Julkaistu: 2018
Sivumäärä 246 s.
Arvio: 3/5
Ostettu
22-vuotiaasta Veronicasta tuntuu, että hän on vihdoin saamassa kaiken. Vuodet välinpitämättömän ja joskus julman isän vallan alla ovat lähestymässä loppuaan, kun häät komean Claytonin kanssa ovat jo näköpiirissä. Claytonin avulla Veronica on saamassa vihdoin etäisyyttä omaan perheeseensä, eikä sekään haittaa, että Clayton tuntuu näkevän Veronican valossa, johon kukaan muu ei ole koskaan pystynyt. Juuri kun kaikki tuntuu täydelliseltä, nousee pintaan salaisuus, joka ajaa Veronican karkumatkalle kesken omia kihlajaisjuhliaan. Kun kohtalo sitten saattaa Veronican ja Claytonin yhteen vuosien kuluttua, onko mitään entisestä enää pelastettavissa?
The Tycoonia lukiessani tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin tämmöiset "miespäähenkilö vaikuttaa ihan k*sipäältä, mutta onkin sisältä pelkkää kultaa ja hattaraa"-tyyppiset juonikuviot ovat minulle täyttä kirjallista kissanminttua (kuten romantiikkagenrepiireissä sanotaan). Näköjään tykkään siitä angstista, joka tämmöisistä juonikuvioista syntyy. Nämä tarinat aiheuttavat minulle jotenkin poikkeuksellisen voimakkaan tunne-elämyksen, joten luen näitä tarinoita pieninä palasina ja vähän kerrallaan, toivoen, että kirja ei koskaan loppuisi.
Toisaalta sitten taas kolikolla on myös se kääntöpuoli. Jos miespäähenkilöstä on tehty liian luontaantyöntävä tai hänen tekonsa tarinan aikana ylittävät sen veteen piirretyn viivan, jonka tuolta puolen ei ole enää paluuta uskottavaksi romanttiseksi päähenkilöksi, kääntyy minulla ihastus aika helposti tuskastumisen puolelle. The Tycoonia lukiessani totesinkin, että on ihan totta kun sanotaan, että kun nöyristelyn ja anteeksiannon aika kirjassa tulee, ei riitä, että miespäähenkilö vakuuttaa rakkauden kohteensa hyvistä aikeistaan. Jos hän ei nimittäin pysty vakuuttamaan niistä myös kirjan lukijaa, on koko tarina saman tien pielessä.
The Tycoon alkaa todella hyvin. Veronica tuntuu olevan onnensa kukkuloilla ja minä vain iloisesti vartosin, että koska se pommi oikein putoaa. Pommin vaikutukset ovat sopivan sydäntäraastavat, mutta antavat myös Veronicalle mahdollisuuden itsenäistyä tavalla, johon hän ei ole aiemmin pystynyt. Kun sitten viiden vuoden kuluttua Veronica joutuu jälleen palaamaan kotiin ja tapaamaan Claytonin, tuntuvat vanhat haavat aukeavan uudelleen. Lisää angstia, nam!
Lukukokemuksen ja tarinan uskottavuuden puolesta tärkeää on myös se, että millä tavalla rauhaa aletaan päähenkilöiden välille rakentaa. En tiedä johtuiko siitä, että kirja on aika lyhyt, että tässä sinne yhteisymmärrykseen päästään vähän liiankin kätevästi. Veronica on ihan syystäkin vihainen ja hänen sydämensä on särkynyt, joten kun tarina kulkee latua vihaan sinua -> vihaan sinua -> seksiä, olin itse ainakin hieman pöllämystynyt tapahtumien kulusta. Jäikö minulta joku muistio saamatta? Olemmeko me nyt yhtäkkiä kuitenkin Team Clayton ja missä välissä se oikein tapahtui? Veronica, missä on selkärankasi?
Vaikka Veronican päätökset olisin jotenkin ehkä vielä uskonut, oli Clayton sitten ihan toinen juttu. Hän pimittää Veronicalta kaikenlaista tietoa, enkä puoletkaan ajasta oikein ymmärtänyt, että miksi. Romantiikkakirjallisuudessa tuntuu yhä vain teennäisemmältä ne juonikuviot, jotka olisi voitu ratkaista vain sillä, että päähenkilöt istuvat hetkeksi alas ja puhuvat asiat selviksi. Sitä, miksi Clayton ei keskustele Veronican kanssa tärkeistä asioista yritetään toki kirjassa selittää, mutta minulla oli suuria vaikeuksia uskoa näitä selityksiä. Vaikeuksiin vaikutti myös se, että Claytonin käytöksen ja ajattelun välillä tuntui olevan selkeää ristiriitaa. Hän käyttäytyy kuin ihminen, joka on elämänsä aikana omaksunut haitallisia malleja, mutta hänen ajattelussaan näitä malleja ei kuitenkaan oikein näy. En ymmärtänyt, miksi Clayton ei olisi vain voinut luottaa Veronicaan edes hitusen enemmän.
The Tycoon ei siis lopulta ollut ihan niin herkullista luettavaa, kuin olisin toivonut, mutta kyllä tämä sen verran lupaavan oloinen tarina oli, että O'Keefen muitakin kirjoja voi jatkossa lukea.
sunnuntai 19. elokuuta 2018
sunnuntai 12. elokuuta 2018
Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri
Sivumäärä 282 s.
Arvio: 3/5
Saatu kustantajalta, kiitoksin!
Sisältövaroitus: pettäminen, parisuhdeväkivalta, raiskaus
Laitan tämän kirjan alkuun ensimmäistä kertaa sisältövaroituksen, koska tuo kolmas tuli eteeni tässä kirjassa niin puskista, että siitä lienee syytä varoittaa muitakin. SV koskee myös tätä blogitekstiä.
Dekolteen kääntöpiiri oli minulle kesän ristiriitaisin lukukokemus, jonka huomaa myös siitä, että kirjan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta sen lukeminen kesti minulla melkein kaksi kuukautta. Tarinassa oli paljon hyvää, mutta myös tekijöitä, jotka eivät vain minulla lukijana henkilökohtaisesti toimineet. Sitten oli se yksi kohta, jolloin etsiskelin jo tulitikkuja, jotta voisin tuikata koko kirjan tuleen, mutta palataan siihen myöhemmin.
Tarina alkaa, kun Krista päättää palata vanhan mummulansa maisemiin Pohjanmaalle. Hän on juuri päässyt irti epäterveestä suhteesta ja päättää vihdoin elää vain ja ainoastaan itselleen, häpeää tuntematta. Pikkukylästä onneksi löytyy paljonkin halukkaita avittamaan Kristaa tässä projektissa. Pohjanmaalle hakeutuu myös Kristan sisko Tea, joka on juuri palannut Israelista. Tea ei kaipaa pikkukylässä tarjolla olevia huvituksia vaan yrittää etsiä omaa hukassa olevaa identiteettiään. Kesän aikana ihmissuhteet joutuvat koetukselle, uusia syntyy ja vanhoja loppuu. Kuka lopulta päätyy kenenkin kanssa yksiin?
Hyvät...
Olin erittäin innostunut lukemaan tämän kirjan, koska päällisin puolin se vaikutti juuri siltä romanttiselta kirjallisuudelta, jota olin suomalaiseen kirjallisuuskenttään kaivannut. Ansa Tulivaaran taakse kätkeytyy Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti, kaksi kirjoittamisen ammattilaista, mikä tekstissä selvästi myös näkyy. Kielellisesti teksti on laadukasta ja siinä on mukavaa imua, joka kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Arvostin sitä tapaa, jolla kirjailijat ovat selvästi halunneet lähteä tekemään omaa juttuaan ja nostamaan suomalaisen romanttisen kirjallisuuden tasoa ja arvostusta.
Se on kyllä pakko sanoa, että vastaavantyyppiseen kirjaan en ole aiemmin suomeksi kirjoitettuna juurikaan törmännyt. Kirjan henkilöt ovat anteeksipyytelemättä omia itsejään ja etenkin Krista tekee mitä tahtoo ja juuri sen kanssa, kenen tahtoo. Pidin siitä, että vaikka seksiä tässä kirjassa on paljon, en silti ollut huomaavinani syyllistämistä tai huoriteltua asiaan liittyen. Etenkin Krista olisi ollut tähän oivallinen kohde, mutta pakollisen kylän akkojen peruspaheksunnan lisäksi kukaan ei juurikaan kiinnittänyt hänen lukuisiin ihmissuhteisiinsa erityistä huomiota.
pahat...
Samalla, kun olin tunnistavinani sen, että kirjailijat ovat varta vasten lähteneet Dekolteen kääntöpiirillä työntämään ns. "sallittujen aiheiden" raja-aitoja suomalaisessa kirjallisuudessa kauemmaksi, jouduin kuitenkin käymään itseni kanssa jatkuvaa köydenvetoa aiempien lukukokemusteni ja kirjan minulle etukäteen aiheuttamien odotusten kesken. Olisin nimittäin toivonut kirjalta lopulta rohkeampaa lähestymistapaa juonen teemoihin, mutta lopulta kävi kuitenkin niin, että se radikaalius, jota tarinalta odotin, kuoli lopulta pihisevän kuoleman tarinan edetessä. Heräsin yhdessä vaiheessa siihen, että se sanoma jota kirja välitti, kiertyi lopulta aika ankean konservatiiviseksi ja heteronormatiiviseksi. Olisin toivonut enemmän.
Dekolteen kääntöpiiri on myös se syy, miksi kirjoitin blogiin viime viikolla tekstin genreodotuksista. Minulla oli nimittäin suuria vaikeuksia saada tarina toimimaan itselleni niissä genreissä, joita yleensä luen. Tosin tässä törmäsin taas siihen, että onko oma syyni, että yritin tunkea kirjaa laatikoihin, joihin se ei välttämättä sovi eikä ole sopimaan tarkoitettukaan, mutta ottaen huomioon, että tarina käyttää kuitenkin tiettyjen genrejen perusrakenteita hyväkseen, oli pohdinta silti mielestäni oikeutettu.
Kirjailijat genrettävät Dekolteen kääntöpiirin moderniksi romantiikaksi, mutta siihen nähden romanssit, joita tarina sisältää, olivat aivan liian epäuskottavia. En vain osta sitä, että jos henkilöt suurimman osan tarinaa ensin keskittyvät naiskentelemaan keskenään ristiin rastiin, niin sitten he yhtäkkiä saavat jonkin monogamiaherätyksen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päätyvät onnellisesti yhteen vain yhden henkilön kanssa. Jotta tämmöinen juonikuvio olisi uskottava, on sen rakentamiseen nähtävä tarinassa enemmän vaivaa kuin "näin nyt vaan kävi", ihmisen käyttäytymismallit kun harvoin muuttuvat yhdessä yössä. Tarinan loppuvaiheessa olin valmis antamaan muodostuneille pareille noin 6 kuukautta elinaikaa, vaikka epilogi jääräpäisesti yrittää muuta vakuuttaakin.
Tarina ei toiminut minulle myöskään eroottisena kirjallisuutena. Kirjassa on toki niin paljon seksiä, että yhdessä vaiheessa olin lähes vakuuttunut siitä, että nyt on kyllä paikallisella R-kiskalla kesäkisa, jossa eniten leimoja panokorttiinsa kerännyt tyyppi saa kesän lopulla ilmaisen jätskin. Seksi ei valitettavasti vaan ollut erityisen seksikästä, vaan enemmän tyyliä palikka A koloon B ja suurin osa ns. seksikohtauksista oli kuitattu muutamalla lauseella. Olisinkin toivonut, että määrän sijaan kirjailijat olisivat mieluummin panostaneet laatuun. Erotiikan pitäisi saada sukat pyörimään lukijansa jaloissa. Tässä kirjassa seksikuvaukset lähinnä puuduttivat.
Tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikka kuvittelin olevani tämän kirjan parhainta kohderyhmää, en sitä lopulta todellakaan ollut. Suosittelisin kirjaa niille, joita ei romanttinen kirjallisuus yleensä juurikaan kiinnosta, koska tästä on karsittu pois kaikki se sentimentaalisuus, joka tuntuu usein karkottavan lukijat esimerkiksi juuri romantiikkagenren parista.
ja rumat.
Se raiskaus...
*Erittäin syvä huokaus*
Seuraa palopuhe, haen saippualaatikkoni:
Rakkaat kirjailijat (tarkoitan nyt ihan kaikkia, en vain Artikaista ja Haapamattia): Mietitäänpä hetki mitä on raiskaus. Raiskaus on tapahtuma, jossa uhrin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa riistetään väkivaltaisesti ja perinpohjaisesti. Raiskaus usein traumatisoi. Se saattaa rikkoa psyykkeitä, perheitä ja elämiä. Raiskaus saattaa myös riistää uhrinsa turvallisuudentunteen ympäröivään maailmaan ja luottamuksen muihin ihmisiin. Sodissa raiskaus on ase. Raiskauksesta on mahdollista toipua ja moni toipuukin, mutta usein tämä on pitkä tie.
Kuulostaako tämä teistä aiheelta, jota on syytä käsitellä kevyesti ja huolimattomasti? Ei? No hyvä.
Katsotaanpa sitten hetki sitä populaarikulttuuria, joka meitä ympäröi. Raiskaus on siinä läsnä kaikkialla. Kuinka monta kertaa olette alkaneet katsoa uutta poliisisarjaa tai aloittaneet dekkarin, joka alkaa alastoman, raiskatun, murhatun, nimettömän, tarinattoman naisen vartalolla? Laurapalmerilla, kuten joku Twitterissä osuvasti kirjoitti? Kuinka monta kertaa tämä naisuhri on juonessa vain siksi, että joku toinen ihminen, usein mies, saadaan motivoitua toimintaan? Olettehan huomanneet, että meillä on myös televisiosarjoja, jotka ehdoin tahdoin poikkeavat lähdemateriaalistaan, jotta jälleen kerran yksi nainen saadaan raiskattua? Olettehan huomanneet, että meillä on viihdettä, jossa melkein myymälävarkauttakin ja sen seuraamuksia käsitellään painokkaammin ja vivahteikkaammin kuin raiskausta?
Kuinka monta kertaa olette sen sijaan lukeneet tai nähneet tarinan, jossa raiskaus on juonessa siksi, että uhri nostetaan keskiöön? Jossa uhrin kokema seksuaalinen väkivalta on osa hänen taustatarinaansa, ei jonkun toisen? Jossa oikeasti käsitellään niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita tälläinen tapahtuma uhrilleen aiheuttaa ja näytetään, mitä kaikkea toipuminen todella vaatii? Ei niin kovin usein, eikös vaan?
Palataanpa takaisin Dekolteen kääntöpiiriin. Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus, joka on täysin turha. Täysin turha. Se ei vaikuta kirjan henkilöiden käyttäytymiseen mitenkään, siihen ei muussa kirjassa viitata mitenkään, sitä ei käsitellä mitenkään ja etenkään sitä ei pohjusteta mitenkään, joten kun se luvussa 54 erään henkilön takaumana läväytetään lukijan eteen, tuntuu se kuin minua olisi henkilökohtaisesti juuri lyöty vasten kasvoja. Dekolteen kääntöpiirin raiskauskohtaus on yksityiskohtaisemmin ja monisanaisemmin kuvattu kuin suurin osa kirjan suostumuksellisesta seksistä. Jos ei tämä ole kieroa niin en tiedä mikä sitten.
En pysty päättelemään tästä mitään muuta kuin sen, että Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus vain shokkiarvonsa vuoksi. Kirjassa on raiskauskohtaus, koska se on kätevä juonikuvio, jolla voidaan halonkokoisella punakynällä alleviivata sitä, miten tekijä on ihan Paska Jätkä. Tämäkin on täysin turhaa, koska tekijän narsistinen käytös on tehnyt asian päivänselväksi jo ennen raiskausta.
Rakkaat kirjailijat (ihan kaikki, edelleen). Jos harkitsette raiskauskohtauksen lisäämistä kirjaanne, miettikää moneen kertaan. Kenen tarinan haluatte oikeasti kertoa, kenen vuoksi kohtaus tarinassanne on? Jos harkitsette kohtauksen lisäämistä vain siksi, että se on kätevä ja nopea tapa pahuuden osoittamiseen tai muiden motivoimiseen, sorrutte lähinnä käyttämään loppuunkulunutta juonikuviota, jota on käytetty tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Ei kuulosta erityisen omaperäiseltä ja on myös varsin laiskaa juonitusta. Miettikää myös sitä, että jos heittelette raiskausta kirjojenne juoniin puolihuolimattomasti, ilman että tapahtuneen seurauksia käsitellään uhrin kannalta pätkääkään, olette henkilökohtaisesti osavastuussa seksuaalisen väkivallan arkipäiväistämisessä. Olette henkilökohtaisesti osavastuussa siitä, että raiskauskulttuuri voi ja porskuttaa oikein hyvin. Se tarkoittaa, että te olette osa ongelmaa. TE OLETTE OSA ONGELMAA.
Ei mulla taas muuta.
sunnuntai 5. elokuuta 2018
Genreistä ja onnellisista lopuista
Romantiikkakirjoja, women's fictionia ja chick litiä |
Pääsin vierailemaan Lukujonossa-blogiin ja siinä haastattelukysymyksiä täytellessäni pohdin jälleen kerran, kuinka jo tässä vajaan vuoden aikana olen blogin myötä joutunut uudestaan miettimään suhtautumistani useampaankin romantiikkagenreen liittyvään ilmiöön. Prosessi on sinänsä ollut varsin valaiseva, koska olen ihan tosissani joutunut haastamaan ajatteluani ja näkökulmiani genreen liittyen.
Yksi viimeaikaisista pohdiskelunaiheistani on liittynyt siihen, miksi samojen teemojen ympärillä kiertelevät chick lit ja se, jota englanninkielisessä kirjallisuudessa kutsutaan women's fictioniksi ja suomenkielisessä menee jonnekin sinne lukukirjallisuuden tienoille, eivät vain lukumateriaaliltaan jaksa innostaa minua yhtään niin paljoa kuin romantiikkagenren kirjat. Blogin kannalta tämä on pienoinen ongelma, koska nyt yli puoli vuotta suomenkieliseen kirjatarjontaan tutustuttuani olen edelleen samaa mieltä kuin blogia aloittaessani: suomen kielellä löytyy kyllä paljon rakkaustarinoita ja romanttinen suomenkielinen kirjallisuus voi ja porskuttaa aika hyvin, mutta harva näistä kirjoista kuuluu loppujen lopuksi nimenomaan genreen nimeltään romantiikka, joka on juuri se, jota itse haluaisin lukea. Blogiin on siis aika vaikeaa löytää muuta kuin englanninkielistä sisältöä. Koska romantiikkagenreä on niin vähän, sitä ei myöskään tunnisteta ja pahimmillaan se johtaa edelleen pettymyksiin esim. kirjan lopputuloksen suhteen, vaikka kirja vain toteuttaakin oman genrensä määritelmää, joihin siis RWA:n mukaan kuuluu sekä parisuhdekeskeisyys että ennen kaikkea se onnellinen loppu.
Mietin myös, että jos rakkaustarina on rakkaustarina, miksi chick litin ja women's fictionin lukeminen sitten koko ajan tuntuu minusta siltä kuin söisin lettuja pelkiltään: ihan kivalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että kerma ja mansikat puuttuu. Jostain syystä siis parisuhdekeskeisyys ja taattu onnellinen loppu ovat minulle tarinassa erittäin tärkeitä ominaisuuksia.
Miellän chick litin kirjallisuudeksi, jossa tarinan olennaisin asia on kirjan (nais)päähenkilön kasvutarina ja joka usein keskittyy päähenkilön ihmissuhteiden ruotimiseen, olivat nämä sitten rakkaus-, ystävyys- tai sukulaissuhteita. Niissä muutamissa chick lit-kirjoissa, joita olen nyt lukenut, jään rakkaussuhteissa aina kaipaamaan rakkaustarinan toisen osapuolen näkökulmaa tapahtumiin, joka taas romantiikkagenressä varsinkin nykyaikana on usein hyvin vahvasti läsnä. Romantiikkagenressä päästään usein myös parisuhteen toisen henkilön pään sisään, joka minusta on melkein se koko tarinan herkullisin osuus. On olemassa jopa muutamia kirjoja, jotka on kirjoitettu kokonaan (hetero)suhteen miespäähenkilön näkökulmasta, joka taas tuo tarinaan ihan omanlaisensa mielenkiintoisen dynamiikan.
Genrejen eroja miettiessä tajusin kuitenkin, että kaikkein eniten ahdistusta minulle aiheuttaa onnellisen lopun puuttuminen. Onnellinen loppuhan ei kuulu genremääritelmään missään muussa kuin romantiikkagenressä. Tämän vuoksi erityisesti women's fiction-genreen kuuluviin kirjoihin tarttuminen ei ole minulle erityisen helppoa, koska en koskaan tiedä mitä saan. Olenkin koko elämäni ollut krooninen viimeisten sivujen lukija, koska minun on vain saatava etukäteen (!) tietää, millaisia suuntaviivoja juoni noudattaa. En tiedä mitään sen ahdistavampaa kuin se, että panostan aikaa ja tunteita johonkin juonikuvioon tai tarinan henkilöön vain huomatakseni, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa. Aivoni eivät siis kestä epävarmuutta kovin hyvin. Tästä samasta syystä en myöskään koskaan seuraa tv-sarjoja tuoreeltaan ja elokuvien kohdalla eksyn usein IMDB:iin lukemaan juonitiivistelmät, jotta osaan etukäteen valmistautua tragedioihin. Jos selkeästi romanttisessa kirjassa on traaginen yllätysloppu, jää koko kirja minulta takuuvarmasti lukematta. Siinä mielessä romantiikkagenre, jossa onnellinen loppu tulee sisäänleivottuna ja varmana kuin Manulle illallinen on minulle juuri täydellistä luettavaa.
Myös Romantiikkatwitterissä on viime viikot keskusteltu useaan otteeseen siitä, miksi onnellinen loppu on genren kirjoissa niin tärkeää. Esim. Goodreadsissa oli pistetty pystyyn kysely, jolla kartoitettiin sitä, kokivatko lukijat onnellisen lopun olevan välttämätön osa romantiikkagenreä. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä asiasta oli ryhmä, joka koostui pääosin genren kirjailijoista ja ahkerista lukijoista. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin myös mielenkiintoisia ja tärkeitä näkökulmia siihen, miksi niin moni genren aktiivi olisi valmis puolustamaan onnellista loppua lähes henkeen ja vereen saakka. Osa koki saavansa lohtua siitä, että tässä melkein päälaelleen kääntyneessä maailmassa oli vielä tilaa myös onnellisille tarinoille. Romantiikkagenre koettiin turvasatamaksi, kun muu elämä oli ympärillä yhtä myllerrystä. Joku kritisoi sitä, miksi onnellisen lopun sisältävä rakkaustarina usein niin helposti tituleerataan epärealistiseksi. Onko tosiaan muka niin, että onnellisesti päättyvää rakkautta ei maailmassa enää ole? Mielenkiintoinen näkökulma asiaan oli myös se, että millainen maailma olisi, jos tragedioiden, tuskan ja kivun sijaan keskityttäisiin esimerkiksi uutisoinnissa enemmän iloon ja onnellisuuteen.
Romantiikkagenre ei takuulla sovi kaikille, mutta sen harrastajille se tarjoaa kuitenkin hyvin paljon. Omasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat niitä kirjoja, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi. Mikään ei ole sen parempaa kuin hyvin kirjoitetun genreen kuuluvan kirjan lukeminen.
Tämän myötä toivotan lukuiloa kaikille, juuri sen oman, rakkaimman genrensä parissa!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)