Genreistä ja onnellisista lopuista

Romantiikkakirjoja, women's fictionia ja chick litiä

Pääsin vierailemaan Lukujonossa-blogiin ja siinä haastattelukysymyksiä täytellessäni pohdin jälleen kerran, kuinka jo tässä vajaan vuoden aikana olen blogin myötä joutunut uudestaan miettimään suhtautumistani useampaankin romantiikkagenreen liittyvään ilmiöön. Prosessi on sinänsä ollut varsin valaiseva, koska olen ihan tosissani joutunut haastamaan ajatteluani ja näkökulmiani genreen liittyen.

Yksi viimeaikaisista pohdiskelunaiheistani on liittynyt siihen, miksi samojen teemojen ympärillä kiertelevät chick lit ja se, jota englanninkielisessä kirjallisuudessa kutsutaan women's fictioniksi ja suomenkielisessä menee jonnekin sinne lukukirjallisuuden tienoille, eivät vain lukumateriaaliltaan jaksa innostaa minua yhtään niin paljoa kuin romantiikkagenren kirjat. Blogin kannalta tämä on pienoinen ongelma, koska nyt yli puoli vuotta suomenkieliseen kirjatarjontaan tutustuttuani olen edelleen samaa mieltä kuin blogia aloittaessani: suomen kielellä löytyy kyllä paljon rakkaustarinoita ja romanttinen suomenkielinen kirjallisuus voi ja porskuttaa aika hyvin, mutta harva näistä kirjoista kuuluu loppujen lopuksi nimenomaan genreen nimeltään romantiikka, joka on juuri se, jota itse haluaisin lukea. Blogiin on siis aika vaikeaa löytää muuta kuin englanninkielistä sisältöä. Koska romantiikkagenreä on niin vähän, sitä ei myöskään tunnisteta ja pahimmillaan se johtaa edelleen pettymyksiin esim. kirjan lopputuloksen suhteen, vaikka kirja vain toteuttaakin oman genrensä määritelmää, joihin siis RWA:n mukaan kuuluu sekä parisuhdekeskeisyys että ennen kaikkea se onnellinen loppu.

Mietin myös, että jos rakkaustarina on rakkaustarina, miksi chick litin ja women's fictionin lukeminen sitten koko ajan tuntuu minusta siltä kuin söisin lettuja pelkiltään: ihan kivalta, mutta ei siitä mihinkään pääse, että kerma ja mansikat puuttuu. Jostain syystä siis parisuhdekeskeisyys ja taattu onnellinen loppu ovat minulle tarinassa erittäin tärkeitä ominaisuuksia.

Miellän chick litin kirjallisuudeksi, jossa tarinan olennaisin asia on kirjan (nais)päähenkilön kasvutarina ja joka usein keskittyy päähenkilön ihmissuhteiden ruotimiseen, olivat nämä sitten rakkaus-, ystävyys- tai sukulaissuhteita. Niissä muutamissa chick lit-kirjoissa, joita olen nyt lukenut, jään rakkaussuhteissa aina kaipaamaan rakkaustarinan toisen osapuolen näkökulmaa tapahtumiin, joka taas romantiikkagenressä varsinkin nykyaikana on usein hyvin vahvasti läsnä. Romantiikkagenressä päästään usein myös parisuhteen toisen henkilön pään sisään, joka minusta on melkein se koko tarinan herkullisin osuus. On olemassa jopa muutamia kirjoja, jotka on kirjoitettu kokonaan (hetero)suhteen miespäähenkilön näkökulmasta, joka taas tuo tarinaan ihan omanlaisensa mielenkiintoisen dynamiikan.

Genrejen eroja miettiessä tajusin kuitenkin, että kaikkein eniten ahdistusta minulle aiheuttaa onnellisen lopun puuttuminen. Onnellinen loppuhan ei kuulu genremääritelmään missään muussa kuin romantiikkagenressä. Tämän vuoksi erityisesti women's fiction-genreen kuuluviin kirjoihin tarttuminen ei ole minulle erityisen helppoa, koska en koskaan tiedä mitä saan. Olenkin koko elämäni ollut krooninen viimeisten sivujen lukija, koska minun on vain saatava etukäteen (!) tietää, millaisia suuntaviivoja juoni noudattaa. En tiedä mitään sen ahdistavampaa kuin se, että panostan aikaa ja tunteita johonkin juonikuvioon tai tarinan henkilöön vain huomatakseni, että hänelle tapahtuu jotain kamalaa. Aivoni eivät siis kestä epävarmuutta kovin hyvin. Tästä samasta syystä en myöskään koskaan seuraa tv-sarjoja tuoreeltaan ja elokuvien kohdalla eksyn usein IMDB:iin lukemaan juonitiivistelmät, jotta osaan etukäteen valmistautua tragedioihin. Jos selkeästi romanttisessa kirjassa on traaginen yllätysloppu, jää koko kirja minulta takuuvarmasti lukematta. Siinä mielessä romantiikkagenre, jossa onnellinen loppu tulee sisäänleivottuna ja varmana kuin Manulle illallinen on minulle juuri täydellistä luettavaa.

Myös Romantiikkatwitterissä on viime viikot keskusteltu useaan otteeseen siitä, miksi onnellinen loppu on genren kirjoissa niin tärkeää. Esim. Goodreadsissa oli pistetty pystyyn kysely, jolla kartoitettiin sitä, kokivatko lukijat onnellisen lopun olevan välttämätön osa romantiikkagenreä. Voitte varmaan kuvitella, mitä mieltä asiasta oli ryhmä, joka koostui pääosin genren kirjailijoista ja ahkerista lukijoista. Keskustelussa kuitenkin nostettiin esiin myös mielenkiintoisia ja tärkeitä näkökulmia siihen, miksi niin moni genren aktiivi olisi valmis puolustamaan onnellista loppua lähes henkeen ja vereen saakka. Osa koki saavansa lohtua siitä, että tässä melkein päälaelleen kääntyneessä maailmassa oli vielä tilaa myös onnellisille tarinoille. Romantiikkagenre koettiin turvasatamaksi, kun muu elämä oli ympärillä yhtä myllerrystä. Joku kritisoi sitä, miksi onnellisen lopun sisältävä rakkaustarina usein niin helposti tituleerataan epärealistiseksi. Onko tosiaan muka niin, että onnellisesti päättyvää rakkautta ei maailmassa enää ole? Mielenkiintoinen näkökulma asiaan oli myös se, että millainen maailma olisi, jos tragedioiden, tuskan ja kivun sijaan keskityttäisiin esimerkiksi uutisoinnissa enemmän iloon ja onnellisuuteen.

Romantiikkagenre ei takuulla sovi kaikille, mutta sen harrastajille se tarjoaa kuitenkin hyvin paljon. Omasta kokemuksestani tiedän, että nämä ovat niitä kirjoja, jotka tekevät minut kaikkein onnellisimmaksi. Mikään ei ole sen parempaa kuin hyvin kirjoitetun genreen kuuluvan kirjan lukeminen.

Tämän myötä toivotan lukuiloa kaikille, juuri sen oman, rakkaimman genrensä parissa!

Romantiikkagenren miesihanteista (ja vähän naisistakin)

Olen suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin romantiikkagenren stereotypioita pohdiskelevia artikkeleita useammastakin eri näkökulmasta, mutta jostain syystä ajatukseni kiertyvät kerta toisensa jälkeen genren tarjoamaan mieskuvaan, mietin sitten historiallista romantiikkaa tai genren monikulttuurisuutta. Lienee siis turhaa pyristellä vastaan, joten mennään tänään asian ytimeen, eli puhutaanpa hetkinen ulkonäöstä.

Ihan vain huomautuksena: kirjoitan tämän jutun aika tiukasti englanninkielisen romantiikan näkökulmasta. En ole suomenkielistä chick litiä tai muuta suomenkielistä romantiikkagenreä sivuavaa kirjallisuutta lukenut vielä niin paljoa, että osaisin sanoa, pätevätkö samat pohdinnat myös Suomessa.

Jos itse mietin genren kansikuvia ja niistä pitäisi valita se kliseisin, niin se olisi ehdottomasti seuraava: täydellisellä vartalolla varustettu mies (yleensä tummahiuksinen) seisoo jylhässä maisemassa tuulikoneen edessä, paita auki (mutta helma edelleen housunkauluksessa, tietenkin!), vatsalihakset rasvattuina. Suurinpiirtein näin:

Vaikka genren kansikuviin on viime vuosina alkanut ilmestyä enenevässä määrin myös variaatiota, kuten kirjojen naispäähenkilöitä (yksistään), tosin enemmän ja vähemmän pukeissa, porskuttaa puolialastomien miesten kansikuvatraditio silti eteenpäin. Itsekin omistan näitä kirjoja useamman. (Olen myös miettinyt, että millaistakohan romantiikkagenren kansikuvabisnes oikeasti on ja löysin ainakin tämän jutun Aaron Bacasta, jolla on takanaan jo noin 600 kansikuvan ura.)

Kirjojen kannet oikeastaan kertovat kaiken olennaisen siitä, millaisia genren miespäähenkilöt pääosin ovat ulkonäöltään. Romantiikkagenressä on pitkät traditiot tarjoilla lukijoilleen paremminkin fantasiaa kuin todellisuutta ja vaikka naispäähenkilöiden "ulkonäkökriteerit" ovat viime aikoina höllentyneet ja kirjoissa on vähitellen alkanut tulla vastaan muunkinlaisia naisvartaloita kuin niitä aivan täydellisiä [1], tuntuvat miespäähenkilöt pääosin silti kuin samasta muotista valetuilta. Toki epätäydellisyyttäkin miespäähenkilöissä silloin tällöin tapaa. Historiallisessa romantiikassa tulee vastaan aika ajoin sotavamma tai pari, mutta silti näistäkin miehistä jää se fiilis, että se muu kroppa siinä silmälapun tai puujalan ympärillä on kuitenkin sellaista sopivan lihaksikasta.

Kaikkein parhaiten se, että romantiikkagenressä miesvartalot heijastelevat enemmänkin nykyajan kauneusihanteita kuin minkäänlaista realismia, tuntuu näkyvän nimenomaan historiallisessa romantiikassa. Käsitykseni mukaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, johon suurin osa historiallisen romantiikan alagenrestä sijoittuu, ihanteellinen miesvartalo oli paremminkin hoikka tai sitten sopivan keskivartalolihava, merkkinä vauraudesta ja siitä, että ruokapöydästä löytyi antimia yllin kyllin. Oikeassaan missään lukemassani ei ole tullut vastaan, että lihaksikkuus olisi ollut tuon ajan aatelistossa jotenkin tavoiteltava asia, sehän kun käytännössä tarkoitti sitä, että joutui tekemään fyysistä työtä elääkseen. Tästä huolimatta alagenren kirjoissa lähes poikkeuksetta ihaillaan miespäähenkilöiden hauiksia ja sixpackeja. Yleensä miespäähenkilön huikaisevalle fysiikalle ei tarjota edes mitään järkeenkäypää selitystä. Toki syyksi tarjotaan usein esim. aatelistolle sopivia "reippaita" ratsastusretkiä, mutta ei ratsastaen minun mielestäni pecsit kasva tai sitten en ymmärrä koko urheilulajista yhtään mitään.

Nice to meet you Mr. Pecs Six-Pack! Kannattaa myös huomoioida, että kansikuvissa kasvot eivät ole aina välttämättömät.

Mietin myös, että kuinka reilua tämä kaikki on ihan tosielämän miehiä ajatellen. Toki fiksu ihminen osaa erottaa fantasian ja realismin toisistaan, mutta kirjoitetulla sanalla on silti painoarvoa. Kuinka paljon genressä viljelty täydellisen miesvartalon ihanne lopulta aiheuttaa mahdottomia odotusarvoja myös ihan tosielämässä? Onko kaikki tämä täydellisyys lisäksi todella aivan tarpeellista? Ainakin itselleni on tärkeämpää miespäähenkilön persoonallisuus, koska jos se on täysin mätä, ei asiaa pelasta se, että mies tarjoillaan päältä kauniissa paketissa. Samalla tosin itsekseni pohdin, että kuinka paljon minä tai muut genren lukijat ovat oikeasti valmiita joustamaan tästä fantasiasta? Jos miespäähenkilöllä olisikin dad body tai hän olisi ihan rehellisesti ylipainoinen, olisivatko lukijat edelleen tarinasta yhtä kiinnostuneita?

Luin hiljattain Alyssa Colen mainion romaanin An Extraordinary Union, jossa naispäähenkilö on afroamerikkalainen, mutta miespäähenkilö on silti valkoihoinen. Koska tarina sijoittuu Amerikan sisällissodan aikoihin, pystyi kirjailija tällä yhdistelmällä tuomaan esiin jännitteitä ja ongelmia, joita ei muuten olisi todennäköisesti päästy käsittelemään. En voinut kuitenkaan olla pohtimatta, miten pitkälle romantiikkagenren ihanne ei ole pelkästään hyväkroppainen mies, vaan nimenomaan hyväkroppainen valkoinen mies.

Monikulttuurisuus genren sisällä on viimeisen vuoden aikana puhututtanut paljon. Konkreettisuutta keskusteluun saatiin, kun The Ripped Bodice-kirjakaupan omistajat kokosivat aiheesta vuosi sitten raportin ja kävi ilmi, että genrellä on tällä saralla vielä paljon tehtävää. Suurin osa genren kirjoista on kaukaasialaisten kirjailijoiden kirjoittamaa ja kaukaasialaisilla päähenkilöillä varustettua. Romantiikan lukijoiden taustat ovat kuitenkin hyvinkin monikulttuuriset, joten genren tarjonnan pitäisi myös heijastella tätä.

Ainakin minun tietoisuuteeni onkin etenkin viime vuoden aikana noussut yhä enemmän sekä kirjailijoita että kirjojen naispäähenkilöitä, jotka ovat jotain muuta kuin valkoihoisia. Kuitenkin suurimmassa osassa näistä kirjoista, joita esim. ulkomaisilla romantiikkasivuistoilla on mainostettu, on miespäähenkilö silti valkoihoinen. Minulle ainakin tulee pakostakin mieleen, että kuinka pitkälle tämä on ollut kirjailijoiden osalta tietoinen ratkaisu ja kuinka paljon valinta juontaa juurensa siitä, että romantiikkagenren miespäähenkilön ihanne on niin kiveen kirjoitettu. Kuinka paljon myyvempi kirja on, kun ainakin toinen päähenkilöistä on kaukaasialaista syntyperää?

Jos tässä asiassa syyttävä sormi olisi johonkin osoitettava, niin kääntäisin sen jälleen aika tiukasti itseni suuntaan genren lukijana. Yritin itseltäni kovistella, että kuinka paljon olisin valkoihoisena ihmisenä kiinnostunut lukemaan kirjoja, joissa molemmat päähenkilöt edustaisivat jotain muuta etnisyyttä kuin omaani. Pakko oli myöntää, että olen sivuuttanut aika paljon esim. genren yhden kehutuimman kirjailijan Beverly Jenkinsin kirjoja, ihan vain siitä syystä, että en ole kokenut olevani kirjojen kohderyhmää. Tämän oivalluksen jälkeen teki mieli tehdä itselleni lähinnä näin:

Kuinka moni esim. afroamerikkalaisista lukijoista on joutunut takavuosina lukemaan valkoihoisilla päähenkilöillä varustettuja kirjoja paremman puutteessa? Tässä valossa ei luulisi olevan minullekaan vaikeaa hieman laajentaa repertuaariani kirjojen päähenkilöiden etnisyyden suhteen.

Rakkauden pitäisi kuitenkin kuulua kaikille, ulkonäöstä ja etnisyydestä riippumatta. Romantiikkagenrellä on monimuotoisuudessa vielä paljon tehtävää, mutta genren aiheiden laajuuden ja lukijoiden runsauden vuoksi myös mahdollisuuksia todelliseen sallivuuteen olisi paljon. Toivottavasti näitä kirjoja jatkossa myös rohkeasti kirjoitetaan.

Millaisia ajatuksia teille herää romantiikkagenren miesihanteesta?


[1] Mielestäni sopii kyllä pohtia, miten salliva genren naiskuva todellisuudessa oikeasti on ja miten paljon esim. ylipaino on edelleen kirjoissa täysi tabu. Toki erilaisia BBW eli Big Beautiful Woman-kirjoja on alettu julkaista, mutta ainakin ne muutamat tämäntyyppiset kirjat, joita olen lukenut tuntuvat sijoittuvan yleensä lähinnä seuraaviin kategorioihin: a) naispäähenkilön isous tarkoittaa enemmän muodokkuutta eli naisella on isot rinnat ja takapuoli ja siltä väliltä löytyy sopivasti solakka vyötärö, b) naispäähenkilöä sanotaan isoksi, mutta kirjan edetessä paljastuu, että hän on käytännössä paremminkin normaalipainon ylärajoilla tai ylimääräistä on ehkä 10 kiloa, c) naispäähenkilö on oikeasti iso, mutta murehtii asiaa jatkuvasti ja haluaa laihduttaa.

Itse ainakin haluaisin lukea naispäähenkilöistä, joilla olisi kunnon jenkkakahvat, mutta elämä silti pyörii jonkun muun kuin painon ympärillä. Suosituksia otetaan vastaan.

Niin paljon kuuluu rakkauteen eli mitä (kaikkea) romantiikkagenre on

Kuninkaallisia, aatelisia, miljonäärejä, lääkäreitä, pelastustyöntekijöitä, toimittajia, asianajajia, mekaanikkoja, vampyyrejä, ihmissusia, avaruusolentoja, kaukaasialaisia, tummaihoisia, aasialaisia, latinoja, rikkaita, köyhiä, lyhyitä, pitkiä, lihavia ja laihoja.

Milanin kirjan päähenkilö on naisasianainen

Romantiikkakirjallisuuden naispäähenkilöitä löytyy joka lähtöön ja miespäähenkilöt ovat vähintään yhtä moninaisia. Tämä siis sillä oletuksella, että kirjassa ylipäätään on edes nais- ja miespäähenkilö. Voi siinä olla kaksi miestä tai kaksi naistakin. Tai nainen ja seitsemän miestä, you know, mitä nyt sattuu mieleen tulemaan.

Romantiikkagenren monimuotoisuuden mahdollistaa se, että genressä on lopulta vain vähän "vaadittuja" elementtejä ja loput juonesta on täysin vapaata riistaa. Romance Writers of American mukaan, jonka veikkaisin olevan genren suurin etujärjestö, näitä vaatimuksia on vain kaksi. Kirjan juonelle keskeistä on ensinnäkin rakkaustarina. Päähenkilöt rakastuvat kirjan kuluessa toisiinsa, ja yrittävät saada keskinäisen suhteensa toiminaan erinäisistä esteistä huolimatta. Tämän lisäksi kirjalla täytyy olla emotionaalisesti tyydyttävä ja optimistinen loppu. Romantiikkagenren sanastossa puhutaankin usein HEA- ja HFN-lopuista eli Happily Ever After (ikuinen onni) ja Happy For Now (onni toistaiseksi).

Sebastianin kirjassa on kahden miehen välinen romanssi

Wikipedian mukaan asia ei tosin ole ehkä ihan näin mustavalkoinen. Etenkin onnellisen lopun vaatimus herättää usein keskustelua. Kuitenkin onnellinen loppu on juuri se, joka saa minut ja monet muut palaamaan tämän genren ääreen yhä uudelleen ja uudelleen. On jotenkin lohdullista tietää, että vaikka kirjassa tapahtuisi mitä, asiat lopulta aina järjestyvät parhain päin. Jos tämä on sitten haihattelua ja pilvilinnojen rakentelua, niin hyvä on. Itse en ainakaan mitään muuta inhoa niin paljon kuin sitä, että panostan aikaa ja tunteita tarinaan ja sitten kirjailija näkee tarpeelliseksi tappaa toisen päähenkilöistä (yleensä sen miehen) viime metreillä. Ei tätä!

Romantiikkagenren chick litistä erottaa mielestäni keskittyminen rakkaustarinaan. En ole kovinkaan paljon chick litiä lukenut, mutta se fiilis on jäänyt, että romantiikassa ääneen pääsee paljon enemmän myös se suhteen toinen osapuoli. Romantiikkakirja onkin parhaimmillaan molempien henkilöiden kasvutarina.

Meljean Brook kirjoittaa romanttista steampunkia

Romantiikkakirjallisuutta kritisoidaan usein sen kaavamaisuudesta, joka liittyy usein juuri onnellisen lopun lupaukseen. Lopputulos kuulemma näkyy jo ensimmäisiltä sivuilta asti jne. Mutta hei! Kertokaapa minulle genre, jossa ei olisi kaavamaisuutta tai omia konventioitaan. Kummasti niissä dekkareissakin aina saadaan murhaajat kiinni ja scifissä tuppaa olemaan teknologiaa. Onnellisista lopuista valittaminen tuntuukin enemmän laiskalta kritiikiltä, koska silloin on jäänyt näkemättä koko se matka, jonka päähenkilöt ovat kulkeneet oman HEAnsa saavuttaakseen. Siinä matkassa usein on myös koko kirjan sanoma, ei niinkään lopputuloksessa.

En myöskään tiedä toista genreä, jossa tarinankehittely olisi näin vapaata. Genren kaksi vaatimusta on lopulta hyvin löyhä kehys, jossa kuvan voi maalata juuri sellaiseksi kuin haluaa. Romantiikkagenre onkin kuin koko muun kirjallisuuden sulatusuuni, josta löytyy tilaa niin vakaville yhteiskunnallisille tai uskonnollisille pohdiskeluille, höyhenenkevyille sheikkikertomuksille kuin hyvinkin eroottisille tarinoille, joiden ainoa tarkoitus on tutkailla naisten seksuaalifantasioita. Jos genren päähenkilöt kerättäisiin yhteen huoneeseen, niin siellä herttuat, raksamiehet, siniset alienit, seksiklubien omistajat ja suoraselkäiset papit heittelisivät toisilleen vain iloisia ylävitosia.

Tässä kirjassa toinen päähenkilöistä on nyrkkeilevä raksamies

Jos siis historiallinen romantiikka aatelisineen ei ole sinun juttusi, niin miksi et kokeilisi vaikka nykyaikaan sijoittuvia kirjoja? Jos taas paranormaali, fantasia tai scifi kiinnostaa enemmän niin sitäkin löytyy. Salamarakkauden ja hiljalleen lämpiävän rakkauden ystäville löytyy molemmille omat tarinansa. Voit vierailla niissä pilvilinnoissa miljönäärien luona tai sitten lukea kirjoja aivan tavallisista ihmisistä ongelmineen. Ja mitä seksiin tulee niin skaala on varsin laaja ja ääripäistä löytyy sekä varovaisia suudelmia että skenaarioita, joissa tehdään kaikkea kaikkien kanssa kaikkialle.

Crusien kirjoissa on aina huumoria

Olen tuonne yläpalkkiin kerännyt kirjavinkkilistan, josta voi katsella suosituksia minun ja muidenkin lempikirjoista. Omia kirjavinkkejä saa aina myös antaa ja lisäsuosituksiakin saa kysellä. Autan niiden kanssa oikein mielelläni, jos vain suinkin osaan.

Tervetuloa siis romantiikkakirjallisuuden maailmaan, meiltä löytyy aivan kaikkea!

Miksi haluan kirjoittaa romantiikkagenrestä?

Pari viikkoa sitten tapahtui jotain, jota romantiikkagenreä lukeva yhteisö on odottanut jo vuosia. Arvostettu The New York Times Book Review julkaisi vihdoin laajahkon romantiikkakirjallisuutta käsittelevän artikkelin! Käsittääkseni tähän saakka NYT ei ole suostunut koskemaan genreen pitkällä tikullakaan.

Ilo oli kuitenkin lyhytaikainen ja moni romantiikkafani lukikin artikkelia yhä kasvavan epäuskon vallassa. Vaikutti nimittäin siltä, että lehdessä oli onnistuttu antamaan artikkelin kirjoitus tehtäväksi henkilölle, jonka kiinnostuksen ja tiedon puute koko genrestä näkyi kilometrien päähän. Sen sijaan, että artikkeli olisi vaivautunut pohtimaan, miksi romantiikkagenre on niin suosittu, että vuonna 2013 se kattoi kolmasosan Yhdysvaltojen fiktiomyynnistä, sisälsi artikkeli kokoelman vanhoja stereotypioita, kirjojen seksikohtausten kuumuusasteen vertailua, pakollisen Fifty Shades of Grey-kommentin ja ainakin yhden rasistisen heiton. Loppukaneettina tämä isoisäni sukupolvea edustava mieskirjoittaja julisti miljardibisnestä olevan romanttikkagenren lähinnä harmittomaksi ja antoi vielä kaikessa viisaudessaan minulle ja miljoonille muille naisille luvan jatkaa unelmointia. Sheesh Mr Gottlieb! Kiitti ihan hitosti! Eipä tullut mieleeni unelmoida vaikka niin mahdottomista asioista kuin tasapainoisesta parisuhteesta tai hyvästä seksistä täällä hellan ja nyrkin välissä!

Tästä suivaantuneena päätin kaikessa harmittomuudessani vihdoin tehdä sen, jota olen jo pitkään pohtinut eli perustaa suomenkielisen, romantiikkakirjallisuuteen keskittyvän blogin. En ollut erityisen yllättynyt kun googletuksen jälkeen jouduin toteamaan, että olen tämän asiani kanssa aika yksin. Suomi on nimittäin aivan omituinen romantiikkakirjallisuuden musta aukko. Voin tunnustaa, että en ole aivan perillä siitä, kirjoittaako genreä tässä maassa muut kuin Kaari Utrio, mutta käännöskirjallisuus ainakin näyttää olevan lähes yksinomaan Harper Collins Nordicin ja Harlequin-kustantamon varassa. Ei siis liene ihme, että hakemisenkin jälkeen löysin vain kaksi selkeästi romantiikkaan keskittyvää blogia, joista molemmat ovat jo näyttäneet hiljentyneen. Muissa kirjablogeissa käytävässä keskustelussa jouduttiin pohtimaan jopa sitä, mitä romantiikkagenre ylipäätään edes on. Voin muuten paljastaa, että romantiikkagenren määrittelevä piirre on juonelle keskeinen rakkaustarina, jolla on onnellinen loppu. Tämän perusteella siis Ylpeys ja ennakkoluulo kuuluu genreen, Tuulen viemää ei.

Tilanne on sinänsä surullinen, koska yhdysvaltalainen lukija tuskin niin suuressa määrin suomalaisesta eroaa, etteikö genrelle olisi kysyntää myös täällä. Romantiikkagenre on kuitenkin (pääosin) naisten (pääosin) naisille kirjoittamaa kirjallisuutta ja antaa näin mahdollisuuden tutkia tarinoiden kautta asioita, joita nimenomaan naiset kokevat tärkeiksi. Parhaimmillaan romantiikkakirjallisuus ja sitä ympäröivä yhteisö ovat nimittäin erittäin feministisiä (kyllä, oikein luitte) ja sen kautta sekä kirjailijat että lukijat pääsevät tutkailemaan rakkautta, miehen ja naisen rooleja yhteiskunnassa sekä etenkin naisen seksuaalisuutta. Kasvavien e-kirja- ja omakustannemarkkinoiden kautta, jotka romantiikkagenre on muuten avosylin omaksunut, ovat ääneen päässeet enenevässä määrin myös valtavirrasta poikkeavat kirjailijat. Genreen on alkanutkin viime vuosina ilmestyä erilaista queer-kirjallisuutta, josta etenkin homomiesten romansseja kuvaavat tarinat ovat erityisessä suosiossa.

Joten silläkin uhalla, että tietyissä piireissä älykkyysosamääräni juuri laski 30 pykälää vain koska kehtasin tunnustaa lukevani tätä usein syyttä hömpäksikin arvotettua genreä, toivotan teidät tervetulleiksi rakkausromaaniblogiini. Toivon, että blogi ja sen aihe herättää keskustelua sekä kirjoista että genrestä. Pakon sanelemana tulen esittelemään varmaankin paljon englanninkielisiä kirjoja, mutta yritän löytää niistä suomenkielisistäkin ne lukemisen arvoiset teokset.