Minua vaivaa huonon kirjan kirous

An Affair Before Christmas - Eloisa James

Julkaistu: 2007
Sivumäärä 388 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

En nyt jostain syystä kykene löytämään itselleni hyvää luettavaa. Minusta tuntuu, että olen täällä blogissa valittamassa milloin mistäkin teoksesta, eikä valitettavasti Eloisa Jamesin kirja tuo asiaan mitään muutosta. An Affair Before Christmas oli minulle epätasaisin lukukokemus pitkästä aikaa.

Minulla oli kirjan suhteen aika suuret odotukset. Eloisa James on yksi genren suosituimmista kirjailijoista ja kaiken lisäksi englanninkielisen kirjallisuuden professori, joten odotin, että hänellä ainakin pitäisi olla kieli ja tarinaan vaadittava taustatyön tekeminen hallussa. Ongelmani Jamesin kanssa on vain aina ollut se, etten ole oikein päässyt perille mitkä ovat ne kirjat, joissa hän olisi parhaimmillaan. An Affair Before Christmas ei tee tässä poikkeusta. Amazonin kirja-arvostelut ovat kuin käänteinen Gaussin käyrä. Tätä kirjaa on joko vihattu tai rakastettu ja teoksen luettuani ymmärrän oikein hyvin miksi.

Kirjan tarina sijoittuu 1700-luvun lopun Englantiin yrjöjen aikaan ja on Desperate Duchesses-sarjan toinen osa. Sarja on parhaimmillaan kokonaisuutena luettuna. Sarjan kirjoissa on monta tarinaa, jotka jatkuvat kirjasta toiseen, joten kirjat eivät toimi kovin hyvin yksinään. En ole ensimmäistä osaa sarjasta lukenut, mutta pääsin tarinaan siitä huolimatta ihan hyvin mukaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, joita kirjassa kerrotaan vuoron perään. Kirjan rakenne jo yksistään tuo omat haasteensa juonenkuljetukseen ja tässäkään kirjassa ei vältytä siltä, että jokin sivujuonista tunkee päätarinan keskelle, juuri kun siinä ollaan pääsemässä johonkin. Luonnollisesti päätarina myös saa normaalia vähemmän sivutilaa. Nämä rakenteelliset ratkaisut olivat kuitenkin vielä ihan siedettäviä, eivätkä suinkaan kirjan suurin ongelma.

Jos muutaman sanan sivujuonista sanoo, niin toinen niistä oli aika peruskauraa ja tulevien kirjojen pohjustusta. Toinen juonista sen sijaan päättyy täysin kesken ja tämäkin olisi minusta ollut ratkaisuna ihan ok, ellen olisi löytänyt tarinan loppua kirjailijan nettisivuilta, viitaten nähtävästi siihen, että kyseisen sivujuonen henkilöihin ei tulevissa kirjoissa todennäköisesti kovin syvällisesti enää palata. Tämä ainakin minulle kertoo sen, että kirjailijalla on käsissään niin paljon materaalia, että hän ei enää oikein tiedä mitä sillä tekisi, eikä myöskään osaa karsia tarina-aihioista kirjoihinsa niitä oleellisimpia.

Sekavat sivujuonet olisin sietänyt, jos kirjan päätarinassa olisi ollut jotain järkeä. Päätarina kertoo Fletcherin herttuasta ja hänen vaimostaan Poppysta. Poppy ja Fletch ovat menneet naimisiin hyvin nuorena salamarakkauden jälkeen. Avioliittoa on kestänyt jo neljä vuotta, mutta asiat eivät oikein tunnu sujuvan etenkään makuuhuoneessa ja Fletch alkaa olla tilanteeseen kyllästynyt. Kun sitten Fletch tuo Poppylle julkisesti esiin tyytymättömyytensä avioliittonsa tilaan, loukkaantuu Poppy verisesti, pakkaa kimpsunsa ja muuttaa ystävänsä luo.

Olen viime aikoina miettinyt paljon historiallisen romantiikkakirjallisuuden realismia ja sen puutetta ja suorastaan rakastin tämän kirjan lähtökohtia, koska ne ainakin minun tietämykseni ja ymmärrykseni mukaan kallistuivat skaalalla juuri sinne realismin puoleen. Poppy on kasvatettu hienoksi naiseksi. Hän on saanut makuuhuoneasioihin ohjausta äidiltään, jonka omat negatiiviset kokemukset avioliitosta värittävät sitä keskustelua, jota hän on Poppyn kanssa käynyt. Tämän seurauksena Poppy pitää seksiä jonain, mitä tehdään vain ja ainoastaan aviomiehen tarpeiden tyydyttämiseksi ja perillisten hankkimiseksi. Poppylle ei tule edes mieleen, että hänkin voisi seksistä nauttia. Ei ole Googlea tai Cosmoa, josta voisi katsoa 10 vinkkiä saada orgasmi. Kuvaavaa mielestäni on, että kun Fletch ja Poppy yrittävät keskustella asiasta, aihe on Poppylle niin suuri tabu, että avioparilla ei ole oikein edes yhteistä kieltä, heillä ei yksinkertaisesti ole edes sanoja sen ilmaisemiseen, mitä kumpikin suhteelta haluaisi.

Lähtökohdat olivat siis mielestäni mestarillisesti rakennettu. Kun lisätään tähän vielä se, että myös muut kirjan henkilöt käyttäytyvät pitkästä aikaa kuin oman aikakautensa ihmiset, olin erittäin innostunut lukemaan tarinan. Ajattelin ymmärtäväni lähtökohdista kaiken, mutta alun jälkeen en sitten ymmärtänytkään enää mistään mitään.

Tiesin olevani ongelmissa kirjan puolivälin tienoilla, kun totesin, että minulla ei ollut oikein minkäänlaista tunnereaktiota juonen tapahtumiin tai päähenkilöiden kokemiin koettelemuksiin. Ajattelin, että päätarinan suurin ongelma oli Poppy, joka vaikutti olevan enemmän paperinukke kuin hengittävä, ajatteleva, tunteva ihminen, mutta kirjan loppuun päästyäni minun oli pakko todeta, että Poppya koskevat ongelmat olivat koko päätarinalle yhteisiä. Päätarinan juoni ja sen päähenkilöiden kehitys nimittäin koostuu sarjasta tapahtumia ja ominaisuuksia, joita kirjailija on vain asettanut jonoon jonkinlaiseksi juonta muistuttavaksi rakennelmaksi, mutta joista ei edes hyvällä tahdolla saa aikaiseksi hyvin soljuvaa, yhtenäistä tarinaa. Uusia, olennaisia tietoja tiputellaan lukijan syliin ihan puskista, ilman että niihin on mitenkään viitattu tarinassa edeltävästi. Kun koko kirjan juoni on sitten tätä, tulee lukukokemuksesta erittäin nykivä ja paljastuksista todella epäuskottavia.

Viimeisen sadan sivun aikana tarina pääsee vähän parempaan vauhtiin, kun Poppy ja Fletch alkavat vihdoin puhua keskenään. Valitettavasti tämä taas johtaa siihen, että Fletchin persoonallisuus keskittyy lopulta pelkästään hänen jalkoväliinsä ja loppukirjan sitten pyörittelinkin silmiäni siihen malliin, että pelkäsin nyrjäyttäväni silmänliikuttajalihakseni.

En siis voi suositella tätä kirjaa, enkä tämän perusteella oikein Jamesiakaan oikein kellekään. Ei tämä nyt oikein ollut sellainen hauska, kepeä joulukirja, jota olin hakemassa.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.