M. O'Keefe: The Tycoon

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 246 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

22-vuotiaasta Veronicasta tuntuu, että hän on vihdoin saamassa kaiken. Vuodet välinpitämättömän ja joskus julman isän vallan alla ovat lähestymässä loppuaan, kun häät komean Claytonin kanssa ovat jo näköpiirissä. Claytonin avulla Veronica on saamassa vihdoin etäisyyttä omaan perheeseensä, eikä sekään haittaa, että Clayton tuntuu näkevän Veronican valossa, johon kukaan muu ei ole koskaan pystynyt. Juuri kun kaikki tuntuu täydelliseltä, nousee pintaan salaisuus, joka ajaa Veronican karkumatkalle kesken omia kihlajaisjuhliaan. Kun kohtalo sitten saattaa Veronican ja Claytonin yhteen vuosien kuluttua, onko mitään entisestä enää pelastettavissa?

The Tycoonia lukiessani tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin tämmöiset "miespäähenkilö vaikuttaa ihan k*sipäältä, mutta onkin sisältä pelkkää kultaa ja hattaraa"-tyyppiset juonikuviot ovat minulle täyttä kirjallista kissanminttua (kuten romantiikkagenrepiireissä sanotaan). Näköjään tykkään siitä angstista, joka tämmöisistä juonikuvioista syntyy. Nämä tarinat aiheuttavat minulle jotenkin poikkeuksellisen voimakkaan tunne-elämyksen, joten luen näitä tarinoita pieninä palasina ja vähän kerrallaan, toivoen, että kirja ei koskaan loppuisi.

Toisaalta sitten taas kolikolla on myös se kääntöpuoli. Jos miespäähenkilöstä on tehty liian luontaantyöntävä tai hänen tekonsa tarinan aikana ylittävät sen veteen piirretyn viivan, jonka tuolta puolen ei ole enää paluuta uskottavaksi romanttiseksi päähenkilöksi, kääntyy minulla ihastus aika helposti tuskastumisen puolelle. The Tycoonia lukiessani totesinkin, että on ihan totta kun sanotaan, että kun nöyristelyn ja anteeksiannon aika kirjassa tulee, ei riitä, että miespäähenkilö vakuuttaa rakkauden kohteensa hyvistä aikeistaan. Jos hän ei nimittäin pysty vakuuttamaan niistä myös kirjan lukijaa, on koko tarina saman tien pielessä.

The Tycoon alkaa todella hyvin. Veronica tuntuu olevan onnensa kukkuloilla ja minä vain iloisesti vartosin, että koska se pommi oikein putoaa. Pommin vaikutukset ovat sopivan sydäntäraastavat, mutta antavat myös Veronicalle mahdollisuuden itsenäistyä tavalla, johon hän ei ole aiemmin pystynyt. Kun sitten viiden vuoden kuluttua Veronica joutuu jälleen palaamaan kotiin ja tapaamaan Claytonin, tuntuvat vanhat haavat aukeavan uudelleen. Lisää angstia, nam!

Lukukokemuksen ja tarinan uskottavuuden puolesta tärkeää on myös se, että millä tavalla rauhaa aletaan päähenkilöiden välille rakentaa. En tiedä johtuiko siitä, että kirja on aika lyhyt, että tässä sinne yhteisymmärrykseen päästään vähän liiankin kätevästi. Veronica on ihan syystäkin vihainen ja hänen sydämensä on särkynyt, joten kun tarina kulkee latua vihaan sinua -> vihaan sinua -> seksiä, olin itse ainakin hieman pöllämystynyt tapahtumien kulusta. Jäikö minulta joku muistio saamatta? Olemmeko me nyt yhtäkkiä kuitenkin Team Clayton ja missä välissä se oikein tapahtui? Veronica, missä on selkärankasi?

Vaikka Veronican päätökset olisin jotenkin ehkä vielä uskonut, oli Clayton sitten ihan toinen juttu. Hän pimittää Veronicalta kaikenlaista tietoa, enkä puoletkaan ajasta oikein ymmärtänyt, että miksi. Romantiikkakirjallisuudessa tuntuu yhä vain teennäisemmältä ne juonikuviot, jotka olisi voitu ratkaista vain sillä, että päähenkilöt istuvat hetkeksi alas ja puhuvat asiat selviksi. Sitä, miksi Clayton ei keskustele Veronican kanssa tärkeistä asioista yritetään toki kirjassa selittää, mutta minulla oli suuria vaikeuksia uskoa näitä selityksiä. Vaikeuksiin vaikutti myös se, että Claytonin käytöksen ja ajattelun välillä tuntui olevan selkeää ristiriitaa. Hän käyttäytyy kuin ihminen, joka on elämänsä aikana omaksunut haitallisia malleja, mutta hänen ajattelussaan näitä malleja ei kuitenkaan oikein näy. En ymmärtänyt, miksi Clayton ei olisi vain voinut luottaa Veronicaan edes hitusen enemmän.

The Tycoon ei siis lopulta ollut ihan niin herkullista luettavaa, kuin olisin toivonut, mutta kyllä tämä sen verran lupaavan oloinen tarina oli, että O'Keefen muitakin kirjoja voi jatkossa lukea.

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 282 s.
Arvio: 3/5

Saatu kustantajalta, kiitoksin!

Sisältövaroitus: pettäminen, parisuhdeväkivalta, raiskaus

Laitan tämän kirjan alkuun ensimmäistä kertaa sisältövaroituksen, koska tuo kolmas tuli eteeni tässä kirjassa niin puskista, että siitä lienee syytä varoittaa muitakin. SV koskee myös tätä blogitekstiä.

Dekolteen kääntöpiiri oli minulle kesän ristiriitaisin lukukokemus, jonka huomaa myös siitä, että kirjan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta sen lukeminen kesti minulla melkein kaksi kuukautta. Tarinassa oli paljon hyvää, mutta myös tekijöitä, jotka eivät vain minulla lukijana henkilökohtaisesti toimineet. Sitten oli se yksi kohta, jolloin etsiskelin jo tulitikkuja, jotta voisin tuikata koko kirjan tuleen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tarina alkaa, kun Krista päättää palata vanhan mummulansa maisemiin Pohjanmaalle. Hän on juuri päässyt irti epäterveestä suhteesta ja päättää vihdoin elää vain ja ainoastaan itselleen, häpeää tuntematta. Pikkukylästä onneksi löytyy paljonkin halukkaita avittamaan Kristaa tässä projektissa. Pohjanmaalle hakeutuu myös Kristan sisko Tea, joka on juuri palannut Israelista. Tea ei kaipaa pikkukylässä tarjolla olevia huvituksia vaan yrittää etsiä omaa hukassa olevaa identiteettiään. Kesän aikana ihmissuhteet joutuvat koetukselle, uusia syntyy ja vanhoja loppuu. Kuka lopulta päätyy kenenkin kanssa yksiin?

Hyvät...

Olin erittäin innostunut lukemaan tämän kirjan, koska päällisin puolin se vaikutti juuri siltä romanttiselta kirjallisuudelta, jota olin suomalaiseen kirjallisuuskenttään kaivannut. Ansa Tulivaaran taakse kätkeytyy Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti, kaksi kirjoittamisen ammattilaista, mikä tekstissä selvästi myös näkyy. Kielellisesti teksti on laadukasta ja siinä on mukavaa imua, joka kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Arvostin sitä tapaa, jolla kirjailijat ovat selvästi halunneet lähteä tekemään omaa juttuaan ja nostamaan suomalaisen romanttisen kirjallisuuden tasoa ja arvostusta.

Se on kyllä pakko sanoa, että vastaavantyyppiseen kirjaan en ole aiemmin suomeksi kirjoitettuna juurikaan törmännyt. Kirjan henkilöt ovat anteeksipyytelemättä omia itsejään ja etenkin Krista tekee mitä tahtoo ja juuri sen kanssa, kenen tahtoo. Pidin siitä, että vaikka seksiä tässä kirjassa on paljon, en silti ollut huomaavinani syyllistämistä tai huoriteltua asiaan liittyen. Etenkin Krista olisi ollut tähän oivallinen kohde, mutta pakollisen kylän akkojen peruspaheksunnan lisäksi kukaan ei juurikaan kiinnittänyt hänen lukuisiin ihmissuhteisiinsa erityistä huomiota.

pahat...

Samalla, kun olin tunnistavinani sen, että kirjailijat ovat varta vasten lähteneet Dekolteen kääntöpiirillä työntämään ns. "sallittujen aiheiden" raja-aitoja suomalaisessa kirjallisuudessa kauemmaksi, jouduin kuitenkin käymään itseni kanssa jatkuvaa köydenvetoa aiempien lukukokemusteni ja kirjan minulle etukäteen aiheuttamien odotusten kesken. Olisin nimittäin toivonut kirjalta lopulta rohkeampaa lähestymistapaa juonen teemoihin, mutta lopulta kävi kuitenkin niin, että se radikaalius, jota tarinalta odotin, kuoli lopulta pihisevän kuoleman tarinan edetessä. Heräsin yhdessä vaiheessa siihen, että se sanoma jota kirja välitti, kiertyi lopulta aika ankean konservatiiviseksi ja heteronormatiiviseksi. Olisin toivonut enemmän.

Dekolteen kääntöpiiri on myös se syy, miksi kirjoitin blogiin viime viikolla tekstin genreodotuksista. Minulla oli nimittäin suuria vaikeuksia saada tarina toimimaan itselleni niissä genreissä, joita yleensä luen. Tosin tässä törmäsin taas siihen, että onko oma syyni, että yritin tunkea kirjaa laatikoihin, joihin se ei välttämättä sovi eikä ole sopimaan tarkoitettukaan, mutta ottaen huomioon, että tarina käyttää kuitenkin tiettyjen genrejen perusrakenteita hyväkseen, oli pohdinta silti mielestäni oikeutettu.

Kirjailijat genrettävät Dekolteen kääntöpiirin moderniksi romantiikaksi, mutta siihen nähden romanssit, joita tarina sisältää, olivat aivan liian epäuskottavia. En vain osta sitä, että jos henkilöt suurimman osan tarinaa ensin keskittyvät naiskentelemaan keskenään ristiin rastiin, niin sitten he yhtäkkiä saavat jonkin monogamiaherätyksen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päätyvät onnellisesti yhteen vain yhden henkilön kanssa. Jotta tämmöinen juonikuvio olisi uskottava, on sen rakentamiseen nähtävä tarinassa enemmän vaivaa kuin "näin nyt vaan kävi", ihmisen käyttäytymismallit kun harvoin muuttuvat yhdessä yössä. Tarinan loppuvaiheessa olin valmis antamaan muodostuneille pareille noin 6 kuukautta elinaikaa, vaikka epilogi jääräpäisesti yrittää muuta vakuuttaakin.

Tarina ei toiminut minulle myöskään eroottisena kirjallisuutena. Kirjassa on toki niin paljon seksiä, että yhdessä vaiheessa olin lähes vakuuttunut siitä, että nyt on kyllä paikallisella R-kiskalla kesäkisa, jossa eniten leimoja panokorttiinsa kerännyt tyyppi saa kesän lopulla ilmaisen jätskin. Seksi ei valitettavasti vaan ollut erityisen seksikästä, vaan enemmän tyyliä palikka A koloon B ja suurin osa ns. seksikohtauksista oli kuitattu muutamalla lauseella. Olisinkin toivonut, että määrän sijaan kirjailijat olisivat mieluummin panostaneet laatuun. Erotiikan pitäisi saada sukat pyörimään lukijansa jaloissa. Tässä kirjassa seksikuvaukset lähinnä puuduttivat.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikka kuvittelin olevani tämän kirjan parhainta kohderyhmää, en sitä lopulta todellakaan ollut. Suosittelisin kirjaa niille, joita ei romanttinen kirjallisuus yleensä juurikaan kiinnosta, koska tästä on karsittu pois kaikki se sentimentaalisuus, joka tuntuu usein karkottavan lukijat esimerkiksi juuri romantiikkagenren parista.

ja rumat.

Se raiskaus...

*Erittäin syvä huokaus*

Seuraa palopuhe, haen saippualaatikkoni:

Rakkaat kirjailijat (tarkoitan nyt ihan kaikkia, en vain Artikaista ja Haapamattia): Mietitäänpä hetki mitä on raiskaus. Raiskaus on tapahtuma, jossa uhrin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa riistetään väkivaltaisesti ja perinpohjaisesti. Raiskaus usein traumatisoi. Se saattaa rikkoa psyykkeitä, perheitä ja elämiä. Raiskaus saattaa myös riistää uhrinsa turvallisuudentunteen ympäröivään maailmaan ja luottamuksen muihin ihmisiin. Sodissa raiskaus on ase. Raiskauksesta on mahdollista toipua ja moni toipuukin, mutta usein tämä on pitkä tie.

Kuulostaako tämä teistä aiheelta, jota on syytä käsitellä kevyesti ja huolimattomasti? Ei? No hyvä.

Katsotaanpa sitten hetki sitä populaarikulttuuria, joka meitä ympäröi. Raiskaus on siinä läsnä kaikkialla. Kuinka monta kertaa olette alkaneet katsoa uutta poliisisarjaa tai aloittaneet dekkarin, joka alkaa alastoman, raiskatun, murhatun, nimettömän, tarinattoman naisen vartalolla? Laurapalmerilla, kuten joku Twitterissä osuvasti kirjoitti? Kuinka monta kertaa tämä naisuhri on juonessa vain siksi, että joku toinen ihminen, usein mies, saadaan motivoitua toimintaan? Olettehan huomanneet, että meillä on myös televisiosarjoja, jotka ehdoin tahdoin poikkeavat lähdemateriaalistaan, jotta jälleen kerran yksi nainen saadaan raiskattua? Olettehan huomanneet, että meillä on viihdettä, jossa melkein myymälävarkauttakin ja sen seuraamuksia käsitellään painokkaammin ja vivahteikkaammin kuin raiskausta?

Kuinka monta kertaa olette sen sijaan lukeneet tai nähneet tarinan, jossa raiskaus on juonessa siksi, että uhri nostetaan keskiöön? Jossa uhrin kokema seksuaalinen väkivalta on osa hänen taustatarinaansa, ei jonkun toisen? Jossa oikeasti käsitellään niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita tälläinen tapahtuma uhrilleen aiheuttaa ja näytetään, mitä kaikkea toipuminen todella vaatii? Ei niin kovin usein, eikös vaan?

Palataanpa takaisin Dekolteen kääntöpiiriin. Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus, joka on täysin turha. Täysin turha. Se ei vaikuta kirjan henkilöiden käyttäytymiseen mitenkään, siihen ei muussa kirjassa viitata mitenkään, sitä ei käsitellä mitenkään ja etenkään sitä ei pohjusteta mitenkään, joten kun se luvussa 54 erään henkilön takaumana läväytetään lukijan eteen, tuntuu se kuin minua olisi henkilökohtaisesti juuri lyöty vasten kasvoja. Dekolteen kääntöpiirin raiskauskohtaus on yksityiskohtaisemmin ja monisanaisemmin kuvattu kuin suurin osa kirjan suostumuksellisesta seksistä. Jos ei tämä ole kieroa niin en tiedä mikä sitten.

En pysty päättelemään tästä mitään muuta kuin sen, että Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus vain shokkiarvonsa vuoksi. Kirjassa on raiskauskohtaus, koska se on kätevä juonikuvio, jolla voidaan halonkokoisella punakynällä alleviivata sitä, miten tekijä on ihan Paska Jätkä. Tämäkin on täysin turhaa, koska tekijän narsistinen käytös on tehnyt asian päivänselväksi jo ennen raiskausta.

Rakkaat kirjailijat (ihan kaikki, edelleen). Jos harkitsette raiskauskohtauksen lisäämistä kirjaanne, miettikää moneen kertaan. Kenen tarinan haluatte oikeasti kertoa, kenen vuoksi kohtaus tarinassanne on? Jos harkitsette kohtauksen lisäämistä vain siksi, että se on kätevä ja nopea tapa pahuuden osoittamiseen tai muiden motivoimiseen, sorrutte lähinnä käyttämään loppuunkulunutta juonikuviota, jota on käytetty tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Ei kuulosta erityisen omaperäiseltä ja on myös varsin laiskaa juonitusta. Miettikää myös sitä, että jos heittelette raiskausta kirjojenne juoniin puolihuolimattomasti, ilman että tapahtuneen seurauksia käsitellään uhrin kannalta pätkääkään, olette henkilökohtaisesti osavastuussa seksuaalisen väkivallan arkipäiväistämisessä. Olette henkilökohtaisesti osavastuussa siitä, että raiskauskulttuuri voi ja porskuttaa oikein hyvin. Se tarkoittaa, että te olette osa ongelmaa. TE OLETTE OSA ONGELMAA.

Ei mulla taas muuta.

Genreistä ja onnellisista lopuista

Romantiikkakirjoja, women's fictionia ja chick litiä

Pääsin vierailemaan Lukujonossa-blogiin ja siinä haastattelukysymyksiä täytellessäni pohdin jälleen kerran, kuinka jo tässä vajaan vuoden aikana olen blogin myötä joutunut uudestaan miettimään suhtautumistani useampaankin romantiikkagenreen liittyvään ilmiöön. Prosessi on sinänsä ollut varsin valaiseva, koska olen ihan tosissani joutunut haastamaan ajatteluani ja näkökulmiani genreen liittyen.

Yksi viimeaikaisista pohdiskelunaiheistani on liittynyt siihen, miksi samojen teemojen ympärillä kiertelevät chick lit ja se, jota englanninkielisessä kirjallisuudessa kutsutaan women's fictioniksi ja suomenkielisessä menee jonnekin sinne lukukirjallisuuden tienoille, eivät vain lukumateriaaliltaan jaksa innostaa minua yhtään niin paljoa kuin romantiikkagenren kirjat. Blogin kannalta tämä on pienoinen ongelma, koska nyt yli puoli vuotta suomenkieliseen kirjatarjontaan tutustuttuani olen edelleen samaa mieltä kuin blogia aloittaessani: suomen kielellä löytyy kyllä paljon rakkaustarinoita ja romanttinen suomenkielinen kirjallisuus voi ja porskuttaa aika hyvin, mutta harva näistä kirjoista kuuluu loppujen lopuksi nimenomaan genreen nimeltään romantiikka, joka on juuri se, jota itse haluaisin lukea. Blogiin on siis aika vaikeaa löytää muuta kuin englanninkielistä sisältöä. Koska romantiikkagenreä on niin vähän, sitä ei myöskään tunnisteta ja pahimmillaan se johtaa edelleen pettymyksiin esim. kirjan lopputuloksen suhteen, vaikka kirja vain toteuttaakin oman genrensä määritelmää, joihin siis RWA:n mukaan kuuluu sekä parisuhdekeskeisyys että ennen kaikkea se onnellinen loppu.

Mietin myös, että jos rakkaustarina on rakkaustarina, miksi chick litin ja women's fictionin lukeminen sitten koko ajan tuntuu minusta siltä kuin söisin lettuja pelkiltään: ihan kivalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että kerma ja mansikat puuttuu. Jostain syystä siis parisuhdekeskeisyys ja taattu onnellinen loppu ovat minulle tarinassa erittäin tärkeitä ominaisuuksia.

Miellän chick litin kirjallisuudeksi, jossa tarinan olennaisin asia on kirjan (nais)päähenkilön kasvutarina ja joka usein keskittyy päähenkilön ihmissuhteiden ruotimiseen, olivat nämä sitten rakkaus-, ystävyys- tai sukulaissuhteita. Niissä muutamissa chick lit-kirjoissa, joita olen nyt lukenut, jään rakkaussuhteissa aina kaipaamaan rakkaustarinan toisen osapuolen näkökulmaa tapahtumiin, joka taas romantiikkagenressä varsinkin nykyaikana on usein hyvin vahvasti läsnä. Romantiikkagenressä päästään usein myös parisuhteen toisen henkilön pään sisään, joka minusta on melkein se koko tarinan herkullisin osuus. On olemassa jopa muutamia kirjoja, jotka on kirjoitettu kokonaan (hetero)suhteen miespäähenkilön näkökulmasta, joka taas tuo tarinaan ihan omanlaisensa mielenkiintoisen dynamiikan.

Genrejen eroja miettiessä tajusin kuitenkin, että kaikkein eniten ahdistusta minulle aiheuttaa onnellisen lopun puuttuminen. Onnellinen loppuhan ei kuulu genremääritelmään missään muussa kuin romantiikkagenressä. Tämän vuoksi erityisesti women's fiction-genreen kuuluviin kirjoihin tarttuminen ei ole minulle erityisen helppoa, koska en koskaan tiedä mitä saan. Olenkin koko elämäni ollut krooninen viimeisten sivujen lukija, koska minun on vain saatava etukäteen (!) tietää, millaisia suuntaviivoja juoni noudattaa. En tiedä mitään sen ahdistavampaa kuin se, että panostan aikaa ja tunteita johonkin juonikuvioon tai tarinan henkilöön vain huomatakseni, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa. Aivoni eivät siis kestä epävarmuutta kovin hyvin. Tästä samasta syystä en myöskään koskaan seuraa tv-sarjoja tuoreeltaan ja elokuvien kohdalla eksyn usein IMDB:iin lukemaan juonitiivistelmät, jotta osaan etukäteen valmistautua tragedioihin. Jos selkeästi romanttisessa kirjassa on traaginen yllätysloppu, jää koko kirja minulta takuuvarmasti lukematta. Siinä mielessä romantiikkagenre, jossa onnellinen loppu tulee sisäänleivottuna ja varmana kuin Manulle illallinen on minulle juuri täydellistä luettavaa.

Myös Romantiikkatwitterissä on viime viikot keskusteltu useaan otteeseen siitä, miksi onnellinen loppu on genren kirjoissa niin tärkeää. Esim. Goodreadsissa oli pistetty pystyyn kysely, jolla kartoitettiin sitä, kokivatko lukijat onnellisen lopun olevan välttämätön osa romantiikkagenreä. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä asiasta oli ryhmä, joka koostui pääosin genren kirjailijoista ja ahkerista lukijoista. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin myös mielenkiintoisia ja tärkeitä näkökulmia siihen, miksi niin moni genren aktiivi olisi valmis puolustamaan onnellista loppua lähes henkeen ja vereen saakka. Osa koki saavansa lohtua siitä, että tässä melkein päälaelleen kääntyneessä maailmassa oli vielä tilaa myös onnellisille tarinoille. Romantiikkagenre koettiin turvasatamaksi, kun muu elämä oli ympärillä yhtä myllerrystä. Joku kritisoi sitä, miksi onnellisen lopun sisältävä rakkaustarina usein niin helposti tituleerataan epärealistiseksi. Onko tosiaan muka niin, että onnellisesti päättyvää rakkautta ei maailmassa enää ole? Mielenkiintoinen näkökulma asiaan oli myös se, että millainen maailma olisi, jos tragedioiden, tuskan ja kivun sijaan keskityttäisiin esimerkiksi uutisoinnissa enemmän iloon ja onnellisuuteen.

Romantiikkagenre ei takuulla sovi kaikille, mutta sen harrastajille se tarjoaa kuitenkin hyvin paljon. Omasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat niitä kirjoja, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi. Mikään ei ole sen parempaa kuin hyvin kirjoitetun genreen kuuluvan kirjan lukeminen.

Tämän myötä toivotan lukuiloa kaikille, juuri sen oman, rakkaimman genrensä parissa!

Talia Hibbert: A Girl Like Her

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 310 s.
Arvio: 5/5

Ostettu 

Joskus sitä vaan tietää heti kirjaan tarttuessaan, että nyt ollaan hyvän äärellä. Tania Hibbert on ollut Romancelandian somessa melkein kaikkien huulilla nyt keväästä asti ja A Girl Like Herin luettuani ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi.

Kirjan epilogi alkaa varsinaisella rytinällä ja heti seuraavassa kappaleessa päähenkilö Ruth tuskailee kuukautistensa kanssa. Mieleeni tuli heti kaikki se keskustelu, jota Suomessakin on käyty siitä, miten tabu aihe kuukautiset edelleen ovat etenkin nuortenkirjallisuudessa, vaikka naispäähenkilöitä siinäkin riittää vaikka kuinka paljon. Pakko on sanoa, että kovin usein ei kuukautisiin oikein kunnolla törmää edes romantiikkakirjallisuudessa, joka kyllä kieltämättä on aika hiton outoa.

A Girl Like Herissa Ruth on kuitenkin kovin tutun ongelman edessä. Kuukautiset ovat alkaneet yllättäen ja tampoonit ovat tietenkin loppu. Ei muuta kuin vessapaperia pöksyihin ja kaupoille. Kauppareissulla Ruth sananmukaisesti törmää Evaniin, ex-sotilaaseen, joka on juuri muuttanut paikkakunnalle sepänhommien perässä ja on tietämättään Ruthin uusi naapuri. Evanin seurana on valitettavasti David, paikkakunnan rikkain ja suosituin mies, jolla on Ruthin kanssa ikävä menneisyys. David on pitkälti se syy, jonka vuoksi Ruth on lähes erakoitunut asuntoonsa rakastamiensa sarjakuvien keskelle ja harvoin uskaltaa näyttäytyä Ravenswoodin pienessä kaupungissa.

Ruthiin tutustuttuaan Evan kuitenkin haluaa vetää tämän kuorestaan ulos, eikä ystävystymisestä huolimatta lakkaa toivomasta, että heidän suhteessaan olisi kuitenkin jotakin enemmän.

En yhtäkkiä keksi mitään asiaa, mistä en olisi tässä kirjassa pitänyt. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja kaukana täydellisestä ja kirjan tapahtumat ovat uskottavia niin henkilöiden historian kuin persoonallisuudenkin näkökulmasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinassa ei juurikaan ole, vaan konflikti syntyy lähinnä siitä, miten autistinen Ruth oppii luottamaan sekä itseensä, että Evaniin ja antaa itselleen luvan rakastua ja ottaa rakkautta vastaan, ylipäätään myöntää olevansa toisen ihmisen rakkauden arvoinen.

Kirjaa lukiessani tajusin myös, että romantiikkagenressä on ihan liikaa kirjoja, joiden keskeinen konflikti on se, minkäasteinen kusipää tarinan miespäähenkilö sattuu kulloinkin olemaan. Olikin erittäin virkistävää lukea kirjaa, jossa lähes kaikki Ruthin ja Evanin suhteeseen liittyvät ongelmat olivat lähtöisin Ruthista, ei siitä miten sitoutumiskammoinen tai insensitiivinen Evan on. Toki Evankin joutuu tarinan myötä kasvamaan, mutta Ruth on se, jolta kasvua eniten vaaditaan.

Evan nousi muutenkin uudeksi suosikiksi romantiikkakirjallisuuden miespäähenkilöiden galleriassani. Sen jälkeen, kun hän on kokannut ruokaa uudelle naapurilleen, jonka tässä kohtaa kuvittelee vielä olevan omissa oloissaan viihtyvä, kärttyinen vanha mies, hän vie ruokaa myös uuden työkaverinsa Zachin syöpää sairastavalle äidille. Zachin reaktio tähän hyvän tahdon eleeseen tiivistää koko Evanin persoonan:

"You're... you're just a nice fucking guy. Aren't you?

Evan onkin päähenkilötyyppiä, josta olen nähnyt käytettävän kuvausta cinnamon roll eli korvapuusti:

Luotettava, kiltti ja kannustava, aina paikalla kun tarvitaan.

Pidin myös siitä tavasta, jolla Hibbert tarttuu hillittyyn ja huomaamattomaan tapaan muihinkin romantiikkakirjallisuudessa usein vallitseviin ongelmallisiin asenteisiin. Hibbert on sanonut kirjoittavansa vain plus-kokoisia naispäähenkilöitä, mutta merkittävää on se tapa, millä asia tuodaan kirjoissa esiin. Ruthin koko nimittäin mainitaan kyllä kirjassa, mutta lähinnä sivulauseessa. Ruth on täysin tyytyväinen omaan ulkonäköönsä ja luonnollisesti Evan on myös. Jos Ruth ei mahdukaan normaalipainoisiin standardeihin, se ei ole kuitenkaan asia, johon kirjassa hetkeäkään keskityttäisiin. Kukaan ei mainitse laihduttamista kertaakaan.

Omasta reaktiostani huomasin myös, kuinka naishenkilöhahmoja, joilla on ollut enemmän kuin "normaali" määrä seksisuhteita (mitä se normaali sitten ikinä tarkoittaakaan ja onko sitä edes (ei)) romantiikkakirjallisuudessa yleensä kohdellaan. Kirjassa tulee nimittäin kohta, joka olisi omiaan slut shamingille eli huorittelulle. Reaktio tähän hetkeen on kirjassa kuitenkin vain pelkkä olan kohautus. Koska itse nähtävästi odotin automaattisesti jotain ihan toisenlaista, kauhistelevaa asennetta, niin olihan se varsin pysäyttävää kun sitä ei sitten tullutkaan.

Ravenswood-sarjaan kuuluu myös Damaged Goods-novelli (1.5) ja nyt elokuun alussa on ilmestymässä sarjan toinen osa Untouchable, joka kertoo Ruthin siskon Hannahin tarinan. Olen päässyt lukemaan sen ennakkokappaletta ja kaikin puolin kirja vaikuttaa olevan vähintään yhtä mahtava kuin tämäkin.

A Girl Like Herin myötä Hibbert pääsee ehdottomasti listalleni silmällä pidettävistä kirjailijoista!

Priden lukuhaaste: Shira Glassman - Knit One, Girl Two

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 68 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Pride-viikon haastepostaukset jatkuvat. Tällä kertaa vuorossa on Shira Glassmanin Knit One, Girl Two, jolla on jotenkin tosi kiva kansi, kuten jo aiemmassa kirjavinkkipostauksessani mainitsin. Luulen, että se on tuo kannen pirteä vihreä väri, joka minua kiehtoo.

En tiedä, voiko Knit One, Girl Twota sanoa varsinaisesti lyhytromaaniksi, sen verran lyhyt se tosiaan on. Ehkä ylipitkä novelli voisi olla määrittelynä parempi? Tarinassa indievärjääjä Clara hakee inspiraatiota uuteen sukkalankaklubiinsa, kun näkee yllättäen eräässä galleriassa Daniellen värikkäät maalaukset. Maalausten värimaailma sopii sukkalankoihin kuin langankierto pitsineuleeseen ja Clara ottaa Danielleen yhteyttä ehdottaakseen yhteistyötä. Claran iloksi Danielle kiinnostuu ehdotuksesta oitis ja osoittautuu muutenkin varsin kauniiksi ja mielenkiintoiseksi naiseksi.

Kirjan/novellin lähtökohdat olivat oikein mielenkiintoiset, koska tässä liikutaan kuitenkin neulonnan ja neulelankojen maailmassa, joka on minulle varsin tuttu. Erinäistä namedroppailua olikin ihan mukava määrä, mutta olisi saanut olla enemmänkin, koska olin epänormaalin kiinnostunut siitä, että millä ohjeella fiktiivinen Clara oli esittelemänsä pitsihuivin oikein neulonut. Samalla tosin pohdiskelin, että kuinka paljon juonesta menee ohi, jos kansainvälinen neuleyhteisö ei ole tuttu tai lukija ei tiedä, millaisella fanaattisuudella käsinvärjättyyn sukkalankaan siellä suhtaudutaan.

Lyhyydestään huolimatta minulla oli yllättävän suuria vaikeuksia saada luettua kirjaa loppuun. Eniten tämä ehkä johtui siitä, että en oikein saanut päähenkilöistä kunnon otetta. Tarinan lyhyyden vuoksi päähenkilöiden persoonallisuuden kehitys jäi aika pinnalliseksi, eikä kovin syvälle päästy siihen, millaisia ihmisiä Clara ja Danielle lopulta oikein ovat. Toisaalta kirja nojasi aika voimakkaasti myös siihen, että lukijalla on kohtalaisen hyvät perustiedot juutalaisuudesta, joka selvästi on tärkeä peruskivi molempien naisten identiteetissä. Jos siis lukija ei tiedä, millainen merkitys esim. juutalaisella sapatilla on tai millaisia perinteitä siihen liittyy, menee taas kohtalaisen olennaisia asioita juonesta jälleen kerran ohi.

Koska kirjassa keskityttiin melkein enemmän lankojen käsinvärjäyksen ongelmien pohdintaan kuin sen päähenkilöihin, jäi Claran ja Daniellen välinen romanssikin aika mitäänsanomattomaksi. Naisten välinen suhde ei ehdi kirjan aikana juurikaan kehittyä ja se on vielä varsin alkutekijöissään, kun kirja jo loppuu. Jotenkin myös tuntui, että naisten välille ei synny oikein minkäänlaista jännitettä, joten kun he lopulta ilmaisevat toisilleen keskinäisen kiinnostuksensa, ei se minussa lukijana herättänyt oikein minkäänlaisia tunteita suuntaan tai toiseen.

Clara ja Danielle vaikuttivat kuitenkin oikein mukavilta henkilöiltä, joiden maailma olisi varmasti avautunut aivan eri lailla, jos tarinassa olisi ollut esim. 100 sivua lisää. Kaiken kaikkiaan tämä kirja menee kategoriaan "ihan kiva". Mielenkiintoista on, että Glassmanin kirjoittama Cinnamon Blade-kirja on tämän kirjan sisartarina. Clara ja Danielle kun ovat molemmat innoissaan Captain Werewolfin fiktiivisestä maailmasta, johon Cinnamon Blade kuuluu ja kuluttavat tähän liittyvää fanifiktiota. Sen kirjan kuitenkin varmasti vielä luen!

Priden lukuhaaste: Austin Chant - Peter Darling

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 207 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Pride-kuu on parhaillaan käynnissä ja Yöpöydän kirjat-blogissa on sopivasti tällä viikolla Pride-viikon lukuhaaste. Ajattelin osallistua haasteeseen ainakin kahdella kirjalla, joista tämä Austin Chantin Peter Darling on ensimmäinen. Aiemmin tässä kuussa esittelin jo mielenkiintoisia sateenkaarikirjoja.

Peter Darling jatkaa Peter Panin tarinaa. Peterin elämä tosimaailmassa on käynyt tukalaksi ja hän päättää palata Mikä-Mikä-maahan, jossa saa elää poikana, joksi itsensä tuntee. Poika, joka ei koskaan kasva aikuiseksi on kuitenkin tehnyt juuri niin ja asiat Mikä-Mikä-maassa ovat varsin erilailla kuin ennen. Peter joutuu tosissaan pohtimaan omaa johtajuuttaan ja suhtautumistaan Mikä-Mikä-maan muihin asukkaisiin, kun sotaleikit käyvätkin yllättäen verisiksi. Aikuisten maailmassa kun taistelu merirosvoja vastaan ei olekaan vain hauskaa kiusantekoa eikä jokaisesta haavasta välttämättä selvitä, ainakaan ilman suuria uhrauksia.

Omalla tavallaan hämmentävä on itse Kapteeni Koukku, jonka Peter näkeekin yllättäen aivan toisessa valossa. Peterin on myös päätettävä, mitä tehdä niille tunteille, joita Koukku hänessä herättää.

Pidin todella paljon kirjan maailmanrakentelusta. Peter Pan ei ole satuna ollut oikein koskaan suosikkini, enkä ole pitänyt sitä erityisen kiinnostavana. Olikin siis mukavaa huomata, miten raikkaalla tavalla kirjailija sai uudistettua Peter Panin tarinaa. Myös Peterin transidentiteetti oli nivottu mukaan uskottavalla ja mielenkiintoisella tavalla. Itse Mikä-Mikä-maan olemassaolo sen sijaan tuntui välillä melkein metaforalta (jota se mahdollisesti on toki alunperinkin tarkoitettu olemaan), kunnes sitten taas jokin tekijä veti tarinan tiukemmin paremminkin fantasian puolelle. Jännitystä ja odottamattomia käänteitä kirjassa riitti.

Aivan täysiä pisteitä en kuitenkaan kirjalle anna, koska tarinan lyhyyden lisäksi ongelmia oli myös juonen rytmityksessä. Koukku ja Peter viettävät loppujen lopuksi aika vähän aikaa keskenään, joten heidän rakkaustarinansa kehittyy vähän turhankin nopeasti. Osan lukuisista kaksintaistelukohtauksista olisi oikein hyvin voinut käyttää vaikka Koukun ja Peterin väliseen keskusteluun. Samoin päähenkilöiden kasvulle olisi voinut antaa enemmän aikaa, jolloin siitä olisi tullut monisyisempää. Myös loppu tulee aika töksähtäen ja ainakin minulle jäi fiilis, että no okei, mitäs nyt sitten? Ehkä juuri tämän vuoksi loppu ei tuntunut täysin uskottavalta.

Suosittelen kuitenkin kirjaa oikein lämpimästi, koska se tuo Peter Panin taruun aivan uusia syvyyksiä ja viihdyin tarinan parissa oikein mainiosti!

Mahtavaa Pride-kuuta!

Kesäkuussa juhlitaan on Pridea ja Pirkanmaallakin on parhaillaan käynnissä Pride-viikko! Sen kunniaksi esittelen täällä blogissa mielenkiintoisen oloisia kirjoja, joihin olen internetin syövereissä törmännyt. Suurin osa näistä on löytänyt tiensä myös omalle Kindlelleni tai vähintäänkin loppumattomalle TBR-listalleni. Koska olen kerännyt suosituksia sieltä täältä, eivät kaikki kirjoista välttämättä ole varsinaisesti romantiikkaa.

Suomeksi

Ensin täytyy kehua Näkymätön sukupuoli - ei binäärisiä ihmisiä-kirjaa (toim. Holma et al), jonka viime kuussa lukaisin. Kirja koostuu sarjakuvista ja henkilökuvista ja oli erittäin mielenkiintoista ja silmiä avaavaa luettavaa. Tätä suosittelen ihan kaikille.

Twitterissä törmäsin viikko sitten Anna Kaijan ja S. A. Keräsen kirjoihin. Kaijan Maan mahti aloittaa Kristallin lapset-fantasiasarjan ja S. A. Keräsen Symbioosissa Luke on ihastunut erikoiseen Reediin.

Lempparikustantajaltani Osuuskummalta löytyy myös teemaan sopivaa kirjallisuutta. J. S. Meresmaan Keskilinnan ritarit-trilogia on ollut lukulistallani ikuisuuden. Olen myös antanut itseni ymmärtää, että Maria Carolen Tulen tyttäriä-kirja sopisi myös tähän kategoriaan. Kertokaa, jos olen väärässä.

Käännöskirjallisuuden puolelta Becky Albertallin Minä, Simon, Homo Sapiens sijoittuu koulumaailmaan ja on monessa eri paikassa kehuttu erityisen hauskaksi. Tämäkin kirja taitaa löytyä minulta lukulaitteelta englanninkielisenä. Suomeksi tänä keväänä ilmestyi myös Meredith Russon Tyttösi sun.

Jos suomenkielisiä lisäsuosituksia kaipaa, löytyy Kirjasammosta varsin kattava lista HLBTI-kirjallisuutta. Yöpöydän kirjat-blogissa on pidetty Pride-viikon lukuhaastetta jo parina vuonna. Tämän vuoden haastepostauksesta löytyy myös kirjavinkkejä ja linkkejä suosituksiin.

Englanniksi

Englannin kielellä löytyykin sitten romanttisesta kirjallisuudesta jo paljon enemmän valikoimaa. Viime vuosinahan ilmiöksi genressä on muodostunut naisten kirjoittama homokirjallisuus, enkä ole itsekään aivan varma, että miten tähän suhtautua. Itse ilahdun enemmän suosituksista, jotka ovat enemmän #ownvoices-tyyppisiä eli HLBTI-yhteisön itsensä kirjoittamia.

Liitän tähän ensin linkin Twitteriin, jossa @devinharnois suosittelee transkirjailijoiden kirjoittamia kirjoja transihmisistä. Aloin mennä tuota listaa läpi ajatuksella, että mikähän tästä olisi kiinnostavaa, kunnes tajusin että noh, melkein kaikki :D Mutta hei, listasta löytyy mm. Harnoisin oma kirja Rainbow's Island, jossa on merirosvoja, krakeneita (!) ja kuvauksen mukaan kaikenlaista muutakin hauskaa, Austin Chantin Peter Darling, jossa Peter Pan rakastuu Kapteeni Koukkuun ja EE Ottomanin historiallinen romaani The Doctor's Discretion, jossa kahden lääkärin hoidettavaksi tuodaan naiseksi syntynyt, mutta miehenä elänyt Mr. Moss.

Urheiluromantiikkaa kaipaavalle löytyy Elise Springerin Heels Over Head, jossa liikutaan uinnin maailmassa. Tamsen Parkerin Fire on the Ice-kirjassa pääosassa ovat taitoluistelijat.

Shira Glassmanin Knit One, Girl Two on lyhytromaanin mittainen, mutta hei tässä on lankaa ja neulomista! Kaikkein eniten pidän kuitenkin tuosta kirjan kannesta, joka saa minut aina jotenkin hyvälle tuulelle. Pointsit kotiin myös siitä, että toinen kannen naisista on pluskokoinen. Glassman on kirjoittanut myös lyhyehkön supersankarikirjan Cinnamon Blade, jossa Blade pohtii miten taistelu rikollisuutta vastaan yhdistetään deittailuun.

Supervoimien kanssa ollaan tekemisissä myös C. B. Leen Not Your Sidekick-nuortenromaanissa, jossa Jessica päätyy vahingossa töihin kaupungin pahikselle. Young/new adult-kategoriaan sopii myös Claire Kannin Let's Talk About Love, jossa päähenkilö Alice joutuu pohtimaan miten aseksuaalisuus ja rakastuminen sopivat yhteen. Aseksuaalisuudesta puheen ollen, tässä jälleen yksi (@theb00kwitch) twiittiketju, josta löytyy lisää aiheeseen liittyviä suosituksia ja paljon muutakin!

Melinda Lon Ashissa seikkailevat keijut ja kirja on myös Tuhkimo-mukaelma. Something Like Summer (Jay Bell) kertoo Benin ja Timin tarinan ja aloittaa kirjasarjan. Cat Sebastianin ja mahdollisesti myös KJ Charlesin kirjat sen sijaan menevät enemmän sinne naisilta naisille-kategoriaan, mutta heidän kirjansa ovat keränneet paljon kehuja.

Jos mikään näistä ei nappaa, niin esimerkiksi WOC in Romance-sivustolla on oma listaus LGBTQ-kirjoista. LGBTQ Reads-sivusto taas julkaisee mm. kirja-arvosteluja ja kirjailijahaastatteluja.

Toivottavasti tästä löytyy mielenkiintoista luettavaa muillekin. Joka tapauksessa oikein hauskaa Pridea kaikille!
   50

Linnea Sinclair: An Accidental Goddess

Julkaistu: 2005
Sivumäärä 448 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Romantiikkagenrestä löytyy tyylisuuntia joka lähtöön, joten tänään on vuorossa romantiikalla höystettyä scifiä. Tosin heti kärkeen täytyy sanoa, että "joku jossain" mainitsi tämän kirjan olevan paremminkin avaruuteen sijoittuvaa fantasiaa, koska tässä ollaan taikuuden kanssa tekemisissä. Itse sanon, että tässä on genreraja, jota en enää onnistu tunnistamaan.

Joka tapauksessa kirjassa Gillaine Davré joutuu tekemisiin varsin kummallisen ongelman kanssa. Hän on taistelun tuoksinnassa siirtynyt jostain syystä hetkessä 300 vuotta tulevaisuuteen ja saakin järkytyksekseen huomata, että noiden 300 vuoden aikana hänestä on tehty kaikkien palvoma jumalatar. Gillie ei tunne itseänsä erityisen pyhäksi, mutta toisaalta totuuden esiin tuominen romuttaisi tuhansien ihmisten uskon. Tilanne mutkistuu entisestään, kun Gillie ihastuu admiraali "Mack" Makarianiin, joka sattuu olemaan itsekin harras uskovainen ja "Lady Kiasidiran" uskollinen seuraaja. What to do, what to do? Kun Mackin johtamaa avaruusasemaa uhkaa vaara, on Gillien tehtävä päätös, joka saattaa tosin käydä hänelle itselleen varsin kalliiksi.

Linnea Sinclairin nimi nousee esiin säännöllisin väliajoin, kun puhutaan spefin suuntaan kallistuvasta romantiikasta. Genrestä toki löytyy suuri joukko kaikenlaisella uskomattomalla fysiikalla varustettuja sinisiä alieneita, mutta tämmöistä perinteisempään scifiin nojautuvaa kirjallisuutta ei kovin usein tule vastaan. Sinclairilta usein suositellaan myös Games of Command-kirjaa.

Pidin Gillianista ja Mackista valtavasti. Kirjan lähtökohdat olivat jotenkin herkullisen kutkuttavat ja pohdiskelivat sitä, mitä tapahtuu, kun kertomukset muuttuvat legendoiksi ja siitä vähitellen myyteiksi. Jotenkin Gillianin "mutta minähän olen vain se tyyppi, joka tykkää juoda itsensä satunnaisesti humalaan lentokenttäbaareissa ja pelata biljardia! Miten te minusta voitte jumalattaren vääntää"-ihmettely oli jotenkin tavattoman huvittavaa.

Mackista tuli minulle väistämättä mieleen Babylon 5:n John Sinclair, mutta tämä todennäköisesti johtui enimmäkseen kirjan avaruusasemalle sijoittuvasta miljööstä. Tosin mitä nyt B5:sta tässä kohtaa enää reilun 20 vuoden jälkeen muistan, niin kertomuksissa oli paljon samaa. Molemmissa avaruusaseman johtaja yrittää luotsata joskus hyvinkin kurittoman väestön kohti valoisampaa tulevaisuutta. Mackista oli tosin muutenkin hauskaa lukea, hän kun oli jotenkin niin hellyyttävän lääpällään Gillieen suurimman osan aikaa.

Rauhallisia hetkiä ja toimintaa oli kirjassa sopivassa suhteessa ja mielenkiintoni tarinaa kohtaan pysyi yllä koko ajan. Jos jostain valittaisin niin siitä, että kirja oli suorastaan jopa liian lyhyt kohtuullisesta sivumäärästään huolimatta. Loppuun yritettiin survoa ihan liikaa tapahtumia, jolloin niiden uskottavuus kärsi. Lopullista konfliktia haudottiin aivan liian pitkään, kun sitä olisi voitu tarkastella syvällisemmin jo aikaisemmassa vaiheessa. Minua jäi myös mietityttämään se, että no mitäs tästä nyt sitten eteenpäin? Kirjan suurimpaan ongelmaan kun ei järkevää ratkaisua oikein saatu aikaiseksi ja kirja jäi suorastaan huutamaan jatko-osaa, jota ei siis valitettavasti kuitenkaan ole olemassa.

Siclair kuitenkin vakuutti minut taidoistaan siinä määrin, että Games of Commandin luen häneltä ehdottomasti!

Kevätlukumaratonia tiedossa!

Otan varaslähdön Kevätlukumaratoniin jo tänään (toivottavasti en saa kuitenkaan diskausta). Huomenna tulee nimittäin Mestarien liigan finaali, joka on aivan pakko katsoa. Maraton on siis saatava pakettiin hyvissä ajoin ennen sitä.

Maratonkirjoiksi valikoin noin alustavasti tämmöisen kasan:

Saa sitten nähdä päädynkö lukemaan näitä vai jotain ihan muuta. Ajattelin nyt kuitenkin klo 21 startata Naakkamestarilla ja Kaldmaan runokokoelmalla.

26.5. klo 11. Naakkamestari on luettu, Rakkauden aakkoset puolivälissä, sivuja on kertynyt parisataa. Seuraavaksi ajattelin tarttua Kati Närhen mainioon Seitsemäs vieras-sarjakuvaromaaniin, joka päättää Agnesista kertovan trilogian. Suosittelen tätä kirjasarjaa lämpimästi, oivaltavaa ja hauskaa sarjakuvaa!

Klo 15. Luin sitten Seitsemännen vieraan jatkoksi myös Suffragettien Cityn, molemmat olivat oikein loistavia! Sivusaldo menee jossain 570 sivun paikkeilla!

Klo 15.45. Käteni osui Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät-kirjaan. Rannela tarjoilee pieniä vignettejä matkoiltaan, joita on oikein hauska lukea.

Klo 20.35. Nyt alkaa kisakatsomon pystytys! Sain luettua 5 kirjaa ja 785 sivua, tosi hyvä saldo. Seuraavaa maratonia odotellessa!

Suosikkihyllystä: Grace Draven - Radiance

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 297 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Radiance ja Grace Draven on tullut minulla vastaan useammalla eri arvostelusivustolla nyt viime aikoina, joten vaikutti olevan hyvä aika kirjoittaa kirjasta myös tänne blogiin. Radiance oli yksi parhaista viime vuonna lukemistani kirjoista.

Brishen ja Ildiko ovat aina tienneet paikkansa kuninkaallisissa suvuissaan. Brishen Bast-Haradisin kuningaskunnan nuorimpana prinssinä ja Ildiko Gaurin kuninkaan sisarentyttärenä (vai veljentyttärenä? En enää muista) tietävät, että heidän ainoa arvonsa suvulleen ja maalleen on mennä hyviin naimisiin ja samalla lisätä sukujensa vaikutusvaltaa. Kummallekin tulee kuitenkin järkytyksenä se, että heitä ollaan nimenomaan naittamassa toisilleen, heidän maidensa asukkaat nimittäin ovat kirjaimellisesti kuin yö ja päivä, Ildikon kansa päiväsaikaan eläviä ihmisiä ja Brishenin harmaaihoisia yöeläjiä. Asiaa ei helpota se, että Brishen ja Ildiko toteavat jo ensi tapaamisella toisen olevan suorastaan luotaantyöntävän näköinen. Velvollisuudet on silti hoidettava ja Ildiko ja Brishen päättävät pärjätä hankalassa tilanteessa parhaan kykynsä mukaan ja olla ystävinä toistensa tukena.

Kirja vakuutti minut jo heti alkumetreillä siitä, että nyt olen lukemassa jotain minulle ihan uudenlaista juttua. Aika useinhan romantiikkagenressä nämä pakkoavioliittotarinat menevät niin, että molemmat päähenkilöt kapinoivat avioliittoa vastaan aivan viimeiseen saakka ja konflikti lypsetään siitä, miten he lopulta huomaavat olevansa naimisissa yllättäen ihan mukiinmenevän tyypin kanssa. Radiancessa lähtökohta on raikkaalla tavalla erilainen. Brishen ja Ildiko jo lähtökohtaisestikin tietävät, että heillä ei ole muuta mahdollisuutta kuin avioliitto ja ovat oikeastaan koko elämänsä vain odottaneet, kenet sukulaiset heille puolisoksi valitsevat. Avioliitossa ei tämän vuoksi ole siis mitään kapinoitavaa, näin on vain määrätty tapahtumaan.

Kirjan lukemisesta on minulla jo useampi kuukausi aikaa, mutta muistelen edelleen lämmöllä sitä kohtausta, kun Ildiko ja Brishen ensimmäisen kerran kohtaavat ennen häitä. Molempien lähestymistapa tulevaan avioliittoon on jotenkin niin ihastuttavan järkiperäinen. He toteavat, että kumpaakaan ei toisen ulkonäkö erityisesti viehätä, mutta tekevät silti päätöksen olla ystäviä ja selvitä uudesta haasteesta yhdessä, tiiminä.

Tässä kirjassa ei ole instalove-elementtiä. Päähenkilöistä tulee ensin hyvät ystävät ja kun he huomaavat, että heillä on yhteistä aika tavalla, kehittyy rakkaus vasta hiljalleen myöhemmin. He myös piikittelevät toisiaan lämpimän humoristisesti toistensa ulkonäöstä, kunnes lopulta huomaavatkin arvostavansa toisissaan juuri näitä ominaisuuksia, jotka alkuun tuntuivat niin vastenmielisiltä.

Vaikka päähenkilöt ovat ehdottomasti tarinan paras osa, on maailmanrakentelu kirjassa myös kiehtovaa. Ildikon ja Brishenin rodut toimivat omilla tavoillaan, omien moraalisäännöstensä mukaan. Minulle jäi lisäksi tunne, että Radiancessa nähdään vain pieni osa sitä laajaa maailmaan, johon kirjan tarinat sijoittuvat. Draven on kirjoittanut myös Master of Crows-kirjasarjaa, mutta en sitten tiedä, sijoittuuko se tähän samaan maailmaan.

Radiance aloittaa Wraith Kings-kirjasarjan ja Ildikon ja Brishenin tarina jatkuu ainakin yhden novellin ja kirjan verran. Radiance toimii tästä huolimatta ihan hyvin myös itsenäisenä kertomuksena. Suosittelen tätä kirjaa lämpimästi niille fantasian lukijoille, jotka eivät yleensä pidä romantiikan salamarakkausjuonikuvioista.

Kolme pikasuositusta

Kylläpä taas eletään mielenkiintoisia aikoja Romancelandiassa. Viime aikoina on ollut paljon keskustelua genren monimuotoisuudesta ja siitä suoranaisesta rasismista, johon muut kuin valkoihoiset kirjailijat genressä törmäävät. Keskustelu on avannut ainakin minun silmiäni. No nyt sitten perjantaina romantiikkasomessa nousi vähän toisenlainen kohu, kun eräs indiekirjailija näki parhaaksi asettaa sanan "cocky" omaksi tuotemerkikseen ja on sen tiimoilta painostanut muita kirjailijoita poistamaan kyseisen sanan kirjojen nimistä. Ei erityisen cool veto, useammastakin eri syystä. Mutta jos nyt sattuu käymään niin, että tässä blogissa on jatkossa erinäisten "kukkomaisten" kirjojen invaasio niin tämä on se syy.

Mutta asiaan. Kirjoittelen teille lyhyesti tänään kolmesta kirjasta, joista olen tykännyt. Avioliittosimulaattorin luin jo tammikuussa, joten tämä arvio on antanut odottaa itseään aika pitkään.

********

Mamen Sánchez - On ilo juoda teetä kanssasi

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 305 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Kirja osui silmääni viime syksynä Taiteen tahraama-blogissa ja tarttui myöhemmin kirjastosta mukaan. Myönnän, että upealla kannella oli osuutta asiaan.

Librarte-lehden toimituksessa kuohuu, kun lehden työntekijöinä toimivat viisi naista saavat kuulla, että lehti on lakkauttamisuhan alla. Omistajaperheen poika, Atticus Craftsman, on tulossa henkilökohtaisesti Madridiin pistämään toimituksen pillit pussiin. Tätähän eivät naiset purematta niele, vaan kehittelevät suunnitelman, jolla Atticus saadaan höynäytettyä Librarten äärestä ihan muihin puuhiin. Suunnitelma paljastuu yllättäen liiankin tehokkaaksi.

En henkilökohtaisesti halua käyttää sanaa viihde tai viihdyttävä kirjallisuuteen liittyen, koska minun mielessäni kyseisillä sanoilla on enimmäkseen negatiivisia merkityksiä. Olen kuitenkin nyt pari kuukautta miettinyt, että millä sanalla tämän kirjan sisältöä parhaiten kuvaisi ja pakko on myöntää, että se sana on sittenkin "viihdyttävä". Oli jotenkin virkistävää lukea kirjaa, jolla ei tuntunut olevan mitään salattua agendaa tai tavoitetta laukoa elämäntotuuksia vaan nimenomaan pääosassa oli hauskan tarinan kertominen.

Kirjan juoni hajoaa ainakin kymmeneen eri suuntaan, jolloin oikein mitään sen osa-aluetta ei ehditäkään kovin syvällisesti tarkastella. Tarinassa on elementtejä niin rakkaustarinasta, jännitysromaanista kuin rikosmysteeristäkin ja kaikki on kääritty iloisesti väliin aika sekasortoiseenkin pakettiin. Lopussa sitä vaan hämmästelee, että mitä tässä tapahtui. Churroja ainakin kului, sitä teetä yllättävän vähän ja kaikki oli jotenkin niin kovin espanjalaista. Kirjaa oli kuitenkin hauska lukea, koska se ei ottanut itseään kovin tosissaan. Voisin lukea Sánchezilta lisääkin ja suosittelen tätä niihin hetkiin, kun kaipaa luettavakseen (hyvin) kepeää kertomakirjallisuutta.

********

Veera Nieminen - Avioliittosimulaattori

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 267 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Itäsuomalainen Aino salamarakastuu Länsi-Suomesta kotoisin olevaan Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle kuukaudeksi nähdäkseen, että tuleeko suhteesta mitään. Kulttuurishokki on melkoinen, kun Jussin tuvassa vilkkainta keskustelua käykin seinäkello Jussin perheenjäsenten sijaan. Voiko rakkaus kestää hiljaista, varsinaissuomalaista arkea?

Pidin kirjan lukemisesta paljon ja tarina sai minut hihittelemään itsekseni useammassakin eri kohdassa. Tarinan herkullisinta antia oli ehdottomasti se kulttuurishokki, jonka suulas Aino kohtaa Jussin kotitilalla, Jussin sukulaisten kommunikointi kun tuntuu rajoittuvan vain satunnaiseen murahteluun ja muminaan. Kirjassa kuitenkin pohditaan myös sitä, että vaikka toiseen rakastuisi vaikka kuinka kohtalokkaasti, on silti perinpohjainen tutustuminen tähän henkilöön aivan toisenlainen prosessi. Ihmisellä on taustallaan aina suuri joukko elämäntapahtumia, jotka ovat muokanneet hänen persoonallisuuttaan. Ihmisen koko historiaa ei yhdessä viikonlopussa opita ja yllätyksiä saattaa tulla eteen vielä vuosienkin päästä.

Veera Niemiseltä taidetaan julkaista ensi syksynä muuten uusi kirja! Jäin kaipaamaan myös Jussin ja Ainon tarinalle jatkoa, mutta minulle käy mikä tahansa Niemisen kirjoittama.

********

Meredith Duran - A Lady's Lesson in Scandal

Julkaistu: 2011
Sivumäärä 385 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Simon St. Maurilla on ongelma. Hänen rikas sukulaismiehensä on hiljattain kuollut ja Simon on perinyt tämän kreivin arvonimen. Koska entinen kreivi ei kuitenkaan pitänyt Simonia erityisessä arvossa, hän on testamentannut kaikki rahansa tyttärilleen, joista toinen on tosin ollut kateissa lähes 20 vuotta. Simonilla on siis yhtäkkiä kaikki kreivin velvollisuudet, mutta ei minkäänlaista varallisuutta niistä huolehtimiseen. Jostain olisi rahaa saatava ja pian. Kun sitten sattuma heittää hänen tielleen Nellin, jonka Simon epäilee olevan kateissa ollut perijätär, tuntuu onni vihdoin kääntyneen.

A Lady's Lesson in Scandal oli ristiriitainen lukukokemus. En erityisemmin pitänyt kirjan alkupuoliskosta, lähinnä siksi, että Nell tuntui käyttäytyvän huomattavan paljon hänen 20+ ikävuottaan lapsellisemmin. Puolivälin jälkeen kuitenkin Simon ja Nell alkavat tosissaan keskustella keskenään ja whoa! Tuntui, kuin koko kirja olisi noussut jollekin ihan toiselle tasolle. Etenkin Simon oli hyvin monimutkainen persoonallisuus ja pidin siitä hienovaraisesta tavasta, jolla kirjailija henkilöhahmoa rakensi. Useampaan asiaan paremminkin vain vihjattiin ja jäi lukijan vastuulle rakentaa itse oma kuvansa kirjan päähenkilöistä. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopulle ja olisin toivonut, että aikakaudesta olisi otettu enemmänkin irti. Durania on paljon kehuttu ja ihan varmasti luen hänen(kin) kirjojaan lisää!

Simona Ahrnstedt: Vain yksi yö

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 511 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Simona Ahrnstedtin kirjoihin tarttuminen on tähän mennessä hieman epäilyttänyt minua. Sen verran mitä muista kirjablogeista olen hänen historiallisesta kirjatrilogiastaan lukenut, olen päässyt siihen käsitykseen, että hänen kirjansa eivät varsinaisesti ratsasta romantiikkagenren moderneimmalla aallonharjalla. Trilogian kolmannessa osassa ainakin käytetään Morren blogin mukaan erästä naispäähenkilöön kohdistuvaa kulunutta juonikuviota, joka minun puolestani olisi saanut jäädä genren kyseenalaiseen menneisyyteen sinne jonnekin 70-/80-luvulle. Ekaa osaa selailin, mutta kun miespäähenkilön suusta pääsi sana "sukupuolielämä", jäi kirja sitten lukematta. Olisi nimittäin kiva, jos historiallisessa kirjallisuudessa henkilöiden suuhun laitettaisiin edes jotenkin aikakauteen sopivaa kieltä.

En siis varsinaisesti innosta hihkuen ollut lukemassa tätä Ahrnstedtin uusinta suomennettua teosta, mutta se nyt kuitenkin sai Smart Bitches, Trashy Books-sivustolla arvosanan A ja jos johonkin tässä elämässä luotan niin kyseisen sivuston leidien kirjamakuun. Kirja olikin lopulta ihan ok lukukokemus, joskin aika kaikana täydellisestä ja kieltämättä hieman sellainen Blast from the Past.

Vain yksi yö alkaa, kun David Hammar pyytää Natalia de la Gripiä liikelounaalle. Natalia kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun pankkiirisukuun ja on koko elämänsä pyrkinyt perheen firman hallitukseen. Sillä välin, kun hänen misogynisti-isänsä panttaa hallituspaikkaa, on Natalia tehnyt menestyksekästä uraa toisessa pankissa. David sen sijaan on lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, mutta on kuitenkin luonut menestyvän riskisijoitusyhtiön ja rikastunut siinä ohessa. David on iskenyt silmänsä Natalian perheen firmaan ja haluaa selvittää, auttaisiko Natalia firman haltuunottamisessa. Natalia osoittautuu ihan liian lojaaliksi perheelleen, mutta hän vetää siitä huolimatta Davidia suorastaan järjenvastaisesti puoleensa. Ja niinkuin kannessa kysellään, mitä väliä on yhdellä yöllä?

Olisin ennen kirjan aloittamista voinut melkein vannoa, että 500 sivua missä tahansa romantiikkagenren kirjassa on ihan liikaa, mutta viihdyin silti tarinan parissa yllättävän hyvin. Yksi syy tähän lienee se, että kertojana kirjassa toimivat päähenkilöparin lisäksi myös tarinan muut henkilöt ja näin tapahtumia pääsee tarkastelemaan useammasta eri näkövinkkelistä. Oman suolansa tarinaan tuo se, että pääjuonen lisäksi ohessa kulkee myös muutama sivujuoni.

Pidin Nataliasta ja Davidista. Molemmat joutuvat kirjan tapahtumien aikana pohtimaan sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Heidän ystäviensä Åsan ja Michelin romanssi oli melkein kirjan mielenkiintoisinta antia. Bisneskuvio oli hyvin rakennettu ja se kantoi kirjan juonta oikein mallikkaasti loppuun asti.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin se, että kirjan asetelmat muistuttivat minua tosi paljon Judith McNaughtin Paradise-kirjasta, jossa tytär yrittää myös vakuuttaa ankaraa isäänsä taidoistaan pyrkiessään perheyrityksen johtoon. Tarinan miespäähenkilö on siinä yhtä sotajalalla kuin tässäkin. Paradise on kirjoitettu vuonna 1991 ja kun kerran tämän assosiaation tein, en pystynyt enää karistamaan sitä fiilistä, että jos Vain yhdestä yöstä poistaisi ne muutamat viittaukset tietokoneisiin ja älypuhelimiin, olisi Ahrnstedtinkin tarina ihan kotonaan olkatoppauksissa ja sinisessä luomivärissä. Toisaalta jotain genren menneisyyttä henkivää siinäkin oli, miten kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämä oli niin tavattoman yltäkylläistä ja luksuksen kuorruttamaa, kun taas normaali-ihmisen arki oli olemassa vain korkeintaan ikävän teorian tasolla. Romantiikkagenre toki elää ja hengittää kaikenlaisista miljönäärikertomuksista, mutta jotenkin olen ollut huomaavinani, että nykyään se materia ei välttämättä ole kuitenkaan se keskeisin juttu näissä tarinoissa.

Ennen kirjan lukemista silmiini osui myös Kirjarouvan elämää-blogin arvio kirjasta, jossa blogisti tiivistää lukukokemuksensa siihen, että kirjassa oli vähän kaikkea liikaa, mukaan lukien seksiä. Juttuhan on nyt niin, että jos joku sanoo, että jossain genren kirjassa on liikaa seksiä niin se kirja kannattaa silloin ainakin lukea, etenkin jos tuo kommentti löytyy Amazonin arvosteluista.

Tällä kertaa jouduin kuitenkin taipumaan Kirjarouvan kannalle. Sinänsä en nyt tiedä oliko seksikohtausten absoluuttinen määrä välttämättä se ongelma, tämä nyt kuitenkin on 500-sivuinen kirja. Paremminkin asia oli niin, että 90 % siitä seksistä oli tungettu kirjan keskivaiheille sellaisen reilun 100 sivun sisään, jolloin kirjan juoni meni hetken aikaa vain ja ainoastaan näitä latuja: ei kai se kerta haittaa -- tajunnanräjäyttävää seksiä -- ei kyllä pitäisi uudestaan -- aivot narikkaan-orgasmeja! -- jos nyt kuitenkin kerran vielä!! -- SUPERNOVA!!!

Nääh, kaikkeen kyllästyy. Sen lisäksi olin havaitsevani Davidin osalta tämmöisen "olen kyllä tosi monen naisen kanssa ollut ja sinä olet aika kokematon, eikä edes hyvin tunneta, mutta silti tämä on parasta ikinä koskaan!"-juonikuvion, jota myös taikapimpsa-ilmiöksi kutsutaan. Muutenkin Romancelandiassa Sen Oikean tunnistaa tietenkin aina siitä, että seksi on ihan täydellisen-superduper-ihanan-mahtavaa heti alkumetreiltä lähtien. "Sinä vain henkäisit kohti ja sain!"

Njoo, jos muuten asiaan haluaa vähän toisenlaisen näkökulman, suosittelen Jennifer Crusien Faking It-kirjaa, jossa juttu ei mene ihan näin ruusuisesti.

Joka tapauksessa pidin kirjan lukemisesta sen verran paljon, että ihan varmasti tartun myös jatko-osaan. Jälleen kerran toivon, että isot kustantamot suomentaisivat genreä enemmänkin, että saataisiin enemmän valinnanvaraa kuin se pari kirjailijaa, jota nyt on.

Nyt ei taas pysty: Penny Reid - Truth or Beard

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 390 s.
Arvio: Jätin kesken 25 % kohdalla

Ostettu

Laitan tähän alkuun ihan ystävällisen varoituksen, että kirja sai minut todella vihaiseksi ja jos ette halua lukea aikuisen naisen kiroilevan, suosittelen olemaan lukematta arviota.

Juuri kun pääsin sanomasta, että yritän vähentää negatiivisten arvioiden määrää blogissa, tässä sitä taas ollaan, ongelmallisen kirjan ääressä. Perun siis päätökseni saman tien, osittain siksikin, että tämän kertaisen kirjan kirjoittaja on Penny Reid, yksi genren suosikkikirjailijoista, jonka kirjoista näkee jatkuvasti suosituksia siellä täällä. Lähdin siis aika suurin odotuksin lukemaan tätä kirjaa ja oli aikamoinen kylmä suihku, kun sitten sain mitä sain.

Reid kirjoittaa humoristista, nykyaikaan sijoittuvaa romantiikkaa. Truth or Beard aloittaa Winstonin veljeksistä kertovan kirjasarjan ja siinä on kaiketi jonkinlaisia löyhiä yhteyksiä Reidin Knitting in the City-sarjaan. Tässä kirjassa Jessica on muutama kuukausi sitten palannut takaisin kotikaupunkiinsa matematiikanopettajaksi ja yrittää kerryttää pesämunaa, jotta pääsisi matkustelemaan maailmalle. Jessica on ollut aina älyttömän ihastunut Beau Winstoniin, samalla kun tämän identtinen kaksoisveli Duane on yleensä vain onnistunut saamaan hänet raivon partaalle. Duane sen sijaan on aina ollut ihastunut Jessiin ja haluaisi, että Jessica näkisi hänet paremmassa valossa.

Kirja kaatui minulla sen päähenkilöiden älyttömyyteen. En ensinnäkään ymmärtänyt, millä ihmeen suhteilla Jessica oli saanut yläkoulun opettajan pestin, koska hän käyttäytyi suurinpiirtein yhtä juveniilisti kuin oppilaansakin. Hän mm. laskee seksuaaliseksi kokemukseksi sen, että hänen immenkalvonsa puhkesi ratsastusreissulla 13-vuotiaana.

o_O

On tämä kai jollain mekanismilla mahdollista, mutta Jess rakas, tämmöisellä tapahtumalla ei silti ole seksin kanssa yhtään mitään tekemistä.

Duane sen sijaan oli vain puhtaasti täysi kusipää mieheksi, joka ei ymmärrä toisen ihmisen rajojen kunnioittamisesta tai suostumuksen kysymisestä yhtään mitään. Pohdiskelin kirjaa lukiessani, että olenko jotenkin tässä #metoo- ja suostumuskeskustelun keskellä herkistynyt bongaamaan pienimpiäkin asiaan liittyviä mokia kirjojen henkilöhahmojen käytöksestä, mutta kun nämä tapahtumat alkoivat vaan kertyä, totesin, että kyllä vika on Duanessa eikä minussa.

Mutta tutustutaanpa tarkemmin Duaneen ja Jessicaan. Koko homma lähtee liikkeelle Halloween-bileistä, johon lähes koko pikkukylän väki osallistuu. Jessica näkee yllättäen juhlissa toisen kaksosista ja päättelee tämän olevan Beau. Jessica ei ole nähnyt miestä moneen vuoteen. Kun oletettu Beau sitten tulee jututtamaan Jessiä, on tämä niin miehen ja oman ihastuksensa lumoissa, että ei saa sanaa suustaan. Jessin ystävä tosin kertoo miehelle Jessin luulevan tämän olevan Beau.

Beau, joka on tietenkin Duane, häätää Jessin ystävän pois, tarttuu Jessiä kädestä ja lähtee viemään tätä juhlapaikan näyttämön takahuoneeseen, jossa

Beau ... turned, placed his hands suddenly on my hips, and backed me into the wall. Beau ... loomed before me, scant inches away.

Siis oikeasti. Jos tässä olisin minä, olisin ihan helvetin peloissani. Jos joku näennäisesti puolituttu ihminen kuljettaisi minut johonkin takahuoneeseen, painaisi seinää vasten ja tunkisi henkilökohtaiseen tilaani, miettisin lähinnä parasta kulmaa, jolla jätkää voisi iskeä polvella nivusiin ja miettisin, kuulisiko kukaan avunhuutojani. Koska tämä kuitenkin on romantiikkaa, seuraa seksikohtaus, jossa kädet käyvät alusvaatteissa. Jess on luulee miehen olevan edelleen Beau ja on asiaan suostuvainen.

Kun sitten oikea Beau tulee huutelemaan Duanen perään ja koko asetelma paljastuu, tuntee Jess häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta ja ihan oikeutetusti hermostuu. Mitä tekee sankarimme Duane? No tietenkin haukkuu Jessin kakaraksi, kehuu tämän naisellista vartaloa (eww!), tarttuu tätä käsistä ja painaa seinää vasten eikä päästä irti, vaikka Jess pyytää. Sen sijaan Duane käskee Jessin rauhoittua. Siis... siis... RAUHOITTUA!

Näin niiiin punaista. Jostain syystä tämä kohtaus nappasi minua paljon enemmän kuin tuo edellinen. Duane on tehnyt väärin, mutta sen sijaan että myöntäisi tämän tai pyytäisi edes anteeksi, Duane syyllistää asiasta Jessin, käy tähän jälleen kerran kiinni ja velvoittaa Jessin keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Oikeasti, käteni tärisevät vieläkin kun kirjoitan tätä. Siis Jessin naisena olisi keskusteltava asiasta rauhallisesti ihmisen kanssa, joka käytännössä juuri käytti tätä seksuaalisesti hyväkseen. Naisen velvollisuus on nähtävästi olla näissä tilanteissa kiltti, rauhallinen ja v***u järkevä ja antaa kaiketi mielellään väärin tehneelle miehelle vielä synninpäästö. Koska niin, mitä meni viettelemään miehen naisellisella vartalollaan? Miksi ei sanonut ei?? Naisen syy!!! Ja koko homma esitetään genreen sopien seksikkäänä, romanttisena ja siten tietenkin hyväksyttävänä käytöksenä.

No niin, moving on. Ei tämä ollut vielä tässä.

Duane onneksi päästää Jessin lopulta pois tilanteesta ja he päätyvät eri teitä järven rantaan jonkinlaisiin kokkobileisiin.

Duanella on charmantteja ajatuksia ex-tyttöystävästään Tinasta:

I couldn't talk to her about anything, because she didn't know about anything other than townie gossip, biker gossip, how to work a pole (Tina on strippari), and how to spread her legs.

Tinan kanssa saattoi silti seukata ja panna viisi vuotta, mutta heti kun ihana Jess saapuu kuvioihin, Tinan voi toki dumpata kuin märän rätin. Kiitos Duane!

Paikallaolijat alkavat pelata totuutta ja tehtävää, jonka seurauksena Duane päätyy intohimoisesti suutelemaan Tinaa, "kuin olisi suutelemassa Jessiä", koska haluaa saada Jessin mustasukkaisesti (eww!). Duane haastaa seuraavaksi Jessin naku-uinnille järveen, johon Jess suostuu, koska ei halua Duanen kertovat Beaulle Jessin ihastuksesta (sankarini!). Muistuttaisin, että eletään edelleen lokakuun loppua. Järvellä Duane alkaa lämmittää Jessiä heidän seisoessaan järvessä vetämällä tämän syliinsä. Molemmat ovat alasti, Duane ei edelleenkään kysy lupaa (eww!).

Mennään muutama päivä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja Jess ja Duane löytävät itsensä jälleen sekstailemassa Duanen autokorjaamon takahuoneessa. Jess olisi valmis kaikkeen, mutta ei, koska Duanella on Mielipide:

I thought about it. I did.
But I didn't want to do that.
I wanted to marry this girl.

Duane jatkaa vielä, että kyllä sitten häiden jälkeen voitaisiin käydä harrastamassa jotain pientä kivaa takahuoneessa vaikka keskiviikkoisin, mutta tosiaan vasta häiden jälkeen. Koska härregyydi, eihän nyt voi olla niin, että Jessillä voisi olla tarpeita ihan niitä ennenkin!! Kyllä on aikoihin eletty!!!

Kun ottaa huomioon tämän kommentin yhdistettynä tuohon aiempaan Duanen exästä, niin näyttäisi siltä, että meillä on tässä Duanessa käsissämme ihan vanhan koulukunnan slutsheimaaja (onko tälle hyvää suomenkielistä käännöstä? Huorittelu on vähän sama juttu, mutta ei kuitenkaan). Jess nostetaan jalustalle ja hänen erityisyyttään korostetaan muita naisia, etenkin Duanen entisiä, parjaamalla. Taisinkin edellisessä arviossa jo kertoa, että en siedä tätä juonikuviota enää yhtään.

Sellaista. Kun näyttämölle lopulta ilmestyvät moottoripyöräjengiläisten karikatyyrit ihan takavasemmalta, päätin että nyt saa riittää. Sen verran selasin eteenpäin, että Duane jatkaa valitsemallaan linjalla, pimittää seksiä varmaan jostain hämärästä huora-madonna-syystä edelleen, asettaa suhteelle jotain omituisia reunaehtoja ja siten jatkaa Jessin manipulointia ihan iloisesti.

Oli pakko katsoa, koska tämä kirja on julkaistu. Veikkasin ensin jotain 2003, mutta ei. Tämä on kolme vuotta vanha! Goodreadsissa tällä on 4,0 keskiarvo arvioissa, enkä ymmärrä miksi. Kirja sisältää oikeasti niin paljon kaikkea paskaa, jota ei nykyaikana pitäisi enää kirjoittaa ollenkaan. Melkein tekisi mieleni sytyttää Kindleni tuleen, mutta tyydyn ehkä kuitenkin vain deletoimaan kirjan.

Ugh, unohtakaa, jos olen joskus suositellut Penny Reidiä. Ei mulla muuta.

Kaksi kirjaa, jotka eivät vaan toimineet

Haluaisin esitellä tässä blogissa paremminkin romantiikkagenren helmiä, mutta toisaalta olen itse blogien lukijana huomannut, että ne negatiiviset arviot valottavat aika hyvin myös blogistin makua noin yleisesti. Lisäksi minusta on jotenkin epäilyttävää, jos kaikki on aina ihan mahtavaa ja kivaa ja halihalipusipusi.

Joten tässä näin ihan lyhyesti pari kirjaa, joista en vain onnistunut tykkäämään.

Tuija Lehtinen - Morsiuskamari

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 268 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Morsiuskamarissa parturi-kampaaja Neela Naakka on palannut kotikaupunkiinsa käynnistelemään uraansa. Vuokratuoli löytyy tunnelmallisen kävelykadun varrelta, jonka värikkäistä asukkaista riittää keskusteltavaa pidemmäksikin aikaa. Mielenkiintoisia miehiä myös tuntuu löytyvän joka nurkan takaa, mutta Neelan elämä mutkistuu, kun naapurustossa sattuu omituinen kuolema.

Mitä enemmän mietin tätä kirjaa ja sen päähenkilöä, sitä korkeammalle verenpaineeni nousee. Ajattelin alunperin antaa kirjalle 3 tähteä, mutta jos oikeasti joudun raivon partaalle kirjan tapahtumia muistellessani, niin eipä tälle voi kovin korkeaa arvosanaa antaa.

Kirjan suurin ongelma on se, että romanttisena sankarittarena Neela on mielestäni aika epäonnistunut. Koko kirja alkaa sillä, että Neela haukkuu parturintuoliinsa istahtavan naisen ulkonäön, vaatemaun ja elämänvalinnat ja aika pitkälle samalla teemalla jatketaan siitä lähtien. Kirjan naiskuva vaikuttaa muutenkin omituiselta ja seksistiseltä. Neelan erinomaisuutta korostetaan lähinnä esittelemällä muiden naisten negatiivisia piirteitä, mutta Neela tietenkin liehakoi jokaista miestä, joka hänen eteensä sattuu. Tarina on kaiken lisäksi kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Neelan näkökulmasta, joten sain lukijana hänestä todella itsekeskeisen ja suorastaan narttumaisen vaikutelman. Lisäksi kirjassa on bonuksena sellaista kasuaalia rasismia, että näin.

Koska savu nousee korvista edelleen, tämä taitaa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjaksi, jonka Lehtiseltä luen.

*******

Laura Paloheimo - OMG

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 318 s.
Arvio: 2/5

Kirjastosta

Anna pyörittää parhaan ystävänsä Karlan kanssa OMG-hääsuunnittelufirmaa ja jahtaa täydellistä aakkoskarkkipussia, josta löytyisi kaikki kirjaimet. Annan oma elämä menee sekaisin, kun hän joutuu yllättäen itse sinkuksi. Nettideittien kautta löytyy kaikennäköisiä sulhasehdokkaita, mutta kuka olisi se oikea?

Pidin Klaukkalasta tosi paljon ja OMG:ssäkin oli paljon samaa kepeyttä, vaikka kirjan yleinen henki olikin kyynisempi. Tällä kertaa ei liikuttu huippumuodin vaan hääsuunnittelun ja bändien maailmassa. Juoni oli vaan jotenkin sekava. En saanut kirjan henkilöistä oikein millään kiinni ja esim. kolme kirjan sivuhenkilönä ollutta miestä sulautuivat kaikki yhteen, enkä onnistunut erottamaan heitä toisistaan. Olisin jotenkin toivonut, että henkilöhahmot olisi rakennettu paremmin. Koko ajan odotin, että koska se juoni alkaa johon voin uppoutua, mutta tätä ei oikein missään vaiheessa tapahtunut.

Noh, ensi kerralla sitten paremmalla menestyksellä. Ajattelin Puppiduun ja Mama Mojon kuitenkin vielä lukea.

Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.