvin rakennettu ja se kantoi kirjan juonta oikein mallikkaasti loppuun asti.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin se, että kirjan asetelmat muistuttivat minua tosi paljon Judith McNaughtin Paradise-kirjasta, jossa tytär yrittää myös vakuuttaa ankaraa isäänsä taidoistaan pyrkiessään perheyrityksen johtoon. Tarinan miespäähenkilö on siinä yhtä sotajalalla kuin tässäkin. Paradise on kirjoitettu vuonna 1991 ja kun kerran tämän assosiaation tein, en pystynyt enää karistamaan sitä fiilistä, että jos Vain yhdestä yöstä poistaisi ne muutamat viittaukset tietokoneisiin ja älypuhelimiin, olisi Ahrnstedtinkin tarina ihan kotonaan olkatoppauksissa ja sinisessä luomivärissä. Toisaalta jotain genren menneisyyttä henkivää siinäkin oli, miten kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämä oli niin tavattoman yltäkylläistä ja luksuksen kuorruttamaa, kun taas normaali-ihmisen arki oli olemassa vain korkeintaan ikävän teorian tasolla. Romantiikkagenre toki elää ja hengittää kaikenlaisista miljönäärikertomuksista, mutta jotenkin olen ollut huomaavinani, että nykyään se materia ei välttämättä ole kuitenkaan se keskeisin juttu näissä tarinoissa.

Ennen kirjan lukemista silmiini osui myös Kirjarouvan elämää-blogin arvio kirjasta, jossa blogisti tiivistää lukukokemuksensa siihen, että kirjassa oli vähän kaikkea liikaa, mukaan lukien seksiä. Juttuhan on nyt niin, että jos joku sanoo, että jossain genren kirjassa on liikaa seksiä niin se kirja kannattaa silloin ainakin lukea, etenkin jos tuo kommentti löytyy Amazonin arvosteluista.

Tällä kertaa jouduin kuitenkin taipumaan Kirjarouvan kannalle. Sinänsä en nyt tiedä oliko seksikohtausten absoluuttinen määrä välttämättä se ongelma, tämä nyt kuitenkin on 500-sivuinen kirja. Paremminkin asia oli niin, että 90 % siitä seksistä oli tungettu kirjan keskivaiheille sellaisen reilun 100 sivun sisään, jolloin kirjan juoni meni hetken aikaa vain ja ainoastaan näitä latuja: ei kai se kerta haittaa -- tajunnanräjäyttävää seksiä -- ei kyllä pitäisi uudestaan -- aivot narikkaan-orgasmeja! -- jos nyt kuitenkin kerran vielä!! -- SUPERNOVA!!!

Nääh, kaikkeen kyllästyy. Sen lisäksi olin havaitsevani Davidin osalta tämmöisen "olen kyllä tosi monen naisen kanssa ollut ja sinä olet aika kokematon, eikä edes hyvin tunneta, mutta silti tämä on parasta ikinä koskaan!"-juonikuvion, jota myös taikapimpsa-ilmiöksi kutsutaan. Muutenkin Romancelandiassa Sen Oikean tunnistaa tietenkin aina siitä, että seksi on ihan täydellisen-superduper-ihanan-mahtavaa heti alkumetreiltä lähtien. "Sinä vain henkäisit kohti ja sain!"

Njoo, jos muuten asiaan haluaa vähän toisenlaisen näkökulman, suosittelen Jennifer Crusien Faking It-kirjaa, jossa juttu ei mene ihan näin ruusuisesti.

Joka tapauksessa pidin kirjan lukemisesta sen verran paljon, että ihan varmasti tartun myös jatko-osaan. Jälleen kerran toivon, että isot kustantamot suomentaisivat genreä enemmänkin, että saataisiin enemmän valinnanvaraa kuin se pari kirjailijaa, jota nyt on.

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Julkaistu: 2010
Sivumäärä 255 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on vuoden 1939 uusia ylioppilaita ja kaipaa jo kovasti itsenäisyyttä. Hän ei halua jämähtää Rovaniemelle samaan yhtiöön isänsä kanssa konttoriapulaiseksi vaan haaveilee opinnoista Helsingissä. Annikin elämä kuitenkin mullistuu, kun häntä kosii tuttavaperheen komea Tauno. Pian häiden jälkeen on kuitenkin edessä vielä suurempi haaste, kun Talvisota puhkeaa.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemani kirja ja ihan hyvä keino saada haaste käyntiin. Olen aiemmin lukenut Mustoselta Morsiuskesän, joka on muuten julkaistu vain vuosi ennen Lapinvuokkoa. Morsiuskesästä jäi mieleen lähinnä tarinan kepeys ja se, ettei tarina aiheuttanut mitään kovin suuria mielenliikutuksia suuntaan tai toiseen.

Lapinvuokko jatkaa samalla tyylillä. Luin kirjan jo tammikuun alussa, mutta olen jo pidempään miettinyt, että niin, mitähän varsinaista sanottavaa minulle tästä kirjasta jäi? Haluaisin kirjoittaa näihin arvioihin nimittäin jotain muutakin kuin että olihan kirja "ihan kiva".

Kirjan ajankuvauksesta minulle jäi aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin siitä paljonkin. Tietyt Annikin tekemät ratkaisut kuulostivat jotenkin hyvinkin ajanmukaisilta. Etenkin Taunon kosinta sai minut pysähtymään ja miettimään, että mihin Annikki oikeastaan lupautuikaan ja mistä syystä:

Huuliin sattui, kun hän suuteli minua kuin hullu. Vasta vähitellen tajusin, mitä mies oli sanonut. Tämä oli kosinta. Tane tahtoi mennä kanssani naimisiin. Minusta tulisi Tauno Dahlin vaimo. Saisin oman kodin ja oman elämän eikä minun tarvitsisi enää ikinä totella isää.

Minulle tuli tästä pakostakin mieleen, että Annikille tärkeintä on nimenomaan lapsuudenkodista irtautuminen ja mielellään vielä mahdollisimman nopeasti, kuin varsinaisesti avioliitto tai edes Tauno. Rakkautta ei juurikaan mainita, eikä Annikki suo ajatustakaan sille, että vaikka idea nyt tässä kohtaa on hyvä, niin mitäs 30 vuoden päästä? Jotenkin koko ajatus on pysäyttävä, koska nämä olisivat asioita, joita näin 2000-luvun naisena itse miettisin. Pohdin myös, että vaikka Annikilla kuitenkin on muitakin itsenäistymismahdolllisuuksia, niin onko avioliitto kuitenkin se ainoa keino, jolla Annikki pääsee vanhempien holhouksesta lopullisesti eroon ja kuinkahan paljon tämän kaltaisia avioliittoja tuona aikana on ihan todellisuudessakin solmittu?

Mitä enemmän olen kirjaa ja sen ajankuvausta miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, kepeys oli juuri se, josta tarina eniten kärsi. Lapinvuokon maailma oli lopulta kuin sota-aika-lite, todellisesta synkkyydestä, raakuudesta ja ahdistuksesta siivottu, lapsillekin sopiva kuvaus 1940-luvun alun tapahtumista. Ajatukseni kirkastui etenkin kun luin Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jossa myös vietetään muutama hetki sota-ajan Rovaniemellä. Ahokumpu nimittäin maalaa muutamalla lauseella paljon ahdistavamman ja nurkkakuntaisemman kuvan tuon ajan Rovaniemestä saksalaisten sotilaiden keskellä ja jotenkin hänen kuvauksensa vaikutti minusta paljon todenmukaisemmalta.

Annikki toki elää sota-aikaa ja kokee puutetta, mutta mitään sodan tapahtumista ei oikein tuoda lukijan iholle. Annikin kokemat vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, eikä lukijan tarvitse oikein missään vaiheessa ahdistua tapahtumista tai ylipäätään pelätä hänen selviytymisensä puolesta. Surullisia asioita toki tapahtuu, mutta ei henkilöille, joihin lukija olisi erityisemmin tarinan edetessä kiintynyt.

Vaikka Lapinvuokko oli siis ihan mukavaa luettavaa ja romantiikkaakin oli tarinaan kudottu, olisin kaivannut lukijana kirjalta enemmän haastetta.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjäni ja Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Sophian salaisuus on aika blaah

Sophia's Secret - Susanna Kearsley
Julkaistu myös nimellä The Winter Sea

Julkaistu: 2008
Sivumäärä 527 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Sophia's Secret on syy siihen, miksi en joulukuussa saanut kovin montaa kirjaa luettua tai täällä blogissa esiteltyä. Yritin tarpoa tätä kirjaa läpi ja vaikka tarina ei nyt varsinaisesti huono ollut, ei se myöskään onnistunut herättämään minussa mitään erityistä lukuintoa. Tämä on sinänsä harmi, koska Kearsley on monen suosikkilistalla ja odotin tältä kirjalta paljon enemmän.

Vaikka kirjan kansi näyttää siltä, että nyt ollaan vissiin menossa amerikkalaiseen promiin, sijoittuu tarina kuitenkin skotlantilaiseen Cruden Bayn kylään nykyajassa ja 1700-luvun alussa. Kirjailija Carrie McClelland on tekemässä tutkimusta uutta kirjaansa varten, joka kertoo 1700-luvun alun epäonnistuneesta jakobiittivallankumouksesta. Matkalla kustantajansa luo Peterheadiin, alkavat Cruden Bay ja etenkin sen Slains-niminen rauniolinna suorastaan kutsua Carrieta ja hän päättää sijoittaa kirjansa tapahtumat Slainsiin. Carrien kirjan päähenkilö Sophia alkaa pian elää omaa elämäänsä ja Carriesta alkaa tuntua, että Sophia on hahmona hänelle jo liiankin elossa. Faktan ja fiktion raja hämärtyy, kun Sophia haluaa kertoa oman tarinansa.

Kirja oli yllättävän epätasainen kokonaisuus, jolla oli omat selkeät vahvuutensa ja vähintään yhtä selkeät heikkoudet. Kearsley on Carrien tavoin viettänyt aikaa Cruden Bayssa ja se todella näkyy vahvana luonnon ja miljöön kuvauksena. Tapa, jolla Kearsley kuvailee hyisiä, talvisia Pohjanmeren rantoja on välillä suorastaan upeaa. Ihan kylmä tulee itsellekin siinä lukiessa.

Kaikesta näkee, että kirjailija on myös perehtynyt jakobiittivallankumoukseen liittyviin historiallisiin tapahtumiin. Tapahtumat käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti. Tyyli on tosin jokseenkin luennoiva, mutta se ei tällä kertaa haitannut minua.

Olisin kuitenkin toivonut, että kirjailija olisi suhtautunut luontokuvauksen lisäksi samalla intohimolla henkilöhahmojensa kehittämiseen. Nyt lähinnä tuntuu siltä, että kirjailija uppoutui niin täydellisesti historian tapahtumiin ja ympäristöön, että hän unohti täysin puhaltaa henkeä omiin päähenkilöihinsä. Luin koko kirjan läpi, enkä sen loputtuakaan vielä hahmottanut, miltä suurin osa kirjan henkilöistä ylipäätään näytti. Minun lukukokemustani ainakin häiritsee se, jos kirjan henkilöistä ei tarjoilla edes perusspeksejä.

Se mitä Carriesta ja Sophiasta sitten saa irti, ei ole kovin erityistä. Sophia on täydellinen, särmätön ja siten tylsä Mary Sue. Reiluuden nimissä on tosin sanottava, että tämä osittain johtuu myös siitä, että kirjailija ei anna Sophialle juurikaan tekemistä. Koska se mielenkiintoinen osuus, eli ne historialliset tapahtumat, tapahtuvat koko kirjan ajan jossain tarinan sivujen ulkopuolella, ei Sophia juurikaan muuta tee kuin istu linnassa ja odottele seuraavaa henkilöä, joka tulisi infodumppaamaan hänelle viimeisimmät tiedot vallankumouksen etenemisestä. Carrie on sentään hieman ihmismäisempi, koska hän tekee ja toimii.

Romantiikkapuoli kirjassa jää myös kevyeksi, koska tarinan miehet on kuvattu jopa vielä laveimmin vedoin kuin Sophia ja Carrie. Näiden kahden naisen rakkaudenkohteista ei juuri muuta infoa tarjota, kuin että he ovat kunnon miehiä ja heillä on sähköinen kosketus sekä sielukkaat silmät. Tälle sitten pitäisi ikuinen rakkaus rakentaa, justiinsa joo.

Vaikka kirja on reilun 500 sivun pituinen, vaivaa tarinaa silti siis melkoinen yksityiskohtien puute, joka luo kirjaan myös omituisen aikakaudettomuuden tunnun. Jos historialliset tapahtumat eivät sijoittaisi Sophien tarinaa tiukasti 1700-luvun alkuun, voisivat tapahtumat sijoittua oikeastaan mille tahansa ajanjaksolle aina keskiajalta viktoriaaniseen.

Kirja oli siis pienoinen pettymys, mutta toivon, että Kearsleyn muut kirjat olisivat parempia.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

Kun Dimple Rishin tapasi

When Dimple Met Rishi - Sandhya Menon

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 384 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

When Dimple Met Rishi on nuorille aikuisille suunnattu kirja, jota on hehkutettu useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa koko syksyn. Itse ihastuin tuohon kanteen. Se on aivan ihana, ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Myös Dimple nimenä on niin söpö, että hetkisen harkitsin jo nimen vaihtoa. Epäilen tosin, että Suomessa nimi ei toimisi ihan niin hyvin, varsinkaan suomennettuna. Hymykuoppa Nieminen tässä päivää! Joo, ei siinä ole ihan samanlaista imua.

Dimple on intialaistaustainen, juuri high schoolista valmistunut 18-vuotias tyttö, joka ei mitään muuta elämältä halua kuin tehdä loistavan uran koodarina. Hänen unelmansa ovat vähitellen tulemassa toteen. Syksyllä Dimple on pääsemässä opiskelemaan Stanfordiin ja lisäksi hänen vanhempansa ovat ihmeen helposti suostuneet siihen, että Dimple pääsee osallistumaan kesällä Insomnia Coniin, verkkosuunnittelua käsittelevään 6 viikon koulutusohjelmaan.

Dimple ei kuitenkaan tiedä, että hänen vanhempansa ovat sopineet tuttavaperheen kanssa, että perheen poika, Rishi Patel, osallistuu myös koulutukseen. Rishi on täysin siinä uskossa että Dimple tietää kuka hän on ja että Dimplen ja Rishin perheet suunnittelevat heidän välilleen avioliittoa. Järkytys on molemmilla ensimmäisen tapaamisen jälkeen melkoinen, kun suunnitelma ja Dimplen täysi tietämättömyys vanhempiensa toiveista selviää. Kun Dimplestä ja Rishistä sitten tehdään koulutuksen ajaksi työpari ja kaikesta huolimatta rakkaus alkaa hiljalleen syttyä, joutuvat molemmat miettimään, mitä tulevaisuudeltaan oikeasti haluavat.

Aloitin tämän kirjan lukemisen aika suurin odotuksin, ja vaikka tämä ei minun suosikkilistoilleni varmaankaan pääse, en mitenkään ihan ylettömästi joutunut tarinaan pettymään.

Pidin Dimplestä. Hän oli itsenäinen ja etenkin itsepäinen jahdatessaan suurta unelmaansa koodarina. Pakko on kuitenkin sanoa, että Rishi oli se, joka teki tästä tarinasta lukemisen arvoisen. Hän oli ehkä ihanin ja söpöin YA-kirjojen miespäähenkilö johon olen aikoihin törmännyt. Olin valehtelematta itsekin häneen ihastunut varmaan puolet kirjasta. Päähenkilöiden rakastuminen tarinan aikana oli jotenkin tavattoman hellyttävää.

Pidin päähenkilöiden välisestä kemiasta. Dimple ja Rishi tuntuivat täydentävän toistensa puutteita juuri sopivalla tavalla ja tukevan toistensa vahvuuksia. Rishi ei myöskään pelästynyt Dimplen vahvaa persoonaa vaan toivoi tämän menestyvän unelmia tavoitellessaan mahdollisimman hyvin.

Intialaista kulttuuria pyritään myös tuomaan kirjassa esiin. Dimple kokee tarvetta kapinoida kirjassa perinteiseksi esitettyä naisen roolia vastaan, samalla kun hän tunnistaa sen, miten paljon hänen vanhempansa ovat hänen vuokseen tehneet. Dimplen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus on ristiriitojen sävyttämää. Sen sijaan Rishi kokee omaavansa hyvinkin perinteiset arvot ja haluaa miellyttää vanhempiaan kaikessa. Samalla hänelta jää kuitenkin pohtimatta, mitä itse elämältään haluaisi. Itse arvostin sitä, että kirjan tarina oli rakennettu monikulttuuristen hahmojen varaan. Amazonin kirja-arvosteluissa kuitenkin kritisoitiin sitä, että tarinan antama kuva intialaisesta kulttuurista oli varsin vanhahtava.

Loppujen lopuksi kirja jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Mitään yhtä asiaa en osaa osoittaa, joka olisi tähän arviooni johtanut, vaan paremminkin tarinassa oli useampi pieni juttu, joka jäi joko ihmetyttämään tai muuten vaan hiertämään. Niin paljon kuin päähenkilöistä pidinkin, he silti tuntuivat jotenkin ikäistään nuoremmilta. Jostain syystä hämmästyin joka kerta, kun jompi kumpi heistä istui auton rattiin.

Myös kirjan rytmitys olisi voinut olla parempi. Kirjan luvut olivat lyhyitä, joka toki vauhdittaa lukukokemusta. Kuitenkin luku saattoi vaihtua kesken keskustelun, joka taas katkaisi tarinan kulun välillä häiritsevästi. Insomia Conin ensimmäiseen kolmeen viikkoon kulutetaan kirjasta melkein 2/3 ja sitten yht'äkkiä viimeiset kolme viikkoa hypätään yli kirjaimellisesti yhdessä lauseessa. En voinut olla pohtimatta, että kyllästyikö kirjailija jotenkin omaan tarinaansa kesken kaiken ja halusi päästä tarinan loppuun mahdollisimman nopeasti.

Myös juonessa oli puutteita. Dimple hehkuttaa Insomnia Conia suurena mahdollisuutena edetä urallaan, mutta mitä koulutuksessa varsinaisesta tapahtuu, jää täysin pimentoon. Luulisi, että tämmöisen koulutusohjelman pääpaino olisi esim. asioiden oppimisessa, mutta luennoilla kirjan henkilöt eivät tarinassa istu sekuntiakaan. Sen sijaan he kyllä valmistavat tanssiesityksen koulutuksen puolivälissä pidettävään kykykilpailuun. Siis whaaat? Mitä tekemistä tällä on koodauksen tai verkkosuunnittelun kanssa? Onko tämä joku amerikkalainen juttu, jota en vain tajua? Kuulostaa joka tapauksessa introverttikoodaajan pahimmalta painajaiselta.

Tarinassa oli siis potentiaalia, mutta toteutus oli ajoittain ontuva. Jälleen suosittelen kirjaa etenkin nuoremmille lukijoille, mutta varauksin.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan uutta (Dimple ja Rishi suunnittelevat kirjan aikana appia) ja lisäksi Yhdysvallat-haasteen kohtaan 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (kirjailija on syntynyt ja kasvanut Intiassa. Toki voi hänellä jo olla USA:n kansalaisuus, mutta tällä mennään)

Hauskaa chick litiä yliopistomaailmasta

Sattumalta sinun - Veera Vaahtera

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 190 s
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Vaihteeksi ihan suomalaista kirjallisuutta! Yritän edelleen metsästää suomenkielistä romantiikkaa, mutta aloitetaan nyt tällä Veera Vaahteran chick lit-kirjalla. Tarina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena MeNaiset-lehdessä nimellä Akateemisesti sinun. Alkuperäinen nimi olisi muuten sopinut tarinaan paremmin, koska Sattumalta sinun ei mielestäni kovin hyvin kuvaa itse kirjan sisältöä.

Karoliinalla on yksi tavoite. Hän tahtoo viran yliopistolta. Kaikkihan sen nimittäin tietävät, että yliopistomaailmassa virat ovat ikuisia ja sen saatuaan voisi Karoliina lakata murehtimasta töiden riittävyydestä, vihdoinkin hieman hengähtää ja jäädä odottamaan eläkepäiviä. Virkaa varten olisi vain laitettava yliopiston murheenkryyni, filosofian laitos, järjestykseen.

Suunnitelma on selvä, mutta silti kaikki tuntuu junnaavan paikallaan. Filosofit ovat suurempi haaste kuin Karoliina odottikaan. Poikaystävä Ville, josta Karoliina erosi jo puoli vuotta sitten, tuntuu edelleen pyörivän nurkissa, eikä sivari-Matiaksestakaan oikein tahdo ottaa selvää. Eikö murheiden määrä koskaan vähene?

Sattumalta sinun on erittäin hauska kirja. Hihittelin kirjan juonenkäänteille ja sanavalinnoille tuon tuostakin. Sieluni silmin saatoin melkein nähdä laitoksen filosofien päälle kertyneen pölykerroksen, jota Karoliina yritti kovasti puhallella pois. Myös Karoliinan murehtimisesta otetaan kaikki irti. Karoliina itsekin tunnistaa, että hänellä on jonkin sortin ongelma, mutta ei silti voi itselleen mitään. Kun Matias pyytää Karoliinaa töiden jälkeen yksille, hän pohtii, että ovatko nämä nyt treffit. Kuitenkin:

[Treffeistä] puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin romanttiseen kohtaamiseen. ... Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita suhteellemme, ja tein niitä nyt siis pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita, ja ennakkokäsitykseni Matiaksen laiskuudesta ja huonoista elintavoista korvautuisivat jalommilla ominaisuuksilla. ... Matias ja minä muuttaisimme yhteen, ja saisimme pian kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten karaistin itseni ottamaan vastaan lannistavammat tulevaisuudennäkymät. ... Ehkä Matias joisi itsensä tolkuttomaan humalaan ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

Kirjassa pohditaan myös ystävyyttä ja sitä, onko varmempaa jäädä tuttuun ja turvalliseen vai ottaa ratkaiseva askel ulos toimimattomasta parisuhteesta, vaikka vaihtoehto olisikin epävarma ja pelottava. Pienestä suvusta tullut Karoliina ei menetä Villestä luopuessaan vain kumppania vaan koko tämän suuren perheen ja myös osan ystäväpiiristään.

Kirjan suurin kompastuskivi on sen lyhyys. Päähenkilöiden kasvu kirjan aikana jää kevyeksi. Etenkin Karoliinan ongelmat tuntuvat ratkeavan lopussa liiankin helposti, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että hän oli persoonallisuutensa suhteen todella ottanut edes niitä pieniä edistysaskeleita, joita kirja antoi ymmärtää. Tarina on myös kerrottu vain ja ainoastaan Karoliinan minä-kertojan näkökulmasta, jolloin etenkin kirjan miehet jäivät etäisiksi, paperinukkemaisiksi hahmoiksi, joiden motivaatioita saattoi vain arvailla. Mitä Matias lopulta halusi elämältään? Miksi Ville roikkui sammuneessa suhteessa, joka ei edes hänelle itselleen ollut erityisen tyydyttävä? Sen kun tietäisi.

Sen verran ilahduttava tarina kuitenkin oli, että luen Vaahteraa toistekin. Syvyyttä tosin toivoisin tarinoihin lisää.

Verta, suolenpätkiä ja... siirappia?

Kuva: Amazon

Dark Desires - Eve Silver

Julkaistu: 2005/2011
Sivumäärä 335 s.
Arvio: 3/5

Amazonista ilmaiseksi e-kirjana

Hilpeää Halloweenia! Ajattelin sen kunniaksi esitellä tämän gotiikkaa sisältävän historiallisen romantiikkakirjan. Dark Desires kuuluu kuuden kirjan Dark Gothic-sarjaan, joista jokaisen osan voi lukea itsenäisenä. Olettaisin, että sarjan kirjoilla ei ole siis juonellisesti juurikaan tekemistä keskenään.

Darcy Finchin elämä on mennyt viime aikoina pelkkää alamäkeä. Ensin se ainoa ihminen, johon hän saattoi enää turvautua, petti hänen luottamuksensa ja nyt hänen rahansakin ovat viimein loppuneet. Elämä Lontoon slummeissa on vaarallista ja huhut kertovat, että kaduilla liikkuu myös sadistinen murhaaja, joka ottaa kohteekseen nuoria naisia.

Darcylla on kuitenkin vielä jonkin verran onnea jäljellä, koska häntä suositellaan nuoren tohtori Damien Colen palvelukseen. Hyvästä kauppiasperheestä kotoisin oleva Darcy on kiitollinen raskaasta piian työstä, koska työ tietää säännöllisiä tuloja ja kattoa pään päälle.

Tohtori Damien on kuitenkin salaperäinen mies. Kukaan ei tiedä, millaisia kokeita tohtori vaunutallinsa vintillä tekee. Onko hänellä mahdollisesti anatomistina yhteyksiä Lontoon alamaailmaan, joka ei kaihda keinoja hankkiessaan anatomiaa tutkiville lääkäreille tutkimusmateriaalia?

Muistan lukeneeni goottista romantiikkaa viimeksi joskus teini-ikäisenä kun nyysin äitini kirjahyllystä jonkin Victoria Holtin teoksen. Ah sitä draamaa, lepattavia kynttilöitä ja uhkaavia askeleita käytävillä! Kun Smart Bitches, Trashy Books-sivuilla suositeltiin taannoin tämän kirjasarjan toista osaa, päätin minäkin kokeilla kirjasarjaa. Elämässäni kun on ollut selkeästi valkoisissa yöpaidoissa pimeillä käytävillä kuljeskelevien neitsyiden mentävä aukko.

Kirja alkaa vahvasti. Darcyn samoilu Whitechapelin kujilla keskellä yötä on sopivan pelottavaa, eritteet haisevat ja murhaaja saattaa hypätä nurkan takaa kimppuun ihan koska vaan. Myöhemmin, kun anatomistien työtä alettiin kuvata, olisin voinut vaikka vannoa että haistoin formaliinin nenässäni, vaikka eipä sitä tuohon aikaan vielä käytetty.

Oli myös mielenkiintoista seurata, kuinka kirjailija selvisi valitsemansa alagenren monista haasteista. Goottisen romantiikkakirjan kirjoittaminen näyttäytyi ainakin minulle kuin nuoralla tanssimiselta useammallakin eri osa-alueella. SBTB:n arviossa yksi suurimmista tämän tyyppisen kirjan haasteista puettiin suurinpiirtein tähän muotoon: Kuinka tehdä kirjan miespäähenkilöstä tarpeeksi pelottava, mutta kuitenkin niin puoleensa vetävä, että naispäähenkilö haluaa kaikesta vaarasta huolimatta harrastaa hänen kanssaan vaakamamboa? Niinpä.

Tämä ei tosin ollut ainoa kiikkerä asia, jonka kanssa juoni joutui tasapainoilemaan. Painostava ilmapiiri usein luodaan myös kommunikaation puutteen kautta. Aika moni asia ratkeaisi näissä kirjoissa sillä, että naispäähenkilö vain kysyisi siltä mieheltä, että mitäköhän tuo porukka on, joka rahtaa tuollaista painavaa arkkua vaunutalliisi keskellä yötä? Näin! Yhdellä kysymyksellä puoli juonta selvitetty! Mutta eihän se tietenkään niin mene. (Arkun arvoitus ratkesi muuten kirjassa myöhemmin ja selitys oli ihan tyhmä.)

Kaiken tämän lisäksi naispäähenkilö on toki saatava ajettua ilmapiiriltään painostaviin tilanteisiin, mielellään puolialastomana keskellä yötä. Tässä on toki se vaara, että hänestä tulee äkkiä henkilöhahmo, joka on TSTL, Too Stupid To Live, eli ihan liian tyhmä elääkseen.

Silver selviytyy näistä haasteista ainakin kohtalaisesti, joskin toinen jalka narulta keikutaan useammassakin kohdassa. Itselle ainakin kommunikaation puute on hankala niellä ja vaikka kirjailija yritti sille keksiä uskottavia selityksiä, jäi minua asia silti vaivaamaan.

Valitettavasti kirjan viimeinen neljännes oli lopulta kirjan heikointa antia erinäisistä syistä. Minulla on hyvin korkea sokerinsietokyky, joten en olisi koskaan arvannut, että päädyn valittamaan goottisen kirjan kohdalla liiasta siirapista. Päähenkilöiden välistä rakkautta, yhteensopivuutta ja kemiaa alleviivataan kirjan edetessä vaan yhä useammin ja selkeämmin, jolloin siinä kävi sitten niin, että koko juttu aiheutti minullekin jo yökkäysrefleksin. Se on kuulkaa jo aika makeaa se.

Kirjan loppuratkaisu myös enemmän ärsytti kuin tyydytti. Kaikki kääritään sievään pakettiin, Lontoon kokoisessa miljoonakaupungissa kaikki kirjan tapahtumat ja henkilöt linkittyvät tietenkin toisiinsa kuin sattuman kaupalla. Darcy päätyy tekemään ensimmäisen selkeästi tyhmän vetonsa, kun hän lähtee yksin torjumaan sellaista uhkaa hirveällä kiireellä, joka mielestäni on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan. Sitten oli vielä se yksi juttu, jossa kirjailija mielestäni teki ihan selvän virheen. Pientä spoileria seuraa:
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Murhaajan raaka toiminta selitetään mielisairaudella, joka minusta tarkoittaa sitä, että hän sai toimistaan osittaisen vastuuvapautuksen. Kirjan henkeen (ja realismiin?) olisi paljon paremmin sopinut se, että olisi vaan tultu siihen tulokseen, että tämmöisiä ihmisiä nyt vaan on, jotka nauttivat toisten tuskasta. Lisäksi murhaajan osoittaminen henkilökaartista ei ollut kovin suuren vaivan takana, että olisi ehkä tähänkin puoleen kirjailija voinut enemmän panostaa.

Kirjassa oli siis paljon toimivia elementtejä ja sen sisältämä romanssi oli ihan hellyyttävä, kunnes molemmat osapuolet alkoivat uskoa auringon nousevan toistensa... noh. Paljon oli myös kehittämisen varaa, mutta toivottavasti nämä asiat ovat sarjan seuraavissa osissa edes vähän paremmalla tolalla.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.