Verta, suolenpätkiä ja... siirappia?

Kuva: Amazon

Dark Desires - Eve Silver

Julkaistu: 2005/2011
Sivumäärä 335 s.
Arvio: 3/5

Amazonista ilmaiseksi e-kirjana

Hilpeää Halloweenia! Ajattelin sen kunniaksi esitellä tämän gotiikkaa sisältävän historiallisen romantiikkakirjan. Dark Desires kuuluu kuuden kirjan Dark Gothic-sarjaan, joista jokaisen osan voi lukea itsenäisenä. Olettaisin, että sarjan kirjoilla ei ole siis juonellisesti juurikaan tekemistä keskenään.

Darcy Finchin elämä on mennyt viime aikoina pelkkää alamäkeä. Ensin se ainoa ihminen, johon hän saattoi enää turvautua, petti hänen luottamuksensa ja nyt hänen rahansakin ovat viimein loppuneet. Elämä Lontoon slummeissa on vaarallista ja huhut kertovat, että kaduilla liikkuu myös sadistinen murhaaja, joka ottaa kohteekseen nuoria naisia.

Darcylla on kuitenkin vielä jonkin verran onnea jäljellä, koska häntä suositellaan nuoren tohtori Damien Colen palvelukseen. Hyvästä kauppiasperheestä kotoisin oleva Darcy on kiitollinen raskaasta piian työstä, koska työ tietää säännöllisiä tuloja ja kattoa pään päälle.

Tohtori Damien on kuitenkin salaperäinen mies. Kukaan ei tiedä, millaisia kokeita tohtori vaunutallinsa vintillä tekee. Onko hänellä mahdollisesti anatomistina yhteyksiä Lontoon alamaailmaan, joka ei kaihda keinoja hankkiessaan anatomiaa tutkiville lääkäreille tutkimusmateriaalia?

Muistan lukeneeni goottista romantiikkaa viimeksi joskus teini-ikäisenä kun nyysin äitini kirjahyllystä jonkin Victoria Holtin teoksen. Ah sitä draamaa, lepattavia kynttilöitä ja uhkaavia askeleita käytävillä! Kun Smart Bitches, Trashy Books-sivuilla suositeltiin taannoin tämän kirjasarjan toista osaa, päätin minäkin kokeilla kirjasarjaa. Elämässäni kun on ollut selkeästi valkoisissa yöpaidoissa pimeillä käytävillä kuljeskelevien neitsyiden mentävä aukko.

Kirja alkaa vahvasti. Darcyn samoilu Whitechapelin kujilla keskellä yötä on sopivan pelottavaa, eritteet haisevat ja murhaaja saattaa hypätä nurkan takaa kimppuun ihan koska vaan. Myöhemmin, kun anatomistien työtä alettiin kuvata, olisin voinut vaikka vannoa että haistoin formaliinin nenässäni, vaikka eipä sitä tuohon aikaan vielä käytetty.

Oli myös mielenkiintoista seurata, kuinka kirjailija selvisi valitsemansa alagenren monista haasteista. Goottisen romantiikkakirjan kirjoittaminen näyttäytyi ainakin minulle kuin nuoralla tanssimiselta useammallakin eri osa-alueella. SBTB:n arviossa yksi suurimmista tämän tyyppisen kirjan haasteista puettiin suurinpiirtein tähän muotoon: Kuinka tehdä kirjan miespäähenkilöstä tarpeeksi pelottava, mutta kuitenkin niin puoleensa vetävä, että naispäähenkilö haluaa kaikesta vaarasta huolimatta harrastaa hänen kanssaan vaakamamboa? Niinpä.

Tämä ei tosin ollut ainoa kiikkerä asia, jonka kanssa juoni joutui tasapainoilemaan. Painostava ilmapiiri usein luodaan myös kommunikaation puutteen kautta. Aika moni asia ratkeaisi näissä kirjoissa sillä, että naispäähenkilö vain kysyisi siltä mieheltä, että mitäköhän tuo porukka on, joka rahtaa tuollaista painavaa arkkua vaunutalliisi keskellä yötä? Näin! Yhdellä kysymyksellä puoli juonta selvitetty! Mutta eihän se tietenkään niin mene. (Arkun arvoitus ratkesi muuten kirjassa myöhemmin ja selitys oli ihan tyhmä.)

Kaiken tämän lisäksi naispäähenkilö on toki saatava ajettua ilmapiiriltään painostaviin tilanteisiin, mielellään puolialastomana keskellä yötä. Tässä on toki se vaara, että hänestä tulee äkkiä henkilöhahmo, joka on TSTL, Too Stupid To Live, eli ihan liian tyhmä elääkseen.

Silver selviytyy näistä haasteista ainakin kohtalaisesti, joskin toinen jalka narulta keikutaan useammassakin kohdassa. Itselle ainakin kommunikaation puute on hankala niellä ja vaikka kirjailija yritti sille keksiä uskottavia selityksiä, jäi minua asia silti vaivaamaan.

Valitettavasti kirjan viimeinen neljännes oli lopulta kirjan heikointa antia erinäisistä syistä. Minulla on hyvin korkea sokerinsietokyky, joten en olisi koskaan arvannut, että päädyn valittamaan goottisen kirjan kohdalla liiasta siirapista. Päähenkilöiden välistä rakkautta, yhteensopivuutta ja kemiaa alleviivataan kirjan edetessä vaan yhä useammin ja selkeämmin, jolloin siinä kävi sitten niin, että koko juttu aiheutti minullekin jo yökkäysrefleksin. Se on kuulkaa jo aika makeaa se.

Kirjan loppuratkaisu myös enemmän ärsytti kuin tyydytti. Kaikki kääritään sievään pakettiin, Lontoon kokoisessa miljoonakaupungissa kaikki kirjan tapahtumat ja henkilöt linkittyvät tietenkin toisiinsa kuin sattuman kaupalla. Darcy päätyy tekemään ensimmäisen selkeästi tyhmän vetonsa, kun hän lähtee yksin torjumaan sellaista uhkaa hirveällä kiireellä, joka mielestäni on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan. Sitten oli vielä se yksi juttu, jossa kirjailija mielestäni teki ihan selvän virheen. Pientä spoileria seuraa:
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Murhaajan raaka toiminta selitetään mielisairaudella, joka minusta tarkoittaa sitä, että hän sai toimistaan osittaisen vastuuvapautuksen. Kirjan henkeen (ja realismiin?) olisi paljon paremmin sopinut se, että olisi vaan tultu siihen tulokseen, että tämmöisiä ihmisiä nyt vaan on, jotka nauttivat toisten tuskasta. Lisäksi murhaajan osoittaminen henkilökaartista ei ollut kovin suuren vaivan takana, että olisi ehkä tähänkin puoleen kirjailija voinut enemmän panostaa.

Kirjassa oli siis paljon toimivia elementtejä ja sen sisältämä romanssi oli ihan hellyyttävä, kunnes molemmat osapuolet alkoivat uskoa auringon nousevan toistensa... noh. Paljon oli myös kehittämisen varaa, mutta toivottavasti nämä asiat ovat sarjan seuraavissa osissa edes vähän paremmalla tolalla.

Niin paljon kuuluu rakkauteen eli mitä (kaikkea) romantiikkagenre on

Kuninkaallisia, aatelisia, miljonäärejä, lääkäreitä, pelastustyöntekijöitä, toimittajia, asianajajia, mekaanikkoja, vampyyrejä, ihmissusia, avaruusolentoja, kaukaasialaisia, tummaihoisia, aasialaisia, latinoja, rikkaita, köyhiä, lyhyitä, pitkiä, lihavia ja laihoja.

Milanin kirjan päähenkilö on naisasianainen

Romantiikkakirjallisuuden naispäähenkilöitä löytyy joka lähtöön ja miespäähenkilöt ovat vähintään yhtä moninaisia. Tämä siis sillä oletuksella, että kirjassa ylipäätään on edes nais- ja miespäähenkilö. Voi siinä olla kaksi miestä tai kaksi naistakin. Tai nainen ja seitsemän miestä, you know, mitä nyt sattuu mieleen tulemaan.

Romantiikkagenren monimuotoisuuden mahdollistaa se, että genressä on lopulta vain vähän "vaadittuja" elementtejä ja loput juonesta on täysin vapaata riistaa. Romance Writers of American mukaan, jonka veikkaisin olevan genren suurin etujärjestö, näitä vaatimuksia on vain kaksi. Kirjan juonelle keskeistä on ensinnäkin rakkaustarina. Päähenkilöt rakastuvat kirjan kuluessa toisiinsa, ja yrittävät saada keskinäisen suhteensa toiminaan erinäisistä esteistä huolimatta. Tämän lisäksi kirjalla täytyy olla emotionaalisesti tyydyttävä ja optimistinen loppu. Romantiikkagenren sanastossa puhutaankin usein HEA- ja HFN-lopuista eli Happily Ever After (ikuinen onni) ja Happy For Now (onni toistaiseksi).

Sebastianin kirjassa on kahden miehen välinen romanssi

Wikipedian mukaan asia ei tosin ole ehkä ihan näin mustavalkoinen. Etenkin onnellisen lopun vaatimus herättää usein keskustelua. Kuitenkin onnellinen loppu on juuri se, joka saa minut ja monet muut palaamaan tämän genren ääreen yhä uudelleen ja uudelleen. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka kirjassa tapahtuisi mitä, asiat lopulta aina järjestyvät parhain päin. Jos tämä on sitten haihattelua ja pilvilinnojen rakentelua, niin hyvä on. Itse en ainakaan mitään muuta inhoa niin paljon kuin sitä, että panostan aikaa ja tunteita tarinaan ja sitten kirjailija näkee tarpeelliseksi tappaa toisen päähenkilöistä (yleensä sen miehen) viime metreillä. Ei tätä!

Romantiikkagenren chick litistä erottaa mielestäni keskittyminen rakkaustarinaan. En ole kovinkaan paljon chick litiä lukenut, mutta se fiilis on jäänyt, että romantiikassa ääneen pääsee paljon enemmän myös se suhteen toinen osapuoli. Romantiikkakirja onkin parhaimmillaan molempien henkilöiden kasvutarina.

Meljean Brook kirjoittaa romanttista steampunkia

Romantiikkakirjallisuutta kritisoidaan usein sen kaavamaisuudesta, joka liittyy usein juuri onnellisen lopun lupaukseen. Lopputulos kuulemma näkyy jo ensimmäisiltä sivuilta asti jne. Mutta hei! Kertokaapa minulle genre, jossa ei olisi kaavamaisuutta tai omia konventioitaan. Kummasti niissä dekkareissakin aina saadaan murhaajat kiinni ja scifissä tuppaa olemaan teknologiaa. Onnellisista lopuista valittaminen tuntuukin enemmän laiskalta kritiikiltä, koska silloin on jäänyt näkemättä koko se matka, jonka päähenkilöt ovat kulkeneet oman HEAnsa saavuttaakseen. Siinä matkassa usein on myös koko kirjan sanoma, ei niinkään lopputuloksessa.

En myöskään tiedä toista genreä, jossa tarinankehittely olisi näin vapaata. Genren kaksi vaatimusta on lopulta hyvin löyhä kehys, jossa kuvan voi maalata juuri sellaiseksi kuin haluaa. Romantiikkagenre onkin kuin koko muun kirjallisuuden sulatusuuni, josta löytyy tilaa niin vakaville yhteiskunnallisille tai uskonnollisille pohdiskeluille, höyhenenkevyille sheikkikertomuksille kuin hyvinkin eroottisille tarinoille, joiden ainoa tarkoitus on tutkailla naisten seksuaalifantasioita. Jos genren päähenkilöt kerättäisiin yhteen huoneeseen, niin siellä herttuat, raksamiehet, siniset alienit, seksiklubien omistajat ja suoraselkäiset papit heittelisivät toisilleen vain iloisia ylävitosia.

Tässä kirjassa toinen päähenkilöistä on nyrkkeilevä raksamies

Jos siis historiallinen romantiikka aatelisineen ei ole sinun juttusi, niin miksi et kokeilisi vaikka nykyaikaan sijoittuvia kirjoja? Jos taas paranormaali, fantasia tai scifi kiinnostaa enemmän niin sitäkin löytyy. Salamarakkauden ja hiljalleen lämpiävän rakkauden ystäville löytyy molemmille omat tarinansa. Voit vierailla niissä pilvilinnoissa miljönäärien luona tai sitten lukea kirjoja aivan tavallisista ihmisistä ongelmineen. Ja mitä seksiin tulee niin skaala on varsin laaja ja ääripäistä löytyy sekä varovaisia suudelmia että skenaarioita, joissa tehdään kaikkea kaikkien kanssa kaikkialle.

Crusien kirjoissa on aina huumoria

Olen tuonne yläpalkkiin kerännyt kirjavinkkilistan, josta voi katsella suosituksia minun ja muidenkin lempikirjoista. Omia kirjavinkkejä saa aina myös antaa ja lisäsuosituksiakin saa kysellä. Autan niiden kanssa oikein mielelläni, jos vain suinkin osaan.

Tervetuloa siis romantiikkakirjallisuuden maailmaan, meiltä löytyy aivan kaikkea!

Sori Julia! Tämä on niin nähty

Kuva: HarperCollinsNordic

Lurjuksen lemmitty - Julia London

Julkaistu: 2015/2017
Alkup. nimi: The Scoundrel and the Debutante
Suomentanut: Salla Rissanen
Sivumäärä 238 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

Tämä kirja valikoitui luettavakseni alunperin lähinnä satunnaisotannalla HarperCollinsNordicin Silk-kokoelmasta. En nimittäin ole Kaari Utriota lukuun ottamatta lukenut romantiikkagenreä suomeksi vuosiin ja jostain oli aloitettava. En ole Julia Londonin kirjoja aiemmin lukenut, mutta nimi oli tuttu, joten valitsin tämän teoksen ensimmäiseksi koekaniiniksi.

Lurjuksen lemmitty on Cabotin sisaruksista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kaikenlaista on siis Cabotin perheessä ehtinyt tapahtua jo ennen tämän kirjan alkua, mutta se ei mielestäni häirinnyt juurikaan lukukokemusta. Sarjan aiempia osia ei ole suomennettu. Lurjuksen lemmitty on Regency-tyyppistä historiallista romantiikkaa.

Tarina alkaa, kun perheen kolmanneksi vanhin sisar Prudence surkuttelee kosijoiden puutetta sisarensa kartanolla. Kaksi vanhempaa sisarusta ovat päässeet hyviin naimisiin, joskin varsin skandaalinkäryisissä tunnelmissa ja tämä on karkottanut potentiaaliset sulhasehdokkaat myös sievän Prun ympäriltä. Prun mieltä keventääkseen hänen sisarensa ehdottavat Prulle matkaa ystävän luokse, joka on hiljattain saanut vauvan.

Juuri kun Pru on odottamassa kyydin tarjoavia tuttaviaan kylän keskustassa, törmää hän amerikkalaiseen Roan Mathesoniin, joka on tullut Englantiin etsimään omille teilleen lähtenyttä sisartaan. Hetken mielijohteesta Pru päättää seurata Roania postivaunuihin. Eihän nyt eksynyttä amerikkalaista voi yksin päästää seikkailemaan Englannin maaseudulle!

Minulla ei sinänsä ollut mitään kovin suuria ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaa. Odotin saavani lukea korkeintaan aika keskinkertaisen historiallisen romantiikkakertomuksen ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti vaan suurin osa kirjan teemoista tuntui aika pitkälle vanhojen juonielementtien lämmittelyltä. Kirjan suurin ongelma taisi olla tosiaan se, että kaikki tämän kirjan käänteet on joku muu kirjoittanut joskus aiemmin ja huomattavasti paremmin.

Täydeltä mahalaskulta kirjan pelasti ajoittain kohtalaisen viihdyttävä ja kekseliäs dialogi. Roanin kamppailua brittimurteen eri vivahteiden kanssa oli ihan hauska seurata ja asiasta olisi voinut vääntää irti enemmänkin koomisia hetkiä.

Valitettavasti vaan kirjassa oli monia eri juonenkäänteitä, joille huomasin lähinnä pyörittelevän silmiäni. Juoni tuntui lähinnä ketjulta erinäisiä tapahtumia, jotka oli nivottu yhteen varsin löyhästi. Tapahtumilla ei ollut juurikaan merkitystä myöhemmän juonen kannalta, eikä niitä enää myöhemmin kirjassa muisteltu. Kirjan kiintiöpahis oli karikatyyrimäinen ja juonen kannalta täysin turha. Tarinassa oli myös salamarakkauselementti. Tarinan päähenkilöt rakastuvat ja vakuuttuvat avioliittoaikeistaan noin 4 päivän sisään, tosin ensimmäiseen kosintaan kuluu laskujeni mukaan 36 tuntia. Tämä sai minut lähinnä huokailemaan turhautumistani. Salamarakkaus kun on mielestäni enimmäkseen vain laiskaa ja epärealistista juonenkuljetusta.

Seuraava ajatustenvaihto päähenkilöiden välillä oli kuitenkin se, joka sai minut melkein heittämään kirjani seinään. Kun nyt kuitenkin luin tämän e-kirjana lukulaitteella, onnistuin hillitsemään itseni ja tyydyin vain lausumaan muutaman valikoidun kirosanan. Pääparin tutustumisesta on kulunut noin 3 päivää:

"Mikä hätänä?" Roan kysyi hengästyneenä, kiihottuneena.

"Roan..."

"Mitä?" Hän sipaisi kädellään Prudencen kasvoja. "Oletko kunnossa? Näytät melkein sairaalta, Pru. Luoja, oletko sinä... tullut raskaaksi?"

"Mitä?, Ei, en ole", Prudence sanoi päätään pudistaen.

"Oletko varma..."

"Olen."

Siis mitä helv... Ymmärrän kyllä, että 1800-luvulla ymmärrys ihmisen fysiologiasta oli aika olematonta. Luulisin kuitenkin, että jopa silloin tiedettiin, että on täysin mahdotonta tietää onko tullut raskaaksi pari päivää yhdynnästä. Ei hyvää päivää. Käsitykseni päähenkilöiden älynlahjoista ei ollut aivan huipputasoa tähänkään sananvaihtoon asti, mutta tästä se laski kuin lehmän häntä.

Suomennoksesta voisi sanoa sen verran, että se oli kohtalaisesti tehty. Muutamia sananvalintoja jäin ihmettelemään ja pilkkuvirheitä sekä puuttuvia sanoja tuli vastaan.

En siis oikein osaa suositella tätä kirjaa kellekään. Jos genre ei ole tuttu, niin tämä teos kannattaa kiertää kaukaa. Korkeintaan kirjaa voi suositella Londonin tosifaneille, mutta kai kirjailija nyt parempaankin pystyy. Silk-sarjasta kannattaa muuten lukea mieluummin vaikka Victoria Dahlia.

Suosikkihyllystä: Jessica Trent - romantiikkagenren huikein naispäähenkilö?

Lord of Scoudrels - Loretta Chase

Julkaistu: 1995
Sivumäärä 375 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Heyer-pettymyksen jälkeen päätin tarttua kirjaan, jossa naispäähenkilö tietää mitä tekee, eikä anna kenenkään kävellä ylitseen. Samalla esittelen teille yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, jota en ensimmäisellä lukukerralla kyennyt laskemaan käsistäni.

Kirjan kirjoittaja Loretta Chase on yksi genren rakastetuimpia kirjailijoita. Chase kirjoittaa historiallista romantiikkaa. Hän on mestari etenkin itsevarmojen naispäähenkilöiden luomisessa, josta tämän kirjan ehdoton tähti, Jessica, on loistava esimerkki.

Eletään 1820-luvun loppua. Jessican ei-niin-fiksu pikkuveli Bertie on ajautunut Pariisissa huonoon seuraan, josta Jessican on saatava hänet vieroitettua ennen kuin on liian myöhäistä. Bertie on nimittäin tutustunut Dainin markiisiin ja tämän ystäviin. Dainilla, joka myös Beelzebubina tunnetaan, on seurapiireissä varsin huono maine.

Dainilla on taustallaan onneton lapsuus. Hänen italialaissyntyinen äitinsä lähti toisen miehen matkaan Dainin ollessa vain kahdeksanvuotias. Kipeä lapsuus opetti Dainille vähitellen sen, että herkkyys ja tunteet ovat jotain, mille hän ei koskaan saisi vastakaikua. Dainista on vuosien varrella tullut kova ja pelottava mies, joka ostaa rahalla sen, mitä muilta ihmisiltä tarvitsee.

Jessica puolestaan on kyllästynyt toimimaan ilmaisena lapsenvahtina laajalle suvulleen. Hän suunnittelee oman kaupan perustamista Lontooseen ja haluaa elää itsenäistä elämää. Bertie on vain saatava ensin irti Dainin kynsistä ja Jessica on varustautunut tähän taisteluun kuin paraskin kenraali. Jessican suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotusten mukaan, kun Dain paljastuu yllättäen paljon monitahoisemmaksi ja kiinnostavammaksi mieheksi, mitä Jessica ikinä osasi kuvitellakaan.

En tiedä, pystynkö tällä arviolla tekemään Jessicalle tai tälle tarinalle koskaan täyttä oikeutta, mutta sanalla sanoen Jessica on yksi mahtavimmista naispäähenkilöistä, missään, koskaan, ikinä! Saattaa kuulostaa hieman liioittelulta, mutta Jessican pauloihin ovat langenneet Dainin lisäksi vuosien varrella myös lukemattomat muutkin lukijat. Jessica on älykäs, lukenut ja itsevarma. Hän tuntee omat heikkoutensa ja vahvuutensa läpikotaisin ja pystyy suhtautumaan uusiin tilanteisiin hyvin analyyttisesti. Tämän vuoksi yllättävä himo Dainia kohtaa (tai eläimellinen vetovoima, kuten Jess sitä kutsuu) ei saa häntä hätkähtämään vaan Jessica muuttaa maailmankuvaansa tunteidensa mukaan.

Dain on vähintään yhtä mielenkiintoinen vastapari Jessicalle. Dain on vuosien varrella alkanut itsekin uskoa siihen kuoreen, jonka on ulkomaailmaa varten ympärilleen luonut. Sisimmässään Dain on silti rakkautta vaille jäänyt pikkupoika, joka ei tiedä mitä tunteilleen tekisi. Kirja onkin ennen kaikkea Dainin kasvutarina, kun hän oppii käsittelemään ja hyväksymään sen rakkauden, mitä Jessicalta saa. Matkan varrelle toki mahtuu yksi jos toinenkin idioottimainen teko, kun Dain tulkitsee tilanteet ja omat tarpeensa vääristyneen maailmankuvansa kautta.

Kirja on hauska ja huomasin hihitteleväni kirjan juonenkäänteille tuon tuosta. Tarinankerronta sekä dialogi ovat timanttista ja Jessican ja Dainin välille syntyvä jännite on suorastaan herkullista.

Merkittävää kirjassa on myös 90-luvun puoliväliin ajoittuva julkaisuvuosi. Itse ainakin omistan useampia 90-luvun alussa julkaistuja romantiikkakirjoja, joissa on vielä selkeitä kaikuja 70- ja 80-luvun niin sanotuista bodice ripper-ajoista. Näille teoksille on tyypillistä päähenkilöiden selkeä vallan epätasapaino, nimenomaan miespäähenkilön puolelle painottuen.

Lord of Scoundrels tuntuu heittävän kaikki edellisten vuosikymmenten juonielementit romukoppaan ja ottaa valtasuhteissa melkein 180 asteen käännökseen noihin aikoihin nähden. Jessica on se, joka on koko ajan perillä missä mennään ja toimii tilanteen sitä vaatiessa. Dainin kamppailu tunteidensa kanssa tekee Dainista väliin kuin hermostuneen, käsiään vääntelevän ja hääyötä pelkäävän neitsyen prototyypin, kaikesta kokemuksestaan huolimatta. Kun Dain nolaa Jessican julkisesti, ei Jessica jää surkuttelemaan tilannetta vaan ampuu Dainia käteen. Dain yrittää myös taivuttaa Jessicaa tahtoonsa käyttäen 80-luvun miespäähenkilöiden lempiasetta eli seksiä, mutta Jessica ei ole asiasta moksiskaan vaan pitää oman päänsä. Jessica on se, joka tässä kirjassa repii miehustat eli paidan Dainin päältä.

Jos siis genre kiinnostaa pätkääkään ja kielitaito riittää, niin en voi kuin suositella tätä kirjaa kaikin mahdollisin ylisanoin. Chasen muusta tuotannosta kannattaa tutustua myös Carsington-sarjan kolmeen ensimmäiseen osaan (Miss Wonderful, Mr Impossible ja Lord Perfect) sekä kirjaan Your Scandalous Ways, jossa tosin loppu on vähän liian kauniiseen pakettiin kääräisty.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.

Miksi haluan kirjoittaa romantiikkagenrestä?

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain, jota romantiikkagenreä lukeva yhteisö on odottanut jo vuosia. Arvostettu The New York Times Book Review julkaisi vihdoin laajahkon romantiikkakirjallisuutta käsittelevän artikkelin! Käsittääkseni tähän saakka NYT ei ole suostunut koskemaan genreen pitkällä tikullakaan.

Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen ja moni romantiikkafani lukikin artikkelia yhä kasvavan epäuskon vallassa. Vaikutti nimittäin siltä, että lehdessä oli onnistuttu antamaan artikkelin kirjoitus tehtäväksi henkilölle, jonka kiinnostuksen ja tiedon puute koko genrestä näkyi kilometrien päähän. Sen sijaan, että artikkeli olisi vaivautunut pohtimaan, miksi romantiikkagenre on niin suosittu, että vuonna 2013 se kattoi kolmasosan Yhdysvaltojen fiktiomyynnistä, sisälsi artikkeli kokoelman vanhoja stereotypioita, kirjojen seksikohtausten kuumuusasteen vertailua, pakollisen Fifty Shades of Grey-kommentin ja ainakin yhden rasistisen heiton. Loppukaneettina tämä isoisäni sukupolvea edustava mieskirjoittaja julisti miljardibisnestä olevan romanttikkagenren lähinnä harmittomaksi ja antoi vielä kaikessa viisaudessaan minulle ja miljoonille muille naisille luvan jatkaa unelmointia. Sheesh Mr Gottlieb! Kiitti ihan hitosti! Eipä tullut mieleeni unelmoida vaikka niin mahdottomista asioista kuin tasapainoisesta parisuhteesta tai hyvästä seksistä täällä hellan ja nyrkin välissä!

Tästä suivaantuneena päätin kaikessa harmittomuudessani vihdoin tehdä sen, jota olen jo pitkään pohtinut eli perustaa suomenkielisen, romantiikkakirjallisuuteen keskittyvän blogin. En ollut erityisen yllättynyt kun googletuksen jälkeen jouduin toteamaan, että olen tämän asiani kanssa aika yksin. Suomi on nimittäin aivan omituinen romantiikkakirjallisuuden musta aukko. Voin tunnustaa, että en ole aivan perillä siitä, kirjoittaako genreä tässä maassa muut kuin Kaari Utrio, mutta käännöskirjallisuus ainakin näyttää olevan lähes yksinomaan Harper Collins Nordicin ja Harlequin-kustantamon varassa. Ei siis liene ihme, että hakemisenkin jälkeen löysin vain kaksi selkeästi romantiikkaan keskittyvää blogia, joista molemmat ovat jo näyttäneet hiljentyneen. Muissa kirjablogeissa käytävässä keskustelussa jouduttiin pohtimaan jopa sitä, mitä romantiikkagenre ylipäätään edes on. Voin muuten paljastaa, että romantiikkagenren määrittelevä piirre on juonelle keskeinen rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Tämän perusteella siis Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu genreen, Tuulen viemää ei.

Tilanne on sinänsä surullinen, koska yhdysvaltalainen lukija tuskin niin suuressa määrin suomalaisesta eroaa, etteikö genrelle olisi kysyntää myös täällä. Romantiikkagenre on kuitenkin (pääosin) naisten (pääosin) naisille kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa näin mahdollisuuden tutkia tarinoiden kautta asioita, joita nimenomaan naiset kokevat tärkeiksi. Parhaimmillaan romantiikkakirjallisuus ja sitä ympäröivä yhteisö ovat nimittäin erittäin feministisiä (kyllä, oikein luitte) ja sen kautta sekä kirjailijat että lukijat pääsevät tutkailemaan rakkautta, miehen ja naisen rooleja yhteiskunnassa sekä etenkin naisen seksuaalisuutta. Kasvavien e-kirja- ja omakustannemarkkinoiden kautta, jotka romantiikkagenre on muuten avosylin omaksunut, ovat ääneen päässeet enenevässä määrin myös valtavirrasta poikkeavat kirjailijat. Genreen on alkanutkin viime vuosina ilmestyä erilaista queer-kirjallisuutta, josta etenkin homomiesten romansseja kuvaavat tarinat ovat erityisessä suosiossa.

Joten silläkin uhalla, että tietyissä piireissä älykkyysosamääräni juuri laski 30 pykälää vain koska kehtasin tunnustaa lukevani tätä usein syyttä hömpäksikin arvotettua genreä, toivotan teidät tervetulleiksi rakkausromaaniblogiini. Toivon, että blogi ja sen aihe herättää keskustelua sekä kirjoista että genrestä. Pakon sanelemana tulen esittelemään varmaankin paljon englanninkielisiä kirjoja, mutta yritän löytää niistä suomenkielisistäkin ne lukemisen arvoiset teokset.