Näytetään tekstit, joissa on tunniste young adult. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste young adult. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 11. maaliskuuta 2018

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.

lauantai 20. tammikuuta 2018

Kun Dimple Rishin tapasi

When Dimple Met Rishi - Sandhya Menon

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 384 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

When Dimple Met Rishi on nuorille aikuisille suunnattu kirja, jota on hehkutettu useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa koko syksyn. Itse ihastuin tuohon kanteen. Se on aivan ihana, ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Myös Dimple nimenä on niin söpö, että hetkisen harkitsin jo nimen vaihtoa. Epäilen tosin, että Suomessa nimi ei toimisi ihan niin hyvin, varsinkaan suomennettuna. Hymykuoppa Nieminen tässä päivää! Joo, ei siinä ole ihan samanlaista imua.

Dimple on intialaistaustainen, juuri high schoolista valmistunut 18-vuotias tyttö, joka ei mitään muuta elämältä halua kuin tehdä loistavan uran koodarina. Hänen unelmansa ovat vähitellen tulemassa toteen. Syksyllä Dimple on pääsemässä opiskelemaan Stanfordiin ja lisäksi hänen vanhempansa ovat ihmeen helposti suostuneet siihen, että Dimple pääsee osallistumaan kesällä Insomnia Coniin, verkkosuunnittelua käsittelevään 6 viikon koulutusohjelmaan.

Dimple ei kuitenkaan tiedä, että hänen vanhempansa ovat sopineet tuttavaperheen kanssa, että perheen poika, Rishi Patel, osallistuu myös koulutukseen. Rishi on täysin siinä uskossa että Dimple tietää kuka hän on ja että Dimplen ja Rishin perheet suunnittelevat heidän välilleen avioliittoa. Järkytys on molemmilla ensimmäisen tapaamisen jälkeen melkoinen, kun suunnitelma ja Dimplen täysi tietämättömyys vanhempiensa toiveista selviää. Kun Dimplestä ja Rishistä sitten tehdään koulutuksen ajaksi työpari ja kaikesta huolimatta rakkaus alkaa hiljalleen syttyä, joutuvat molemmat miettimään, mitä tulevaisuudeltaan oikeasti haluavat.

Aloitin tämän kirjan lukemisen aika suurin odotuksin, ja vaikka tämä ei minun suosikkilistoilleni varmaankaan pääse, en mitenkään ihan ylettömästi joutunut tarinaan pettymään.

Pidin Dimplestä. Hän oli itsenäinen ja etenkin itsepäinen jahdatessaan suurta unelmaansa koodarina. Pakko on kuitenkin sanoa, että Rishi oli se, joka teki tästä tarinasta lukemisen arvoisen. Hän oli ehkä ihanin ja söpöin YA-kirjojen miespäähenkilö johon olen aikoihin törmännyt. Olin valehtelematta itsekin häneen ihastunut varmaan puolet kirjasta. Päähenkilöiden rakastuminen tarinan aikana oli jotenkin tavattoman hellyttävää.

Pidin päähenkilöiden välisestä kemiasta. Dimple ja Rishi tuntuivat täydentävän toistensa puutteita juuri sopivalla tavalla ja tukevan toistensa vahvuuksia. Rishi ei myöskään pelästynyt Dimplen vahvaa persoonaa vaan toivoi tämän menestyvän unelmia tavoitellessaan mahdollisimman hyvin.

Intialaista kulttuuria pyritään myös tuomaan kirjassa esiin. Dimple kokee tarvetta kapinoida kirjassa perinteiseksi esitettyä naisen roolia vastaan, samalla kun hän tunnistaa sen, miten paljon hänen vanhempansa ovat hänen vuokseen tehneet. Dimplen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus on ristiriitojen sävyttämää. Sen sijaan Rishi kokee omaavansa hyvinkin perinteiset arvot ja haluaa miellyttää vanhempiaan kaikessa. Samalla hänelta jää kuitenkin pohtimatta, mitä itse elämältään haluaisi. Itse arvostin sitä, että kirjan tarina oli rakennettu monikulttuuristen hahmojen varaan. Amazonin kirja-arvosteluissa kuitenkin kritisoitiin sitä, että tarinan antama kuva intialaisesta kulttuurista oli varsin vanhahtava.

Loppujen lopuksi kirja jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Mitään yhtä asiaa en osaa osoittaa, joka olisi tähän arviooni johtanut, vaan paremminkin tarinassa oli useampi pieni juttu, joka jäi joko ihmetyttämään tai muuten vaan hiertämään. Niin paljon kuin päähenkilöistä pidinkin, he silti tuntuivat jotenkin ikäistään nuoremmilta. Jostain syystä hämmästyin joka kerta, kun jompi kumpi heistä istui auton rattiin.

Myös kirjan rytmitys olisi voinut olla parempi. Kirjan luvut olivat lyhyitä, joka toki vauhdittaa lukukokemusta. Kuitenkin luku saattoi vaihtua kesken keskustelun, joka taas katkaisi tarinan kulun välillä häiritsevästi. Insomia Conin ensimmäiseen kolmeen viikkoon kulutetaan kirjasta melkein 2/3 ja sitten yht'äkkiä viimeiset kolme viikkoa hypätään yli kirjaimellisesti yhdessä lauseessa. En voinut olla pohtimatta, että kyllästyikö kirjailija jotenkin omaan tarinaansa kesken kaiken ja halusi päästä tarinan loppuun mahdollisimman nopeasti.

Myös juonessa oli puutteita. Dimple hehkuttaa Insomnia Conia suurena mahdollisuutena edetä urallaan, mutta mitä koulutuksessa varsinaisesta tapahtuu, jää täysin pimentoon. Luulisi, että tämmöisen koulutusohjelman pääpaino olisi esim. asioiden oppimisessa, mutta luennoilla kirjan henkilöt eivät tarinassa istu sekuntiakaan. Sen sijaan he kyllä valmistavat tanssiesityksen koulutuksen puolivälissä pidettävään kykykilpailuun. Siis whaaat? Mitä tekemistä tällä on koodauksen tai verkkosuunnittelun kanssa? Onko tämä joku amerikkalainen juttu, jota en vain tajua? Kuulostaa joka tapauksessa introverttikoodaajan pahimmalta painajaiselta.

Tarinassa oli siis potentiaalia, mutta toteutus oli ajoittain ontuva. Jälleen suosittelen kirjaa etenkin nuoremmille lukijoille, mutta varauksin.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan uutta (Dimple ja Rishi suunnittelevat kirjan aikana appia) ja lisäksi Yhdysvallat-haasteen kohtaan 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (kirjailija on syntynyt ja kasvanut Intiassa. Toki voi hänellä jo olla USA:n kansalaisuus, mutta tällä mennään)

torstai 4. tammikuuta 2018

2010-luvun tarina 1700-luvun tamineissa

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue - Mackenzi Lee

Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 317 s.
Arvio: Jätin kesken

Kirjastosta

Aikakausi on 1700 jotain ja Monty on juuri lähdössä suurelle Euroopan-kierrokselle parhaan ystävänsä Percyn kanssa. Montyn isä on pitkin hampain suostunut ehdotukseen, mutta edellyttää, että reissun jälkeen Monty lopettaa vihdoin biletyksen ja keskittyy vakaviin asioihin, kuten tilanhoitoon ja muihin ylhäisöön kuuluvan miehen velvollisuuksiin. Monty sen sijaan haluaisi viettää vain aikaa juhlien, mieluiten Percyn kanssa, jota on salaa rakastanut jo vuosia.

Monty ja Percy lähtevät matkalleen, seuranaan Montyn sisar Felicity, joka heitetään samalla reissulla kouluun, sekä opas, jonka työnä on pitää kaverukset kurissa. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan, vaan kolmikko ajautuu yllättäviin vaikeuksiin ja seuraa ajojahti halki Euroopan.

Olin kuullut etukäteen hyviä asioita tästä kirjasta ja sillä on paljon positiivisia arvioita erilaisilla kirjasivuilla. Tarinan tekee vielä mielenkiintoisemmaksi se, että Monty on biseksuaali ja myös muilla tarinan päähenkilöillä on hyvin monipuolinen taustatarina. Kirjassa nostetaan esiin paljon teemoja niin homoseksuaalisuudesta, rotuasioista, naisen asemasta ja jopa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Kirjassa luvataan vielä olevan seikkailua ja merirosvoja! Mikä olisi sen parempaa!

Valitettavasti lukuintoni ei kantanut kovin pitkälle, koska aloin jatkuvasti kompastella anakronismeihin, joita tässä kirjassa on lähes joka sivulla. Takakansiteksti ehkä lupaa historiallista fiktiota, mutta oikeasti tämä on 2010-luvun tarina, joka on vain puettu 1700-luvun asuun. Päähenkilöistä oikein kukaan, varsinkaan Monty, ei käyttäydy tai puhu kuin aikakautensa ihminen. Miljöössä tai muissa detaljeissa on koko ajan jotain pielessä, enkä vaan yrityksestä huolimatta päässyt asian yli.

Kun sitten Monty vielä kaiken lisäksi alkaa käyttäytyä yhä ääliömäisemmin, päätin, että on aika lopettaa tämän kirjan lukeminen ja vain todeta, että tämä tarina ei nyt ole minua varten. Esittelen kirjan kuitenkin täällä blogissa, koska muut lukijat ovat tykänneet tästä todella paljon. Tämä saattaisi upota paremmin jollekin nuoremmalle lukijalle, joka ei ole viimeisen parin vuosikymmenen ajan imuroinut tapahistoriaan liittyviä detaljeja lukemastaan historiallisesta romantiikasta. Erilaisia HLBTI-hahmoja ei kirjallisuudessa muutenkaan ole liikaa, joten senkin takia tämä voisi jollekin toiselle olla ihan lukemisen arvoinen teos. Helmetin Overdrivesta tämän saa lainattua kätevästi e-kirjana.
Related Posts Plugin for WordPress, Blogger...