Suosikkihyllystä: Jessica Trent - romantiikkagenren huikein naispäähenkilö?

Lord of Scoudrels - Loretta Chase

Julkaistu: 1995
Sivumäärä 375 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Heyer-pettymyksen jälkeen päätin tarttua kirjaan, jossa naispäähenkilö tietää mitä tekee, eikä anna kenenkään kävellä ylitseen. Samalla esittelen teille yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, jota en ensimmäisellä lukukerralla kyennyt laskemaan käsistäni.

Kirjan kirjoittaja Loretta Chase on yksi genren rakastetuimpia kirjailijoita. Chase kirjoittaa historiallista romantiikkaa. Hän on mestari etenkin itsevarmojen naispäähenkilöiden luomisessa, josta tämän kirjan ehdoton tähti, Jessica, on loistava esimerkki.

Eletään 1820-luvun loppua. Jessican ei-niin-fiksu pikkuveli Bertie on ajautunut Pariisissa huonoon seuraan, josta Jessican on saatava hänet vieroitettua ennen kuin on liian myöhäistä. Bertie on nimittäin tutustunut Dainin markiisiin ja tämän ystäviin. Dainilla, joka myös Beelzebubina tunnetaan, on seurapiireissä varsin huono maine.

Dainilla on taustallaan onneton lapsuus. Hänen italialaissyntyinen äitinsä lähti toisen miehen matkaan Dainin ollessa vain kahdeksanvuotias. Kipeä lapsuus opetti Dainille vähitellen sen, että herkkyys ja tunteet ovat jotain, mille hän ei koskaan saisi vastakaikua. Dainista on vuosien varrella tullut kova ja pelottava mies, joka ostaa rahalla sen, mitä muilta ihmisiltä tarvitsee.

Jessica puolestaan on kyllästynyt toimimaan ilmaisena lapsenvahtina laajalle suvulleen. Hän suunnittelee oman kaupan perustamista Lontooseen ja haluaa elää itsenäistä elämää. Bertie on vain saatava ensin irti Dainin kynsistä ja Jessica on varustautunut tähän taisteluun kuin paraskin kenraali. Jessican suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotusten mukaan, kun Dain paljastuu yllättäen paljon monitahoisemmaksi ja kiinnostavammaksi mieheksi, mitä Jessica ikinä osasi kuvitellakaan.

En tiedä, pystynkö tällä arviolla tekemään Jessicalle tai tälle tarinalle koskaan täyttä oikeutta, mutta sanalla sanoen Jessica on yksi mahtavimmista naispäähenkilöistä, missään, koskaan, ikinä! Saattaa kuulostaa hieman liioittelulta, mutta Jessican pauloihin ovat langenneet Dainin lisäksi vuosien varrella myös lukemattomat muutkin lukijat. Jessica on älykäs, lukenut ja itsevarma. Hän tuntee omat heikkoutensa ja vahvuutensa läpikotaisin ja pystyy suhtautumaan uusiin tilanteisiin hyvin analyyttisesti. Tämän vuoksi yllättävä himo Dainia kohtaa (tai eläimellinen vetovoima, kuten Jess sitä kutsuu) ei saa häntä hätkähtämään vaan Jessica muuttaa maailmankuvaansa tunteidensa mukaan.

Dain on vähintään yhtä mielenkiintoinen vastapari Jessicalle. Dain on vuosien varrella alkanut itsekin uskoa siihen kuoreen, jonka on ulkomaailmaa varten ympärilleen luonut. Sisimmässään Dain on silti rakkautta vaille jäänyt pikkupoika, joka ei tiedä mitä tunteilleen tekisi. Kirja onkin ennen kaikkea Dainin kasvutarina, kun hän oppii käsittelemään ja hyväksymään sen rakkauden, mitä Jessicalta saa. Matkan varrelle toki mahtuu yksi jos toinenkin idioottimainen teko, kun Dain tulkitsee tilanteet ja omat tarpeensa vääristyneen maailmankuvansa kautta.

Kirja on hauska ja huomasin hihitteleväni kirjan juonenkäänteille tuon tuosta. Tarinankerronta sekä dialogi ovat timanttista ja Jessican ja Dainin välille syntyvä jännite on suorastaan herkullista.

Merkittävää kirjassa on myös 90-luvun puoliväliin ajoittuva julkaisuvuosi. Itse ainakin omistan useampia 90-luvun alussa julkaistuja romantiikkakirjoja, joissa on vielä selkeitä kaikuja 70- ja 80-luvun niin sanotuista bodice ripper-ajoista. Näille teoksille on tyypillistä päähenkilöiden selkeä vallan epätasapaino, nimenomaan miespäähenkilön puolelle painottuen.

Lord of Scoundrels tuntuu heittävän kaikki edellisten vuosikymmenten juonielementit romukoppaan ja ottaa valtasuhteissa melkein 180 asteen käännökseen noihin aikoihin nähden. Jessica on se, joka on koko ajan perillä missä mennään ja toimii tilanteen sitä vaatiessa. Dainin kamppailu tunteidensa kanssa tekee Dainista väliin kuin hermostuneen, käsiään vääntelevän ja hääyötä pelkäävän neitsyen prototyypin, kaikesta kokemuksestaan huolimatta. Kun Dain nolaa Jessican julkisesti, ei Jessica jää surkuttelemaan tilannetta vaan ampuu Dainia käteen. Dain yrittää myös taivuttaa Jessicaa tahtoonsa käyttäen 80-luvun miespäähenkilöiden lempiasetta eli seksiä, mutta Jessica ei ole asiasta moksiskaan vaan pitää oman päänsä. Jessica on se, joka tässä kirjassa repii miehustat eli paidan Dainin päältä.

Jos siis genre kiinnostaa pätkääkään ja kielitaito riittää, niin en voi kuin suositella tätä kirjaa kaikin mahdollisin ylisanoin. Chasen muusta tuotannosta kannattaa tutustua myös Carsington-sarjan kolmeen ensimmäiseen osaan (Miss Wonderful, Mr Impossible ja Lord Perfect) sekä kirjaan Your Scandalous Ways, jossa tosin loppu on vähän liian kauniiseen pakettiin kääräisty.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.