M. O'Keefe: The Tycoon

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 246 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

22-vuotiaasta Veronicasta tuntuu, että hän on vihdoin saamassa kaiken. Vuodet välinpitämättömän ja joskus julman isän vallan alla ovat lähestymässä loppuaan, kun häät komean Claytonin kanssa ovat jo näköpiirissä. Claytonin avulla Veronica on saamassa vihdoin etäisyyttä omaan perheeseensä, eikä sekään haittaa, että Clayton tuntuu näkevän Veronican valossa, johon kukaan muu ei ole koskaan pystynyt. Juuri kun kaikki tuntuu täydelliseltä, nousee pintaan salaisuus, joka ajaa Veronican karkumatkalle kesken omia kihlajaisjuhliaan. Kun kohtalo sitten saattaa Veronican ja Claytonin yhteen vuosien kuluttua, onko mitään entisestä enää pelastettavissa?

The Tycoonia lukiessani tein kaksi havaintoa. Ensinnäkin tämmöiset "miespäähenkilö vaikuttaa ihan k*sipäältä, mutta onkin sisältä pelkkää kultaa ja hattaraa"-tyyppiset juonikuviot ovat minulle täyttä kirjallista kissanminttua (kuten romantiikkagenrepiireissä sanotaan). Näköjään tykkään siitä angstista, joka tämmöisistä juonikuvioista syntyy. Nämä tarinat aiheuttavat minulle jotenkin poikkeuksellisen voimakkaan tunne-elämyksen, joten luen näitä tarinoita pieninä palasina ja vähän kerrallaan, toivoen, että kirja ei koskaan loppuisi.

Toisaalta sitten taas kolikolla on myös se kääntöpuoli. Jos miespäähenkilöstä on tehty liian luontaantyöntävä tai hänen tekonsa tarinan aikana ylittävät sen veteen piirretyn viivan, jonka tuolta puolen ei ole enää paluuta uskottavaksi romanttiseksi päähenkilöksi, kääntyy minulla ihastus aika helposti tuskastumisen puolelle. The Tycoonia lukiessani totesinkin, että on ihan totta kun sanotaan, että kun nöyristelyn ja anteeksiannon aika kirjassa tulee, ei riitä, että miespäähenkilö vakuuttaa rakkauden kohteensa hyvistä aikeistaan. Jos hän ei nimittäin pysty vakuuttamaan niistä myös kirjan lukijaa, on koko tarina saman tien pielessä.

The Tycoon alkaa todella hyvin. Veronica tuntuu olevan onnensa kukkuloilla ja minä vain iloisesti vartosin, että koska se pommi oikein putoaa. Pommin vaikutukset ovat sopivan sydäntäraastavat, mutta antavat myös Veronicalle mahdollisuuden itsenäistyä tavalla, johon hän ei ole aiemmin pystynyt. Kun sitten viiden vuoden kuluttua Veronica joutuu jälleen palaamaan kotiin ja tapaamaan Claytonin, tuntuvat vanhat haavat aukeavan uudelleen. Lisää angstia, nam!

Lukukokemuksen ja tarinan uskottavuuden puolesta tärkeää on myös se, että millä tavalla rauhaa aletaan päähenkilöiden välille rakentaa. En tiedä johtuiko siitä, että kirja on aika lyhyt, että tässä sinne yhteisymmärrykseen päästään vähän liiankin kätevästi. Veronica on ihan syystäkin vihainen ja hänen sydämensä on särkynyt, joten kun tarina kulkee latua vihaan sinua -> vihaan sinua -> seksiä, olin itse ainakin hieman pöllämystynyt tapahtumien kulusta. Jäikö minulta joku muistio saamatta? Olemmeko me nyt yhtäkkiä kuitenkin Team Clayton ja missä välissä se oikein tapahtui? Veronica, missä on selkärankasi?

Vaikka Veronican päätökset olisin jotenkin ehkä vielä uskonut, oli Clayton sitten ihan toinen juttu. Hän pimittää Veronicalta kaikenlaista tietoa, enkä puoletkaan ajasta oikein ymmärtänyt, että miksi. Romantiikkakirjallisuudessa tuntuu yhä vain teennäisemmältä ne juonikuviot, jotka olisi voitu ratkaista vain sillä, että päähenkilöt istuvat hetkeksi alas ja puhuvat asiat selviksi. Sitä, miksi Clayton ei keskustele Veronican kanssa tärkeistä asioista yritetään toki kirjassa selittää, mutta minulla oli suuria vaikeuksia uskoa näitä selityksiä. Vaikeuksiin vaikutti myös se, että Claytonin käytöksen ja ajattelun välillä tuntui olevan selkeää ristiriitaa. Hän käyttäytyy kuin ihminen, joka on elämänsä aikana omaksunut haitallisia malleja, mutta hänen ajattelussaan näitä malleja ei kuitenkaan oikein näy. En ymmärtänyt, miksi Clayton ei olisi vain voinut luottaa Veronicaan edes hitusen enemmän.

The Tycoon ei siis lopulta ollut ihan niin herkullista luettavaa, kuin olisin toivonut, mutta kyllä tämä sen verran lupaavan oloinen tarina oli, että O'Keefen muitakin kirjoja voi jatkossa lukea.

Ansa Tulivaara: Dekolteen kääntöpiiri

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 282 s.
Arvio: 3/5

Saatu kustantajalta, kiitoksin!

Sisältövaroitus: pettäminen, parisuhdeväkivalta, raiskaus

Laitan tämän kirjan alkuun ensimmäistä kertaa sisältövaroituksen, koska tuo kolmas tuli eteeni tässä kirjassa niin puskista, että siitä lienee syytä varoittaa muitakin. SV koskee myös tätä blogitekstiä.

Dekolteen kääntöpiiri oli minulle kesän ristiriitaisin lukukokemus, jonka huomaa myös siitä, että kirjan suhteellisesta lyhyydestä huolimatta sen lukeminen kesti minulla melkein kaksi kuukautta. Tarinassa oli paljon hyvää, mutta myös tekijöitä, jotka eivät vain minulla lukijana henkilökohtaisesti toimineet. Sitten oli se yksi kohta, jolloin etsiskelin jo tulitikkuja, jotta voisin tuikata koko kirjan tuleen, mutta palataan siihen myöhemmin.

Tarina alkaa, kun Krista päättää palata vanhan mummulansa maisemiin Pohjanmaalle. Hän on juuri päässyt irti epäterveestä suhteesta ja päättää vihdoin elää vain ja ainoastaan itselleen, häpeää tuntematta. Pikkukylästä onneksi löytyy paljonkin halukkaita avittamaan Kristaa tässä projektissa. Pohjanmaalle hakeutuu myös Kristan sisko Tea, joka on juuri palannut Israelista. Tea ei kaipaa pikkukylässä tarjolla olevia huvituksia vaan yrittää etsiä omaa hukassa olevaa identiteettiään. Kesän aikana ihmissuhteet joutuvat koetukselle, uusia syntyy ja vanhoja loppuu. Kuka lopulta päätyy kenenkin kanssa yksiin?

Hyvät...

Olin erittäin innostunut lukemaan tämän kirjan, koska päällisin puolin se vaikutti juuri siltä romanttiselta kirjallisuudelta, jota olin suomalaiseen kirjallisuuskenttään kaivannut. Ansa Tulivaaran taakse kätkeytyy Päivi Artikainen ja Kirsi Haapamatti, kaksi kirjoittamisen ammattilaista, mikä tekstissä selvästi myös näkyy. Kielellisesti teksti on laadukasta ja siinä on mukavaa imua, joka kuljettaa tarinaa sujuvasti eteenpäin. Arvostin sitä tapaa, jolla kirjailijat ovat selvästi halunneet lähteä tekemään omaa juttuaan ja nostamaan suomalaisen romanttisen kirjallisuuden tasoa ja arvostusta.

Se on kyllä pakko sanoa, että vastaavantyyppiseen kirjaan en ole aiemmin suomeksi kirjoitettuna juurikaan törmännyt. Kirjan henkilöt ovat anteeksipyytelemättä omia itsejään ja etenkin Krista tekee mitä tahtoo ja juuri sen kanssa, kenen tahtoo. Pidin siitä, että vaikka seksiä tässä kirjassa on paljon, en silti ollut huomaavinani syyllistämistä tai huoriteltua asiaan liittyen. Etenkin Krista olisi ollut tähän oivallinen kohde, mutta pakollisen kylän akkojen peruspaheksunnan lisäksi kukaan ei juurikaan kiinnittänyt hänen lukuisiin ihmissuhteisiinsa erityistä huomiota.

pahat...

Samalla, kun olin tunnistavinani sen, että kirjailijat ovat varta vasten lähteneet Dekolteen kääntöpiirillä työntämään ns. "sallittujen aiheiden" raja-aitoja suomalaisessa kirjallisuudessa kauemmaksi, jouduin kuitenkin käymään itseni kanssa jatkuvaa köydenvetoa aiempien lukukokemusteni ja kirjan minulle etukäteen aiheuttamien odotusten kesken. Olisin nimittäin toivonut kirjalta lopulta rohkeampaa lähestymistapaa juonen teemoihin, mutta lopulta kävi kuitenkin niin, että se radikaalius, jota tarinalta odotin, kuoli lopulta pihisevän kuoleman tarinan edetessä. Heräsin yhdessä vaiheessa siihen, että se sanoma jota kirja välitti, kiertyi lopulta aika ankean konservatiiviseksi ja heteronormatiiviseksi. Olisin toivonut enemmän.

Dekolteen kääntöpiiri on myös se syy, miksi kirjoitin blogiin viime viikolla tekstin genreodotuksista. Minulla oli nimittäin suuria vaikeuksia saada tarina toimimaan itselleni niissä genreissä, joita yleensä luen. Tosin tässä törmäsin taas siihen, että onko oma syyni, että yritin tunkea kirjaa laatikoihin, joihin se ei välttämättä sovi eikä ole sopimaan tarkoitettukaan, mutta ottaen huomioon, että tarina käyttää kuitenkin tiettyjen genrejen perusrakenteita hyväkseen, oli pohdinta silti mielestäni oikeutettu.

Kirjailijat genrettävät Dekolteen kääntöpiirin moderniksi romantiikaksi, mutta siihen nähden romanssit, joita tarina sisältää, olivat aivan liian epäuskottavia. En vain osta sitä, että jos henkilöt suurimman osan tarinaa ensin keskittyvät naiskentelemaan keskenään ristiin rastiin, niin sitten he yhtäkkiä saavat jonkin monogamiaherätyksen kuin salama kirkkaalta taivaalta ja päätyvät onnellisesti yhteen vain yhden henkilön kanssa. Jotta tämmöinen juonikuvio olisi uskottava, on sen rakentamiseen nähtävä tarinassa enemmän vaivaa kuin "näin nyt vaan kävi", ihmisen käyttäytymismallit kun harvoin muuttuvat yhdessä yössä. Tarinan loppuvaiheessa olin valmis antamaan muodostuneille pareille noin 6 kuukautta elinaikaa, vaikka epilogi jääräpäisesti yrittää muuta vakuuttaakin.

Tarina ei toiminut minulle myöskään eroottisena kirjallisuutena. Kirjassa on toki niin paljon seksiä, että yhdessä vaiheessa olin lähes vakuuttunut siitä, että nyt on kyllä paikallisella R-kiskalla kesäkisa, jossa eniten leimoja panokorttiinsa kerännyt tyyppi saa kesän lopulla ilmaisen jätskin. Seksi ei valitettavasti vaan ollut erityisen seksikästä, vaan enemmän tyyliä palikka A koloon B ja suurin osa ns. seksikohtauksista oli kuitattu muutamalla lauseella. Olisinkin toivonut, että määrän sijaan kirjailijat olisivat mieluummin panostaneet laatuun. Erotiikan pitäisi saada sukat pyörimään lukijansa jaloissa. Tässä kirjassa seksikuvaukset lähinnä puuduttivat.

Tulin lopulta siihen tulokseen, että vaikka kuvittelin olevani tämän kirjan parhainta kohderyhmää, en sitä lopulta todellakaan ollut. Suosittelisin kirjaa niille, joita ei romanttinen kirjallisuus yleensä juurikaan kiinnosta, koska tästä on karsittu pois kaikki se sentimentaalisuus, joka tuntuu usein karkottavan lukijat esimerkiksi juuri romantiikkagenren parista.

ja rumat.

Se raiskaus...

*Erittäin syvä huokaus*

Seuraa palopuhe, haen saippualaatikkoni:

Rakkaat kirjailijat (tarkoitan nyt ihan kaikkia, en vain Artikaista ja Haapamattia): Mietitäänpä hetki mitä on raiskaus. Raiskaus on tapahtuma, jossa uhrin itsemääräämisoikeus omaan vartaloonsa riistetään väkivaltaisesti ja perinpohjaisesti. Raiskaus usein traumatisoi. Se saattaa rikkoa psyykkeitä, perheitä ja elämiä. Raiskaus saattaa myös riistää uhrinsa turvallisuudentunteen ympäröivään maailmaan ja luottamuksen muihin ihmisiin. Sodissa raiskaus on ase. Raiskauksesta on mahdollista toipua ja moni toipuukin, mutta usein tämä on pitkä tie.

Kuulostaako tämä teistä aiheelta, jota on syytä käsitellä kevyesti ja huolimattomasti? Ei? No hyvä.

Katsotaanpa sitten hetki sitä populaarikulttuuria, joka meitä ympäröi. Raiskaus on siinä läsnä kaikkialla. Kuinka monta kertaa olette alkaneet katsoa uutta poliisisarjaa tai aloittaneet dekkarin, joka alkaa alastoman, raiskatun, murhatun, nimettömän, tarinattoman naisen vartalolla? Laurapalmerilla, kuten joku Twitterissä osuvasti kirjoitti? Kuinka monta kertaa tämä naisuhri on juonessa vain siksi, että joku toinen ihminen, usein mies, saadaan motivoitua toimintaan? Olettehan huomanneet, että meillä on myös televisiosarjoja, jotka ehdoin tahdoin poikkeavat lähdemateriaalistaan, jotta jälleen kerran yksi nainen saadaan raiskattua? Olettehan huomanneet, että meillä on viihdettä, jossa melkein myymälävarkauttakin ja sen seuraamuksia käsitellään painokkaammin ja vivahteikkaammin kuin raiskausta?

Kuinka monta kertaa olette sen sijaan lukeneet tai nähneet tarinan, jossa raiskaus on juonessa siksi, että uhri nostetaan keskiöön? Jossa uhrin kokema seksuaalinen väkivalta on osa hänen taustatarinaansa, ei jonkun toisen? Jossa oikeasti käsitellään niitä ajatuksia ja tuntemuksia, joita tälläinen tapahtuma uhrilleen aiheuttaa ja näytetään, mitä kaikkea toipuminen todella vaatii? Ei niin kovin usein, eikös vaan?

Palataanpa takaisin Dekolteen kääntöpiiriin. Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus, joka on täysin turha. Täysin turha. Se ei vaikuta kirjan henkilöiden käyttäytymiseen mitenkään, siihen ei muussa kirjassa viitata mitenkään, sitä ei käsitellä mitenkään ja etenkään sitä ei pohjusteta mitenkään, joten kun se luvussa 54 erään henkilön takaumana läväytetään lukijan eteen, tuntuu se kuin minua olisi henkilökohtaisesti juuri lyöty vasten kasvoja. Dekolteen kääntöpiirin raiskauskohtaus on yksityiskohtaisemmin ja monisanaisemmin kuvattu kuin suurin osa kirjan suostumuksellisesta seksistä. Jos ei tämä ole kieroa niin en tiedä mikä sitten.

En pysty päättelemään tästä mitään muuta kuin sen, että Dekolteen kääntöpiirissä on raiskauskohtaus vain shokkiarvonsa vuoksi. Kirjassa on raiskauskohtaus, koska se on kätevä juonikuvio, jolla voidaan halonkokoisella punakynällä alleviivata sitä, miten tekijä on ihan Paska Jätkä. Tämäkin on täysin turhaa, koska tekijän narsistinen käytös on tehnyt asian päivänselväksi jo ennen raiskausta.

Rakkaat kirjailijat (ihan kaikki, edelleen). Jos harkitsette raiskauskohtauksen lisäämistä kirjaanne, miettikää moneen kertaan. Kenen tarinan haluatte oikeasti kertoa, kenen vuoksi kohtaus tarinassanne on? Jos harkitsette kohtauksen lisäämistä vain siksi, että se on kätevä ja nopea tapa pahuuden osoittamiseen tai muiden motivoimiseen, sorrutte lähinnä käyttämään loppuunkulunutta juonikuviota, jota on käytetty tuhansia ja tuhansia kertoja aiemminkin. Ei kuulosta erityisen omaperäiseltä ja on myös varsin laiskaa juonitusta. Miettikää myös sitä, että jos heittelette raiskausta kirjojenne juoniin puolihuolimattomasti, ilman että tapahtuneen seurauksia käsitellään uhrin kannalta pätkääkään, olette henkilökohtaisesti osavastuussa seksuaalisen väkivallan arkipäiväistämisessä. Olette henkilökohtaisesti osavastuussa siitä, että raiskauskulttuuri voi ja porskuttaa oikein hyvin. Se tarkoittaa, että te olette osa ongelmaa. TE OLETTE OSA ONGELMAA.

Ei mulla taas muuta.

Talia Hibbert: A Girl Like Her

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 310 s.
Arvio: 5/5

Ostettu 

Joskus sitä vaan tietää heti kirjaan tarttuessaan, että nyt ollaan hyvän äärellä. Tania Hibbert on ollut Romancelandian somessa melkein kaikkien huulilla nyt keväästä asti ja A Girl Like Herin luettuani ymmärrän kyllä oikein hyvin miksi.

Kirjan epilogi alkaa varsinaisella rytinällä ja heti seuraavassa kappaleessa päähenkilö Ruth tuskailee kuukautistensa kanssa. Mieleeni tuli heti kaikki se keskustelu, jota Suomessakin on käyty siitä, miten tabu aihe kuukautiset edelleen ovat etenkin nuortenkirjallisuudessa, vaikka naispäähenkilöitä siinäkin riittää vaikka kuinka paljon. Pakko on sanoa, että kovin usein ei kuukautisiin oikein kunnolla törmää edes romantiikkakirjallisuudessa, joka kyllä kieltämättä on aika hiton outoa.

A Girl Like Herissa Ruth on kuitenkin kovin tutun ongelman edessä. Kuukautiset ovat alkaneet yllättäen ja tampoonit ovat tietenkin loppu. Ei muuta kuin vessapaperia pöksyihin ja kaupoille. Kauppareissulla Ruth sananmukaisesti törmää Evaniin, ex-sotilaaseen, joka on juuri muuttanut paikkakunnalle sepänhommien perässä ja on tietämättään Ruthin uusi naapuri. Evanin seurana on valitettavasti David, paikkakunnan rikkain ja suosituin mies, jolla on Ruthin kanssa ikävä menneisyys. David on pitkälti se syy, jonka vuoksi Ruth on lähes erakoitunut asuntoonsa rakastamiensa sarjakuvien keskelle ja harvoin uskaltaa näyttäytyä Ravenswoodin pienessä kaupungissa.

Ruthiin tutustuttuaan Evan kuitenkin haluaa vetää tämän kuorestaan ulos, eikä ystävystymisestä huolimatta lakkaa toivomasta, että heidän suhteessaan olisi kuitenkin jotakin enemmän.

En yhtäkkiä keksi mitään asiaa, mistä en olisi tässä kirjassa pitänyt. Kirjan henkilöt ovat moniulotteisia ja kaukana täydellisestä ja kirjan tapahtumat ovat uskottavia niin henkilöiden historian kuin persoonallisuudenkin näkökulmasta. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tarinassa ei juurikaan ole, vaan konflikti syntyy lähinnä siitä, miten autistinen Ruth oppii luottamaan sekä itseensä, että Evaniin ja antaa itselleen luvan rakastua ja ottaa rakkautta vastaan, ylipäätään myöntää olevansa toisen ihmisen rakkauden arvoinen.

Kirjaa lukiessani tajusin myös, että romantiikkagenressä on ihan liikaa kirjoja, joiden keskeinen konflikti on se, minkäasteinen kusipää tarinan miespäähenkilö sattuu kulloinkin olemaan. Olikin erittäin virkistävää lukea kirjaa, jossa lähes kaikki Ruthin ja Evanin suhteeseen liittyvät ongelmat olivat lähtöisin Ruthista, ei siitä miten sitoutumiskammoinen tai insensitiivinen Evan on. Toki Evankin joutuu tarinan myötä kasvamaan, mutta Ruth on se, jolta kasvua eniten vaaditaan.

Evan nousi muutenkin uudeksi suosikiksi romantiikkakirjallisuuden miespäähenkilöiden galleriassani. Sen jälkeen, kun hän on kokannut ruokaa uudelle naapurilleen, jonka tässä kohtaa kuvittelee vielä olevan omissa oloissaan viihtyvä, kärttyinen vanha mies, hän vie ruokaa myös uuden työkaverinsa Zachin syöpää sairastavalle äidille. Zachin reaktio tähän hyvän tahdon eleeseen tiivistää koko Evanin persoonan:

"You're... you're just a nice fucking guy. Aren't you?

Evan onkin päähenkilötyyppiä, josta olen nähnyt käytettävän kuvausta cinnamon roll eli korvapuusti:

Luotettava, kiltti ja kannustava, aina paikalla kun tarvitaan.

Pidin myös siitä tavasta, jolla Hibbert tarttuu hillittyyn ja huomaamattomaan tapaan muihinkin romantiikkakirjallisuudessa usein vallitseviin ongelmallisiin asenteisiin. Hibbert on sanonut kirjoittavansa vain plus-kokoisia naispäähenkilöitä, mutta merkittävää on se tapa, millä asia tuodaan kirjoissa esiin. Ruthin koko nimittäin mainitaan kyllä kirjassa, mutta lähinnä sivulauseessa. Ruth on täysin tyytyväinen omaan ulkonäköönsä ja luonnollisesti Evan on myös. Jos Ruth ei mahdukaan normaalipainoisiin standardeihin, se ei ole kuitenkaan asia, johon kirjassa hetkeäkään keskityttäisiin. Kukaan ei mainitse laihduttamista kertaakaan.

Omasta reaktiostani huomasin myös, kuinka naishenkilöhahmoja, joilla on ollut enemmän kuin "normaali" määrä seksisuhteita (mitä se normaali sitten ikinä tarkoittaakaan ja onko sitä edes (ei)) romantiikkakirjallisuudessa yleensä kohdellaan. Kirjassa tulee nimittäin kohta, joka olisi omiaan slut shamingille eli huorittelulle. Reaktio tähän hetkeen on kirjassa kuitenkin vain pelkkä olan kohautus. Koska itse nähtävästi odotin automaattisesti jotain ihan toisenlaista, kauhistelevaa asennetta, niin olihan se varsin pysäyttävää kun sitä ei sitten tullutkaan.

Ravenswood-sarjaan kuuluu myös Damaged Goods-novelli (1.5) ja nyt elokuun alussa on ilmestymässä sarjan toinen osa Untouchable, joka kertoo Ruthin siskon Hannahin tarinan. Olen päässyt lukemaan sen ennakkokappaletta ja kaikin puolin kirja vaikuttaa olevan vähintään yhtä mahtava kuin tämäkin.

A Girl Like Herin myötä Hibbert pääsee ehdottomasti listalleni silmällä pidettävistä kirjailijoista!

Kolme pikasuositusta

Kylläpä taas eletään mielenkiintoisia aikoja Romancelandiassa. Viime aikoina on ollut paljon keskustelua genren monimuotoisuudesta ja siitä suoranaisesta rasismista, johon muut kuin valkoihoiset kirjailijat genressä törmäävät. Keskustelu on avannut ainakin minun silmiäni. No nyt sitten perjantaina romantiikkasomessa nousi vähän toisenlainen kohu, kun eräs indiekirjailija näki parhaaksi asettaa sanan "cocky" omaksi tuotemerkikseen ja on sen tiimoilta painostanut muita kirjailijoita poistamaan kyseisen sanan kirjojen nimistä. Ei erityisen cool veto, useammastakin eri syystä. Mutta jos nyt sattuu käymään niin, että tässä blogissa on jatkossa erinäisten "kukkomaisten" kirjojen invaasio niin tämä on se syy.

Mutta asiaan. Kirjoittelen teille lyhyesti tänään kolmesta kirjasta, joista olen tykännyt. Avioliittosimulaattorin luin jo tammikuussa, joten tämä arvio on antanut odottaa itseään aika pitkään.

********

Mamen Sánchez - On ilo juoda teetä kanssasi

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 305 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Kirja osui silmääni viime syksynä Taiteen tahraama-blogissa ja tarttui myöhemmin kirjastosta mukaan. Myönnän, että upealla kannella oli osuutta asiaan.

Librarte-lehden toimituksessa kuohuu, kun lehden työntekijöinä toimivat viisi naista saavat kuulla, että lehti on lakkauttamisuhan alla. Omistajaperheen poika, Atticus Craftsman, on tulossa henkilökohtaisesti Madridiin pistämään toimituksen pillit pussiin. Tätähän eivät naiset purematta niele, vaan kehittelevät suunnitelman, jolla Atticus saadaan höynäytettyä Librarten äärestä ihan muihin puuhiin. Suunnitelma paljastuu yllättäen liiankin tehokkaaksi.

En henkilökohtaisesti halua käyttää sanaa viihde tai viihdyttävä kirjallisuuteen liittyen, koska minun mielessäni kyseisillä sanoilla on enimmäkseen negatiivisia merkityksiä. Olen kuitenkin nyt pari kuukautta miettinyt, että millä sanalla tämän kirjan sisältöä parhaiten kuvaisi ja pakko on myöntää, että se sana on sittenkin "viihdyttävä". Oli jotenkin virkistävää lukea kirjaa, jolla ei tuntunut olevan mitään salattua agendaa tai tavoitetta laukoa elämäntotuuksia vaan nimenomaan pääosassa oli hauskan tarinan kertominen.

Kirjan juoni hajoaa ainakin kymmeneen eri suuntaan, jolloin oikein mitään sen osa-aluetta ei ehditäkään kovin syvällisesti tarkastella. Tarinassa on elementtejä niin rakkaustarinasta, jännitysromaanista kuin rikosmysteeristäkin ja kaikki on kääritty iloisesti väliin aika sekasortoiseenkin pakettiin. Lopussa sitä vaan hämmästelee, että mitä tässä tapahtui. Churroja ainakin kului, sitä teetä yllättävän vähän ja kaikki oli jotenkin niin kovin espanjalaista. Kirjaa oli kuitenkin hauska lukea, koska se ei ottanut itseään kovin tosissaan. Voisin lukea Sánchezilta lisääkin ja suosittelen tätä niihin hetkiin, kun kaipaa luettavakseen (hyvin) kepeää kertomakirjallisuutta.

********

Veera Nieminen - Avioliittosimulaattori

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 267 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Itäsuomalainen Aino salamarakastuu Länsi-Suomesta kotoisin olevaan Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle kuukaudeksi nähdäkseen, että tuleeko suhteesta mitään. Kulttuurishokki on melkoinen, kun Jussin tuvassa vilkkainta keskustelua käykin seinäkello Jussin perheenjäsenten sijaan. Voiko rakkaus kestää hiljaista, varsinaissuomalaista arkea?

Pidin kirjan lukemisesta paljon ja tarina sai minut hihittelemään itsekseni useammassakin eri kohdassa. Tarinan herkullisinta antia oli ehdottomasti se kulttuurishokki, jonka suulas Aino kohtaa Jussin kotitilalla, Jussin sukulaisten kommunikointi kun tuntuu rajoittuvan vain satunnaiseen murahteluun ja muminaan. Kirjassa kuitenkin pohditaan myös sitä, että vaikka toiseen rakastuisi vaikka kuinka kohtalokkaasti, on silti perinpohjainen tutustuminen tähän henkilöön aivan toisenlainen prosessi. Ihmisellä on taustallaan aina suuri joukko elämäntapahtumia, jotka ovat muokanneet hänen persoonallisuuttaan. Ihmisen koko historiaa ei yhdessä viikonlopussa opita ja yllätyksiä saattaa tulla eteen vielä vuosienkin päästä.

Veera Niemiseltä taidetaan julkaista ensi syksynä muuten uusi kirja! Jäin kaipaamaan myös Jussin ja Ainon tarinalle jatkoa, mutta minulle käy mikä tahansa Niemisen kirjoittama.

********

Meredith Duran - A Lady's Lesson in Scandal

Julkaistu: 2011
Sivumäärä 385 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Simon St. Maurilla on ongelma. Hänen rikas sukulaismiehensä on hiljattain kuollut ja Simon on perinyt tämän kreivin arvonimen. Koska entinen kreivi ei kuitenkaan pitänyt Simonia erityisessä arvossa, hän on testamentannut kaikki rahansa tyttärilleen, joista toinen on tosin ollut kateissa lähes 20 vuotta. Simonilla on siis yhtäkkiä kaikki kreivin velvollisuudet, mutta ei minkäänlaista varallisuutta niistä huolehtimiseen. Jostain olisi rahaa saatava ja pian. Kun sitten sattuma heittää hänen tielleen Nellin, jonka Simon epäilee olevan kateissa ollut perijätär, tuntuu onni vihdoin kääntyneen.

A Lady's Lesson in Scandal oli ristiriitainen lukukokemus. En erityisemmin pitänyt kirjan alkupuoliskosta, lähinnä siksi, että Nell tuntui käyttäytyvän huomattavan paljon hänen 20+ ikävuottaan lapsellisemmin. Puolivälin jälkeen kuitenkin Simon ja Nell alkavat tosissaan keskustella keskenään ja whoa! Tuntui, kuin koko kirja olisi noussut jollekin ihan toiselle tasolle. Etenkin Simon oli hyvin monimutkainen persoonallisuus ja pidin siitä hienovaraisesta tavasta, jolla kirjailija henkilöhahmoa rakensi. Useampaan asiaan paremminkin vain vihjattiin ja jäi lukijan vastuulle rakentaa itse oma kuvansa kirjan päähenkilöistä. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopulle ja olisin toivonut, että aikakaudesta olisi otettu enemmänkin irti. Durania on paljon kehuttu ja ihan varmasti luen hänen(kin) kirjojaan lisää!

Simona Ahrnstedt: Vain yksi yö

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 511 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Simona Ahrnstedtin kirjoihin tarttuminen on tähän mennessä hieman epäilyttänyt minua. Sen verran mitä muista kirjablogeista olen hänen historiallisesta kirjatrilogiastaan lukenut, olen päässyt siihen käsitykseen, että hänen kirjansa eivät varsinaisesti ratsasta romantiikkagenren moderneimmalla aallonharjalla. Trilogian kolmannessa osassa ainakin käytetään Morren blogin mukaan erästä naispäähenkilöön kohdistuvaa kulunutta juonikuviota, joka minun puolestani olisi saanut jäädä genren kyseenalaiseen menneisyyteen sinne jonnekin 70-/80-luvulle. Ekaa osaa selailin, mutta kun miespäähenkilön suusta pääsi sana "sukupuolielämä", jäi kirja sitten lukematta. Olisi nimittäin kiva, jos historiallisessa kirjallisuudessa henkilöiden suuhun laitettaisiin edes jotenkin aikakauteen sopivaa kieltä.

En siis varsinaisesti innosta hihkuen ollut lukemassa tätä Ahrnstedtin uusinta suomennettua teosta, mutta se nyt kuitenkin sai Smart Bitches, Trashy Books-sivustolla arvosanan A ja jos johonkin tässä elämässä luotan niin kyseisen sivuston leidien kirjamakuun. Kirja olikin lopulta ihan ok lukukokemus, joskin aika kaikana täydellisestä ja kieltämättä hieman sellainen Blast from the Past.

Vain yksi yö alkaa, kun David Hammar pyytää Natalia de la Gripiä liikelounaalle. Natalia kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun pankkiirisukuun ja on koko elämänsä pyrkinyt perheen firman hallitukseen. Sillä välin, kun hänen misogynisti-isänsä panttaa hallituspaikkaa, on Natalia tehnyt menestyksekästä uraa toisessa pankissa. David sen sijaan on lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, mutta on kuitenkin luonut menestyvän riskisijoitusyhtiön ja rikastunut siinä ohessa. David on iskenyt silmänsä Natalian perheen firmaan ja haluaa selvittää, auttaisiko Natalia firman haltuunottamisessa. Natalia osoittautuu ihan liian lojaaliksi perheelleen, mutta hän vetää siitä huolimatta Davidia suorastaan järjenvastaisesti puoleensa. Ja niinkuin kannessa kysellään, mitä väliä on yhdellä yöllä?

Olisin ennen kirjan aloittamista voinut melkein vannoa, että 500 sivua missä tahansa romantiikkagenren kirjassa on ihan liikaa, mutta viihdyin silti tarinan parissa yllättävän hyvin. Yksi syy tähän lienee se, että kertojana kirjassa toimivat päähenkilöparin lisäksi myös tarinan muut henkilöt ja näin tapahtumia pääsee tarkastelemaan useammasta eri näkövinkkelistä. Oman suolansa tarinaan tuo se, että pääjuonen lisäksi ohessa kulkee myös muutama sivujuoni.

Pidin Nataliasta ja Davidista. Molemmat joutuvat kirjan tapahtumien aikana pohtimaan sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Heidän ystäviensä Åsan ja Michelin romanssi oli melkein kirjan mielenkiintoisinta antia. Bisneskuvio oli hyvin rakennettu ja se kantoi kirjan juonta oikein mallikkaasti loppuun asti.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin se, että kirjan asetelmat muistuttivat minua tosi paljon Judith McNaughtin Paradise-kirjasta, jossa tytär yrittää myös vakuuttaa ankaraa isäänsä taidoistaan pyrkiessään perheyrityksen johtoon. Tarinan miespäähenkilö on siinä yhtä sotajalalla kuin tässäkin. Paradise on kirjoitettu vuonna 1991 ja kun kerran tämän assosiaation tein, en pystynyt enää karistamaan sitä fiilistä, että jos Vain yhdestä yöstä poistaisi ne muutamat viittaukset tietokoneisiin ja älypuhelimiin, olisi Ahrnstedtinkin tarina ihan kotonaan olkatoppauksissa ja sinisessä luomivärissä. Toisaalta jotain genren menneisyyttä henkivää siinäkin oli, miten kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämä oli niin tavattoman yltäkylläistä ja luksuksen kuorruttamaa, kun taas normaali-ihmisen arki oli olemassa vain korkeintaan ikävän teorian tasolla. Romantiikkagenre toki elää ja hengittää kaikenlaisista miljönäärikertomuksista, mutta jotenkin olen ollut huomaavinani, että nykyään se materia ei välttämättä ole kuitenkaan se keskeisin juttu näissä tarinoissa.

Ennen kirjan lukemista silmiini osui myös Kirjarouvan elämää-blogin arvio kirjasta, jossa blogisti tiivistää lukukokemuksensa siihen, että kirjassa oli vähän kaikkea liikaa, mukaan lukien seksiä. Juttuhan on nyt niin, että jos joku sanoo, että jossain genren kirjassa on liikaa seksiä niin se kirja kannattaa silloin ainakin lukea, etenkin jos tuo kommentti löytyy Amazonin arvosteluista.

Tällä kertaa jouduin kuitenkin taipumaan Kirjarouvan kannalle. Sinänsä en nyt tiedä oliko seksikohtausten absoluuttinen määrä välttämättä se ongelma, tämä nyt kuitenkin on 500-sivuinen kirja. Paremminkin asia oli niin, että 90 % siitä seksistä oli tungettu kirjan keskivaiheille sellaisen reilun 100 sivun sisään, jolloin kirjan juoni meni hetken aikaa vain ja ainoastaan näitä latuja: ei kai se kerta haittaa -- tajunnanräjäyttävää seksiä -- ei kyllä pitäisi uudestaan -- aivot narikkaan-orgasmeja! -- jos nyt kuitenkin kerran vielä!! -- SUPERNOVA!!!

Nääh, kaikkeen kyllästyy. Sen lisäksi olin havaitsevani Davidin osalta tämmöisen "olen kyllä tosi monen naisen kanssa ollut ja sinä olet aika kokematon, eikä edes hyvin tunneta, mutta silti tämä on parasta ikinä koskaan!"-juonikuvion, jota myös taikapimpsa-ilmiöksi kutsutaan. Muutenkin Romancelandiassa Sen Oikean tunnistaa tietenkin aina siitä, että seksi on ihan täydellisen-superduper-ihanan-mahtavaa heti alkumetreiltä lähtien. "Sinä vain henkäisit kohti ja sain!"

Njoo, jos muuten asiaan haluaa vähän toisenlaisen näkökulman, suosittelen Jennifer Crusien Faking It-kirjaa, jossa juttu ei mene ihan näin ruusuisesti.

Joka tapauksessa pidin kirjan lukemisesta sen verran paljon, että ihan varmasti tartun myös jatko-osaan. Jälleen kerran toivon, että isot kustantamot suomentaisivat genreä enemmänkin, että saataisiin enemmän valinnanvaraa kuin se pari kirjailijaa, jota nyt on.

Nyt ei taas pysty: Penny Reid - Truth or Beard

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 390 s.
Arvio: Jätin kesken 25 % kohdalla

Ostettu

Laitan tähän alkuun ihan ystävällisen varoituksen, että kirja sai minut todella vihaiseksi ja jos ette halua lukea aikuisen naisen kiroilevan, suosittelen olemaan lukematta arviota.

Juuri kun pääsin sanomasta, että yritän vähentää negatiivisten arvioiden määrää blogissa, tässä sitä taas ollaan, ongelmallisen kirjan ääressä. Perun siis päätökseni saman tien, osittain siksikin, että tämän kertaisen kirjan kirjoittaja on Penny Reid, yksi genren suosikkikirjailijoista, jonka kirjoista näkee jatkuvasti suosituksia siellä täällä. Lähdin siis aika suurin odotuksin lukemaan tätä kirjaa ja oli aikamoinen kylmä suihku, kun sitten sain mitä sain.

Reid kirjoittaa humoristista, nykyaikaan sijoittuvaa romantiikkaa. Truth or Beard aloittaa Winstonin veljeksistä kertovan kirjasarjan ja siinä on kaiketi jonkinlaisia löyhiä yhteyksiä Reidin Knitting in the City-sarjaan. Tässä kirjassa Jessica on muutama kuukausi sitten palannut takaisin kotikaupunkiinsa matematiikanopettajaksi ja yrittää kerryttää pesämunaa, jotta pääsisi matkustelemaan maailmalle. Jessica on ollut aina älyttömän ihastunut Beau Winstoniin, samalla kun tämän identtinen kaksoisveli Duane on yleensä vain onnistunut saamaan hänet raivon partaalle. Duane sen sijaan on aina ollut ihastunut Jessiin ja haluaisi, että Jessica näkisi hänet paremmassa valossa.

Kirja kaatui minulla sen päähenkilöiden älyttömyyteen. En ensinnäkään ymmärtänyt, millä ihmeen suhteilla Jessica oli saanut yläkoulun opettajan pestin, koska hän käyttäytyi suurinpiirtein yhtä juveniilisti kuin oppilaansakin. Hän mm. laskee seksuaaliseksi kokemukseksi sen, että hänen immenkalvonsa puhkesi ratsastusreissulla 13-vuotiaana.

o_O

On tämä kai jollain mekanismilla mahdollista, mutta Jess rakas, tämmöisellä tapahtumalla ei silti ole seksin kanssa yhtään mitään tekemistä.

Duane sen sijaan oli vain puhtaasti täysi kusipää mieheksi, joka ei ymmärrä toisen ihmisen rajojen kunnioittamisesta tai suostumuksen kysymisestä yhtään mitään. Pohdiskelin kirjaa lukiessani, että olenko jotenkin tässä #metoo- ja suostumuskeskustelun keskellä herkistynyt bongaamaan pienimpiäkin asiaan liittyviä mokia kirjojen henkilöhahmojen käytöksestä, mutta kun nämä tapahtumat alkoivat vaan kertyä, totesin, että kyllä vika on Duanessa eikä minussa.

Mutta tutustutaanpa tarkemmin Duaneen ja Jessicaan. Koko homma lähtee liikkeelle Halloween-bileistä, johon lähes koko pikkukylän väki osallistuu. Jessica näkee yllättäen juhlissa toisen kaksosista ja päättelee tämän olevan Beau. Jessica ei ole nähnyt miestä moneen vuoteen. Kun oletettu Beau sitten tulee jututtamaan Jessiä, on tämä niin miehen ja oman ihastuksensa lumoissa, että ei saa sanaa suustaan. Jessin ystävä tosin kertoo miehelle Jessin luulevan tämän olevan Beau.

Beau, joka on tietenkin Duane, häätää Jessin ystävän pois, tarttuu Jessiä kädestä ja lähtee viemään tätä juhlapaikan näyttämön takahuoneeseen, jossa

Beau ... turned, placed his hands suddenly on my hips, and backed me into the wall. Beau ... loomed before me, scant inches away.

Siis oikeasti. Jos tässä olisin minä, olisin ihan helvetin peloissani. Jos joku näennäisesti puolituttu ihminen kuljettaisi minut johonkin takahuoneeseen, painaisi seinää vasten ja tunkisi henkilökohtaiseen tilaani, miettisin lähinnä parasta kulmaa, jolla jätkää voisi iskeä polvella nivusiin ja miettisin, kuulisiko kukaan avunhuutojani. Koska tämä kuitenkin on romantiikkaa, seuraa seksikohtaus, jossa kädet käyvät alusvaatteissa. Jess on luulee miehen olevan edelleen Beau ja on asiaan suostuvainen.

Kun sitten oikea Beau tulee huutelemaan Duanen perään ja koko asetelma paljastuu, tuntee Jess häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta ja ihan oikeutetusti hermostuu. Mitä tekee sankarimme Duane? No tietenkin haukkuu Jessin kakaraksi, kehuu tämän naisellista vartaloa (eww!), tarttuu tätä käsistä ja painaa seinää vasten eikä päästä irti, vaikka Jess pyytää. Sen sijaan Duane käskee Jessin rauhoittua. Siis... siis... RAUHOITTUA!

Näin niiiin punaista. Jostain syystä tämä kohtaus nappasi minua paljon enemmän kuin tuo edellinen. Duane on tehnyt väärin, mutta sen sijaan että myöntäisi tämän tai pyytäisi edes anteeksi, Duane syyllistää asiasta Jessin, käy tähän jälleen kerran kiinni ja velvoittaa Jessin keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Oikeasti, käteni tärisevät vieläkin kun kirjoitan tätä. Siis Jessin naisena olisi keskusteltava asiasta rauhallisesti ihmisen kanssa, joka käytännössä juuri käytti tätä seksuaalisesti hyväkseen. Naisen velvollisuus on nähtävästi olla näissä tilanteissa kiltti, rauhallinen ja v***u järkevä ja antaa kaiketi mielellään väärin tehneelle miehelle vielä synninpäästö. Koska niin, mitä meni viettelemään miehen naisellisella vartalollaan? Miksi ei sanonut ei?? Naisen syy!!! Ja koko homma esitetään genreen sopien seksikkäänä, romanttisena ja siten tietenkin hyväksyttävänä käytöksenä.

No niin, moving on. Ei tämä ollut vielä tässä.

Duane onneksi päästää Jessin lopulta pois tilanteesta ja he päätyvät eri teitä järven rantaan jonkinlaisiin kokkobileisiin.

Duanella on charmantteja ajatuksia ex-tyttöystävästään Tinasta:

I couldn't talk to her about anything, because she didn't know about anything other than townie gossip, biker gossip, how to work a pole (Tina on strippari), and how to spread her legs.

Tinan kanssa saattoi silti seukata ja panna viisi vuotta, mutta heti kun ihana Jess saapuu kuvioihin, Tinan voi toki dumpata kuin märän rätin. Kiitos Duane!

Paikallaolijat alkavat pelata totuutta ja tehtävää, jonka seurauksena Duane päätyy intohimoisesti suutelemaan Tinaa, "kuin olisi suutelemassa Jessiä", koska haluaa saada Jessin mustasukkaisesti (eww!). Duane haastaa seuraavaksi Jessin naku-uinnille järveen, johon Jess suostuu, koska ei halua Duanen kertovat Beaulle Jessin ihastuksesta (sankarini!). Muistuttaisin, että eletään edelleen lokakuun loppua. Järvellä Duane alkaa lämmittää Jessiä heidän seisoessaan järvessä vetämällä tämän syliinsä. Molemmat ovat alasti, Duane ei edelleenkään kysy lupaa (eww!).

Mennään muutama päivä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja Jess ja Duane löytävät itsensä jälleen sekstailemassa Duanen autokorjaamon takahuoneessa. Jess olisi valmis kaikkeen, mutta ei, koska Duanella on Mielipide:

I thought about it. I did.
But I didn't want to do that.
I wanted to marry this girl.

Duane jatkaa vielä, että kyllä sitten häiden jälkeen voitaisiin käydä harrastamassa jotain pientä kivaa takahuoneessa vaikka keskiviikkoisin, mutta tosiaan vasta häiden jälkeen. Koska härregyydi, eihän nyt voi olla niin, että Jessillä voisi olla tarpeita ihan niitä ennenkin!! Kyllä on aikoihin eletty!!!

Kun ottaa huomioon tämän kommentin yhdistettynä tuohon aiempaan Duanen exästä, niin näyttäisi siltä, että meillä on tässä Duanessa käsissämme ihan vanhan koulukunnan slutsheimaaja (onko tälle hyvää suomenkielistä käännöstä? Huorittelu on vähän sama juttu, mutta ei kuitenkaan). Jess nostetaan jalustalle ja hänen erityisyyttään korostetaan muita naisia, etenkin Duanen entisiä, parjaamalla. Taisinkin edellisessä arviossa jo kertoa, että en siedä tätä juonikuviota enää yhtään.

Sellaista. Kun näyttämölle lopulta ilmestyvät moottoripyöräjengiläisten karikatyyrit ihan takavasemmalta, päätin että nyt saa riittää. Sen verran selasin eteenpäin, että Duane jatkaa valitsemallaan linjalla, pimittää seksiä varmaan jostain hämärästä huora-madonna-syystä edelleen, asettaa suhteelle jotain omituisia reunaehtoja ja siten jatkaa Jessin manipulointia ihan iloisesti.

Oli pakko katsoa, koska tämä kirja on julkaistu. Veikkasin ensin jotain 2003, mutta ei. Tämä on kolme vuotta vanha! Goodreadsissa tällä on 4,0 keskiarvo arvioissa, enkä ymmärrä miksi. Kirja sisältää oikeasti niin paljon kaikkea paskaa, jota ei nykyaikana pitäisi enää kirjoittaa ollenkaan. Melkein tekisi mieleni sytyttää Kindleni tuleen, mutta tyydyn ehkä kuitenkin vain deletoimaan kirjan.

Ugh, unohtakaa, jos olen joskus suositellut Penny Reidiä. Ei mulla muuta.

Kaksi kirjaa, jotka eivät vaan toimineet

Haluaisin esitellä tässä blogissa paremminkin romantiikkagenren helmiä, mutta toisaalta olen itse blogien lukijana huomannut, että ne negatiiviset arviot valottavat aika hyvin myös blogistin makua noin yleisesti. Lisäksi minusta on jotenkin epäilyttävää, jos kaikki on aina ihan mahtavaa ja kivaa ja halihalipusipusi.

Joten tässä näin ihan lyhyesti pari kirjaa, joista en vain onnistunut tykkäämään.

Tuija Lehtinen - Morsiuskamari

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 268 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Morsiuskamarissa parturi-kampaaja Neela Naakka on palannut kotikaupunkiinsa käynnistelemään uraansa. Vuokratuoli löytyy tunnelmallisen kävelykadun varrelta, jonka värikkäistä asukkaista riittää keskusteltavaa pidemmäksikin aikaa. Mielenkiintoisia miehiä myös tuntuu löytyvän joka nurkan takaa, mutta Neelan elämä mutkistuu, kun naapurustossa sattuu omituinen kuolema.

Mitä enemmän mietin tätä kirjaa ja sen päähenkilöä, sitä korkeammalle verenpaineeni nousee. Ajattelin alunperin antaa kirjalle 3 tähteä, mutta jos oikeasti joudun raivon partaalle kirjan tapahtumia muistellessani, niin eipä tälle voi kovin korkeaa arvosanaa antaa.

Kirjan suurin ongelma on se, että romanttisena sankarittarena Neela on mielestäni aika epäonnistunut. Koko kirja alkaa sillä, että Neela haukkuu parturintuoliinsa istahtavan naisen ulkonäön, vaatemaun ja elämänvalinnat ja aika pitkälle samalla teemalla jatketaan siitä lähtien. Kirjan naiskuva vaikuttaa muutenkin omituiselta ja seksistiseltä. Neelan erinomaisuutta korostetaan lähinnä esittelemällä muiden naisten negatiivisia piirteitä, mutta Neela tietenkin liehakoi jokaista miestä, joka hänen eteensä sattuu. Tarina on kaiken lisäksi kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Neelan näkökulmasta, joten sain lukijana hänestä todella itsekeskeisen ja suorastaan narttumaisen vaikutelman. Lisäksi kirjassa on bonuksena sellaista kasuaalia rasismia, että näin.

Koska savu nousee korvista edelleen, tämä taitaa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjaksi, jonka Lehtiseltä luen.

*******

Laura Paloheimo - OMG

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 318 s.
Arvio: 2/5

Kirjastosta

Anna pyörittää parhaan ystävänsä Karlan kanssa OMG-hääsuunnittelufirmaa ja jahtaa täydellistä aakkoskarkkipussia, josta löytyisi kaikki kirjaimet. Annan oma elämä menee sekaisin, kun hän joutuu yllättäen itse sinkuksi. Nettideittien kautta löytyy kaikennäköisiä sulhasehdokkaita, mutta kuka olisi se oikea?

Pidin Klaukkalasta tosi paljon ja OMG:ssäkin oli paljon samaa kepeyttä, vaikka kirjan yleinen henki olikin kyynisempi. Tällä kertaa ei liikuttu huippumuodin vaan hääsuunnittelun ja bändien maailmassa. Juoni oli vaan jotenkin sekava. En saanut kirjan henkilöistä oikein millään kiinni ja esim. kolme kirjan sivuhenkilönä ollutta miestä sulautuivat kaikki yhteen, enkä onnistunut erottamaan heitä toisistaan. Olisin jotenkin toivonut, että henkilöhahmot olisi rakennettu paremmin. Koko ajan odotin, että koska se juoni alkaa johon voin uppoutua, mutta tätä ei oikein missään vaiheessa tapahtunut.

Noh, ensi kerralla sitten paremmalla menestyksellä. Ajattelin Puppiduun ja Mama Mojon kuitenkin vielä lukea.

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.

Courtney Milan: Trade Me

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 337 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Hauskaa Lukurauhan päivää! Vietin jo eilisen lukien, mutta tälle päivälle pyydettiin myös kirjasuosituksia, joten päätin vihdoin kirjoittaa tästä Milanin kirjasta, jonka olen lukenut jo lokakuussa. Jostain syystä en ole vain tähän mennessä saanut esiteltyä tätä kirjaa täällä blogissa, vaikka se on kaiken esittelemisen arvoinen. Onneksi kirjan teemat ovat vielä hyvinkin mielessä, mikä lienee myös hyvän tarinan merkki.

Courtney Milan on yksi romantiikkagenren mielenkiintoisimpia ja taitavimpia kirjailijoita. Hän ei arastele nostaa esiin vaikeitakaan aiheita ja hänen historiallisia kirjojaan on paljon kehuttu. Kehuja on saanut myös Trade Me, joka aloittaa nykyaikaan sijoittuvan Cyclone-sarjan. Poikkeukselliseksi sarjan tekee se, että sen henkilöt tulevat hyvin erilaisista taustoista. Trade Men naispäähenkilö on kiinalaistaustaisen perheen tytär ja hänen ystävänsä, seuraavan kirjan Hold Men päähenkilö taas transsukupuolinen.

Trade Me on myös loistava esimerkki siitä, että vaikka romantiikkagenren kirjoja niputetaan säännöllisin väliajoin kaikenlaisen hömpän ja hötön alle, on genressä myös sijaa hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin teoksiin, jopa niin huikealla tavalla, että siinä "vakavampien" genrejenkin edustajat jäävät helposti toiseksi.

Varoitan myös, että tämä kirja-arvio sisältää pieniä (lähinnä temaattisia) spoilereita kirjan tapahtumista. Haluan kuitenkin tuuletella kirjan synnyttämiä tuntemuksia, enkä pysty tekemään sitä kunnolla, ellen mainitse muutamaa juonikuviota, jotka nousevat esiin aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Jos et siis siedä spoilereita yhtään, niin tässä lyhyesti: jos nykyaikaan sijoittuva, new adult-tyyppinen, eri yhteiskuntaluokista kertova romantiikka on sinun juttusi, niin lue tämä kirja.

Tarina starttaa aika kliseisistä lähtökohdista, jotka ainakin minut saivat hieman etukäteen irvistelemään. Kuinkahan monta lukijaa kaikkoaa kirjan parista vain sen vuoksi, että tämä on näennäisesti jälleen yksi miljardööritarina? Ei kuitenkaan kannata antaa lähtökohtien hämätä.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Tina Chen on lähtöisin köyhistä oloista. Hänen vanhempansa ovat joutuneet pakenemaan kuoleman uhalla Kiinasta ja nyt Tina yrittää kaikin tavoin saada sekä omaa, että vanhempiensa elintasoa kohotettua kouluttautumalla hyvään ammattiin. Tinalla ei juurikaan ole ylimääräistä rahaa tai vapaa-aikaa. Jokainen vuorokauden hetki menee opiskeluun tai työntekoon ja Starbucksin lattesta voi vain haaveilla, koska siihen uppoaisi viikon ruokarahat. Selviäminen seuraavaan tilipussiin on jatkuvaa kamppailua, jolle ei tunnu juuri loppua näkyvän.

Blake sen sijaan on täysin toisesta maailmasta. Hänen isänsä on applemaisen yhtiön omistaja ja Blake on tehnyt työtä isänsä yhtiössä käytännössä vauvasta saakka. Periaatteessa yliopistokoulutus ei ole hänelle edes tarpeellinen, koska töitä yhtiössä kyllä riittää muutenkin ja Blaken isä näkee kouluttautumisen täytenä ajan haaskauksena. Blakella on kuitenkin omat syynsä tehdä irtiotto firman töistä ja isästään.

Tina ja Blake ajautuvat konfliktiin, kun Blake laukoo luennon aikana ilmoille kommentin köyhistä ihmisistä, josta Tinalla menee aivan oikeutetusti herne nenään. Kumpikaan ei kuitenkaan osaa odottaa sitä, että Blake ehdottaakin yhtäkkiä roolien vaihtoa. Tina saa Blaken elämän, tulot ja tavarat hetkeksi aikaa ja Blake pääsee kokeilemaan kitkuttelua minimipalkalla. Tämä sattuma ajaa Tinan ja Blaken ennalta-arvaamattomasti yhteen, johtaen myös kahden täysin erilaisen maailman kohtaamiseen.

Trade Me on romantiikkagenren kirjaksi sinänsä mielenkiintoinen, että tässä Blaken ja Tinan välinen romanssi tuntui välillä melkein sivujuonelta. Toki romanssi toimii tarinan punaisena lankana, mutta se on paremminkin vain tukipilari, johon muut, vielä vahvemmat teemat on ripustettu. Kirja tutkiskelee hyvin taidokkaasti sitä, millainen rakkauden, velvollisuudentunteen, huolen ja välillä vihankin punoma vyyhti perhesuhteet voivat olla. Toisaalta tarinassa päästää kiinni myös amerikkalaiseen luokkayhteiskuntaan.

Tinalla ja Blakella on molemmilla hyvin monimutkainen suhde omaan perheeseensä. Molemmat rakastavat perhettään yli kaiken, mutta se ei tarkoita sitä, että elämä perheen jäsenenä olisi mitenkään erityisen helppoa. Tina on tottunut olemaan pienestä pitäen se, joka kantaa huolta ja vastuuta vanhemmistaan ja nuoremmasta sisarestaan. Vaikka perheeseen on opiskelujen myötä tullut välimatkaa satoja kilometrejä, on Tina silti muun perheen arjessa edelleen läsnä ja pyrkii väimatkankin takaa huolehtimaan siitä, että perheenjäsenet pärjäävät. Tilanne on Tinalle kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta hän auttaa perhettään mielellään ja kokee sen velvollisuudekseen. Toisaalta huolehtiminen on taakka, josta ei pääse koskaan eroon. Se kahlitsee Tinan elämää, johtaen siihen, että Tinan on joka ikisessä tilanteessa mietittävä ensin muita kuin itseään. Tilanteesta ei tunnu olevan pakotietä. Tina vaan toivoo, että pääsisi valmistumaan rahakkaaseen ammattiin, jotta voisi vihdoin tukea perhettään paremmin rahallisesti ja ehkä saisi silloin vihdoin ja viimein itsekin hieman hengähtää.

Paljon sen helpompaa ei ole myöskään Blakella. Hänen isänsä on erittäin kunnianhimoinen ja jahtaa tavoitteitaan lähes pakkomielteisesti. Isä olettaa ympäriltään olevilta ihmisiltä samanlaista omistautumista elämäntyölleen ja Blake ainoana poikana joutuu kantamaan tästä suurimman vastuun. Blake ei kuitenkaan ole niinkuin isänsä. Hän yrittää ja yrittää, mutta ei tunnu koskaan saavuttavan sitä korkeaa tasoa, jota isä vaatii. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Blakella ja hänen isällään on hyvin lämmin suhde. Kun rakastat toista ihmistä näin paljon, et halua tuottaa hänelle pienintäkään pettymystä. Tilanne kalvaa vähitellen Blakea sisältä päin, eikä pakotietä tilanteesta näy hänellekään.

Ei siis liene ihme, että sekä Tina että Blake näkevät roolien vaihdon asiana, joka voisi ratkaista molempien ongelmat. Tina saisi vihdoin rahaa, Blake pääsisi rahan mukanaan tuomasta velvollisuudesta eroon ja molemmat saisivat tilaa hengittää. Toki suunnitelma ei ole läheskään aukoton ja kaatuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tästä päästään kirjan toiseen isoon teemaan eli luokkayhteiskuntaan ja hyvän koulutuksen mukanaan tuomiin etuoikeuksiin.

Milan on kirjoittanut kirjaan hyvin silmiä avaavan loppukirjoituksen. Hänellä on kokemusta yliopisto-opetuksessa ja kertoo, miten köyhistä oloista tulevalle opiskelijalle pääsy yliopistoon hyvällä stipendillä, älykkyys tai valmius tehdä paljon töitä ei vielä ole tae yliopisto-opinnoissa menestymiseen. Huono tai keskinkertainen perusopetuksen laatu voivat olla asioita, jotka kaatavat motivoituneemmankin opiskelijan yliopisto-opiskelut, koska kiinni kurottava ero muihin paremmista kouluista ja lähtökohdista tuleviin opiskelijoihin on yksinkertaisesti vain niin valtava.

Tinassa Milan halusi kirjoittaa köyhän opiskelijan, joka kaikesta huolimatta menestyy, vaikka yhteiskunnan rakenteet olisivat jo lähtökohtaisesti häntä vastaan. Rahan merkitys koulutusmahdollisuuksiin tulee vielä selvemmin esiin Blaken tarinassa. Tinan ja Blaken suorittama vaihtokokeilu ei nimittäin kaadu siksi, etteikö Blake kykenisi elämään riisillä ja huonoissa asuinolosuhteissa kitkutellen, vaan siksi, että hänellä yksinkertaisesti on elämään aivan erilaiset lähtökohdat jo koulutuksellisestikin Tinaan verrattuna. Työ kiinalaisravintolan tiskaajanakaan ei ole mikään ongelma, kun voi keskustella omistajan kanssa työmatkalla opitulla mandariinikiinalla. Ulkoiset puitteet voi aina vaihtaa, mutta kokemuksia, koulutustasoa, tietotaitoa ja perhesuhteitaan ei.

Kirjassa on paljon teemoja, mutta ne on kudottu tarinaan niin kertakaikkisen taitavasti, että missään vaiheessa minulle ei tullut mieleen, että niitä olisi liikaa. Sekä Blake, että Tina ovat omalla tavallaan vahvoja henkilöitä ja etenkin Tina näkee elämänsä hyvin realistisesti. Tämän vuoksi suhde rikkaan Blaken kanssa ei ole hänelle tavoiteltava, kaiken ratkaiseva asia, vaan paremminkin juttu, mitä pitäisi viimeiseen saakka välttää, koska siitä todennäköisesti seuraisi hänelle ongelmia. Siinä mielessä tämä siis ei ole mikään ihan perinteinen miljardöörikirja.

Suosittelen tätä teosta siis oikein lämpimästi. Kirjasta saa ajattelun aihetta vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Kun Dimple Rishin tapasi

When Dimple Met Rishi - Sandhya Menon

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 384 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

When Dimple Met Rishi on nuorille aikuisille suunnattu kirja, jota on hehkutettu useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa koko syksyn. Itse ihastuin tuohon kanteen. Se on aivan ihana, ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Myös Dimple nimenä on niin söpö, että hetkisen harkitsin jo nimen vaihtoa. Epäilen tosin, että Suomessa nimi ei toimisi ihan niin hyvin, varsinkaan suomennettuna. Hymykuoppa Nieminen tässä päivää! Joo, ei siinä ole ihan samanlaista imua.

Dimple on intialaistaustainen, juuri high schoolista valmistunut 18-vuotias tyttö, joka ei mitään muuta elämältä halua kuin tehdä loistavan uran koodarina. Hänen unelmansa ovat vähitellen tulemassa toteen. Syksyllä Dimple on pääsemässä opiskelemaan Stanfordiin ja lisäksi hänen vanhempansa ovat ihmeen helposti suostuneet siihen, että Dimple pääsee osallistumaan kesällä Insomnia Coniin, verkkosuunnittelua käsittelevään 6 viikon koulutusohjelmaan.

Dimple ei kuitenkaan tiedä, että hänen vanhempansa ovat sopineet tuttavaperheen kanssa, että perheen poika, Rishi Patel, osallistuu myös koulutukseen. Rishi on täysin siinä uskossa että Dimple tietää kuka hän on ja että Dimplen ja Rishin perheet suunnittelevat heidän välilleen avioliittoa. Järkytys on molemmilla ensimmäisen tapaamisen jälkeen melkoinen, kun suunnitelma ja Dimplen täysi tietämättömyys vanhempiensa toiveista selviää. Kun Dimplestä ja Rishistä sitten tehdään koulutuksen ajaksi työpari ja kaikesta huolimatta rakkaus alkaa hiljalleen syttyä, joutuvat molemmat miettimään, mitä tulevaisuudeltaan oikeasti haluavat.

Aloitin tämän kirjan lukemisen aika suurin odotuksin, ja vaikka tämä ei minun suosikkilistoilleni varmaankaan pääse, en mitenkään ihan ylettömästi joutunut tarinaan pettymään.

Pidin Dimplestä. Hän oli itsenäinen ja etenkin itsepäinen jahdatessaan suurta unelmaansa koodarina. Pakko on kuitenkin sanoa, että Rishi oli se, joka teki tästä tarinasta lukemisen arvoisen. Hän oli ehkä ihanin ja söpöin YA-kirjojen miespäähenkilö johon olen aikoihin törmännyt. Olin valehtelematta itsekin häneen ihastunut varmaan puolet kirjasta. Päähenkilöiden rakastuminen tarinan aikana oli jotenkin tavattoman hellyttävää.

Pidin päähenkilöiden välisestä kemiasta. Dimple ja Rishi tuntuivat täydentävän toistensa puutteita juuri sopivalla tavalla ja tukevan toistensa vahvuuksia. Rishi ei myöskään pelästynyt Dimplen vahvaa persoonaa vaan toivoi tämän menestyvän unelmia tavoitellessaan mahdollisimman hyvin.

Intialaista kulttuuria pyritään myös tuomaan kirjassa esiin. Dimple kokee tarvetta kapinoida kirjassa perinteiseksi esitettyä naisen roolia vastaan, samalla kun hän tunnistaa sen, miten paljon hänen vanhempansa ovat hänen vuokseen tehneet. Dimplen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus on ristiriitojen sävyttämää. Sen sijaan Rishi kokee omaavansa hyvinkin perinteiset arvot ja haluaa miellyttää vanhempiaan kaikessa. Samalla hänelta jää kuitenkin pohtimatta, mitä itse elämältään haluaisi. Itse arvostin sitä, että kirjan tarina oli rakennettu monikulttuuristen hahmojen varaan. Amazonin kirja-arvosteluissa kuitenkin kritisoitiin sitä, että tarinan antama kuva intialaisesta kulttuurista oli varsin vanhahtava.

Loppujen lopuksi kirja jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Mitään yhtä asiaa en osaa osoittaa, joka olisi tähän arviooni johtanut, vaan paremminkin tarinassa oli useampi pieni juttu, joka jäi joko ihmetyttämään tai muuten vaan hiertämään. Niin paljon kuin päähenkilöistä pidinkin, he silti tuntuivat jotenkin ikäistään nuoremmilta. Jostain syystä hämmästyin joka kerta, kun jompi kumpi heistä istui auton rattiin.

Myös kirjan rytmitys olisi voinut olla parempi. Kirjan luvut olivat lyhyitä, joka toki vauhdittaa lukukokemusta. Kuitenkin luku saattoi vaihtua kesken keskustelun, joka taas katkaisi tarinan kulun välillä häiritsevästi. Insomia Conin ensimmäiseen kolmeen viikkoon kulutetaan kirjasta melkein 2/3 ja sitten yht'äkkiä viimeiset kolme viikkoa hypätään yli kirjaimellisesti yhdessä lauseessa. En voinut olla pohtimatta, että kyllästyikö kirjailija jotenkin omaan tarinaansa kesken kaiken ja halusi päästä tarinan loppuun mahdollisimman nopeasti.

Myös juonessa oli puutteita. Dimple hehkuttaa Insomnia Conia suurena mahdollisuutena edetä urallaan, mutta mitä koulutuksessa varsinaisesta tapahtuu, jää täysin pimentoon. Luulisi, että tämmöisen koulutusohjelman pääpaino olisi esim. asioiden oppimisessa, mutta luennoilla kirjan henkilöt eivät tarinassa istu sekuntiakaan. Sen sijaan he kyllä valmistavat tanssiesityksen koulutuksen puolivälissä pidettävään kykykilpailuun. Siis whaaat? Mitä tekemistä tällä on koodauksen tai verkkosuunnittelun kanssa? Onko tämä joku amerikkalainen juttu, jota en vain tajua? Kuulostaa joka tapauksessa introverttikoodaajan pahimmalta painajaiselta.

Tarinassa oli siis potentiaalia, mutta toteutus oli ajoittain ontuva. Jälleen suosittelen kirjaa etenkin nuoremmille lukijoille, mutta varauksin.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan uutta (Dimple ja Rishi suunnittelevat kirjan aikana appia) ja lisäksi Yhdysvallat-haasteen kohtaan 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (kirjailija on syntynyt ja kasvanut Intiassa. Toki voi hänellä jo olla USA:n kansalaisuus, mutta tällä mennään)

Klaukkala saved my life

Klaukkala - Laura Paloheimo

Julkaistu: 2012
Sivumäärä 319 s.
Arvio: 4/5

Kirjastosta

Olen valitellut täällä blogissa viime aikojen huonoa tuuriani kirjojen kanssa. Minusta alkoi jo tuntua, että rämmin lopun ikääni huonojen kirjojen suossa ja maailmasta on hyvät kirjat loppuneet kokonaan. Onneksi jouluna valikoin lomalukemiseksi Klaukkalan, joka tuntui olevan juuri oikea kirja oikeaan aikaan. Se nykäisi minut viimein irti huonojen kirjojen kierteestä ja sai minut taas uskomaan, että elämä jatkuu sittenkin.

Kirja kertoo Juliasta, jolla tuntuu olevan elämä mallillaan. Sulhaseksi on löytynyt rikas kahvisuvun perijä ja elämä on pelkkää Chanelia aamusta iltaan. Fiinin sulhasen maailmaan sopeutuminen ei kuitenkaan suju käden käänteessä, etenkin kun Julia ei ole syntynyt kultalusikka suussa. Seurapiirit ja huippumuoti ovat myös täynnä kirjoittamattomia sääntöjä, joiden rikkomista on syytä vältellä viimeiseen saakka.

Kun asiat sitten menevät kunnolla pieleen, huomaa Julia olevansa matkalla kotikonnuillensa Klaukkalaan, paikkaan, jonne hän ei ajatellut koskaan palaavansa.

Klaukkala oli minulle lukukokemuksena erittäin positiivinen yllätys. Takakansitekstin perusteella epäilin, että tarina olisi jonkinlainen suomalainen risteytys Sweet Home Alabama-elokuvaa ja chicklitmäistä shoppailuintoa, enkä ollut kovin väärässä. Toki jo kirjan ensimmäisillä lehdillä varoitetaan tuotesijoittelusta, mutta Louboutinia, Dioria ja kumppaneita vilisee kirjassa silti suorastaan hengästyttävä määrä. Vaikka jo lukiessani mietin, että jatkuva huippumuotimerkkien namedroppailu tulee takuulla olemaan asia, joka jakaa lukijoiden mielipiteitä, oli se kuitenkin jotenkin niin herkullisen häpeämätöntä, että en voinut itse olla asiasta kuin kierolla tavalla ilahtunut. Kirjailija selkeästi tietää mistä puhuu ja tarinasta toki lukijakin saa parhaiten irti, jos on joskus Voguensa lukenut.

Kirjan huumori iski minuun täysin. Huomasin hihitteleväni tarinan kiemuroille tämän tästä. Etenkin tämä kuvaus nykymaailmanmenosta osui mielestäni suoraan napakymppiin:

Hemmon syntymäpäivä oli oikeasti vasta elokuussa. ... Tänä vuonna juhlia oli aikaistettu, sillä aitoon rapujuhla-aikaan päivänsankari olisi maailmanympäryspurjehduksella. Missäpä muuallakaan? Peloton kaksituhattalukulainen ei pakettimatkoihin tyytynyt. Hän matkasi riippuliitäen, vuoristokiipeillen tai juoksi halki autiomaiden päästäkseen lopulta uhmakkaan elämän makuun trooppisen sairaalan teho-osastolla. Siinä sitä oli aikaa miettiä elettyjä päiviä, kun kirurgi kaiveli soraa kantapäistä.

Mielenkiintoisia tyyppejä kirjassa on runsaasti ja jopa siinä määrin paljon, että olisin toivonut laajan henkilögallerian hienoista karsimista. Tässä minulla tosin saattaa olla vähän oma lehmä ojassa, koska kirjassa oli muutama erityisen mielenkiintoinen henkilöhahmo, joille olisin toivonut huomattavasti enemmän sivutilaa.

Jonkin verran tarina kärsi esikoisteoksen ongelmista. Aina ei esimerkiksi ollut täysin selvää, että kuka tarinan henkilöistä kulloinkin oli äänessä. Loppuratkaisu tuntui myös vähän liian tiukalta täyskäännökseltä kirjan alkuasetelmiin, eikä se onnistunut minua täysin vakuuttamaan. Joka tapauksessa nautin kirjan lukemisesta ja olin erittäin iloissani, kun huomasin kirjastossa, että Mama Mojo on Klaukkalan jatko-osa. Julian ja kumppaneiden seuraan palaan oikein mielelläni uudelleenkin.

Suosikkihyllystä: Ortodoksijuutalaista BDSM:ää

Craving Flight - Tamsen Parker

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 183 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Joulukuu pääsi yllättämään minut täysin. Suurin syy siihen on se, että olen viimeiset 1,5 viikkoa yrittänyt toipua takavasemmalta iskeneestä keuhkokuumeesta. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogiteksti jo toissa viikolla, mutta jotenkin ei ajatus kulje, kun on 39 astetta kuumetta.

Kritisoin viimeksi Merten kuningatar-kirjaa siitä, että tarinan juoni jää täysin erotiikan jalkoihin. Vastapainoksi tälle ajattelin esitellä teille erotica-alagenreen kuuluvan kirjan, jossa ongelma on lähestulkoon päinvastainen. Craving Flight-kirjassa nimittäin juoni tai paremminkin miljöö on niin kertakaikkisen kiehtova, että seksi on tässä melkein toissijaista.

Tzipporah Berger on kääntynyt joitakin vuosia sitten ortodoksijuutalaiseksi. Koska naimattomuus on ortodoksijuutalaisessa yhteisössä harvinaista ja suorastaan epätoivottua, lupautuu Tzipporah lopulta tapailemaan Elan Kleinia, paikallista lihakauppiasta. Seurustelu johtaa pian häihin, mutta yhteiselo ei ole ongelmatonta ja Tzipporah sekä Elan joutuvat tekemään paljon työtä saadakseen suhteensa toimimaan.

En ole varmaankaan mistään tänä vuonna lukemastani kirjasta oppinut niin paljoa uusia asioita, kuin tästä. Ortodoksijuutalainen yhteisö on kiehtova ja kirjailija on kuvannut siihen kuuluvia rituaaleja ja tapoja hyvin uskottavasti. Tiesittekö muuten esimerkiksi sitä, että ortodoksijuutalaiseen perinteeseen kuuluu, että nainen peittää hiuksensa julkisilla paikoilla? Tzipporah käyttää kirjassa ticheleitä, taidokkaasti punottuja huiveja, mutta moni muu kirjan naisista peittää hiuksensa sheitel-peruukilla. Google kertoo tavasta vielä kaikenlaista muutakin mielenkiintoista, kuten esimerkiksi sen, että hyvin tehdyt sheitelit eivät ole ihan sieltä halvimmasta päästä.

Tzipporah taistelee kirjassa myös toistuvasti ruoanlaiton kosher-vaatimusten kanssa, joka jälleen suureksi mielenkiinnokseni kattaa paljon muutakin kuin ritualistisia teurastustapoja. Enpä tiennyt tätäkään aikaisemmin.

Tarinan suurin vahvuus on sen esiin nostamissa vastakkainasetteluissa. Tzipporahin ja Elanin uskonnollinen vakaumus luo jo lähtökohtaisestikin omanlaistansa jännitettä julkisen ja yksityisen sekä maallisen ja uskonnollisen elämäntyylin välille. Ortodoksijuutalaiseksi hiljattain kääntynyt Tzipporah joutuu jatkuvasti taistelemaan, jotta suorittaisi kaikki yhteisöön kuuluvat rituaalit oikein, kun taas yhteisöön syntyneelle Elanille nämä ovat kaikki itsestäänselviä asioita. Professorina toimivalta Tzipporahilta ja lihakauppias-Elanilta puuttuu myös yhteinen kieli. Makuuhuoneessa asiat sujuvat ehkä vähän liiankin hyvin, mutta muuten päähenkilöt eivät oikein tiedä, miten toisilleen puhuisivat.

Mitä seksiin tulee, se on yksityiskohtaisesti kuvattua ja väliin jopa rankkaa luettavaa. BDSM ei ole tässä kirjassa mitään hiplailua. Toisaalta olin yllättynyt siitä, miten luonnollisesti päähenkilöt kirjassa lopulta seksiin suhtautuvat.

Ainoa valituksenaiheeni tätä kirjaa kohtaan on se, että se on ihan liian lyhyt. Moni kirjan teemoista olisi hyötynyt syvemmästä tarkastelusta ja kehittelystä. Loppu on myös tämän vuoksi turhan töksähtävä. Voin kuitenkin tätä kirjaa lämpimästi suositella ihan jo pelkästään sen miljöön vuoksi. Löytyisiköhän Amazonista lisää ortodoksijuutalaista romantiikkaa? Lukisin heti.

Katajamäellä on aika omituista

Katajamäellä kaikki hyvin - Anneli Kivelä

Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 238 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

En olisi etukäteen uskonut, että tällaisen selkeästi hyvän mielen kirjaksi tarkoitetun teoksen lukeminen olisi yhtä haastava ja epätasainen lukukokemus kuin Katajamäen kuoppainen kylänraitti. Voin kyllä myöntää, että aloitin kirjan lukemisen aika latautuneissa tunnelmissa, koska keräsin kierroksia jo takakansitekstistä. Painotus minun:

Toistakymmentä vuotta kyläkoulua luotsannut Henri Laakso on lähtenyt paikkakunnalta, ja Katajamäellä mietitään, millainen on se mies joka pystyy täyttämään Henrin saappaat. Kun uusi johtajaopettaja sitten kesän alussa ilmestyy Katajamäelle, kyläläiset ovat lentää istualleen: mies onkin nainen! Voiko sievä nuori vaaleaverikkö olla pätevä toimessa, jota on aina ennen hoitanut mies? Valintaansa miettimään joutuu myös tulokas, kun kaupungin valot, ihmismassat ja hulina vaihtuvat syksyn tullen Katajamäen hiljaiseloon. Paremmin näyttäisi kyläläisten mielestä sopeutuvan harvapuheinen Rene, joka remontoi ikivanhaa, ränsistynyttä maatilaa. Mutta miksi ja kenelle?

Onneksi kuitenkin kylätoimikunta järjestää entiseen tapaan monenlaista puuhailua, niin että Katajamäen arki tarjoaa juuri sopivasti mukavaa ajankulua ja kutkuttavaa jutunjuurta kyläkaupan kahvinurkkauksessa.

Luin ensin nuo lauseet pariin kertaan ja tsekkasin sitten kalenterini. Jep, edelleen vuosi 2017. En oikeasti voinut uskoa, että vielä tälläkin vuosituhannella kirjallisuuteen haetaan draamaa siitä, että kunnan virkaan valitaan miehen sijasta nainen, eikä muuten mikä tahansa nainen vaan vielä nuori ja kauniskin! Hellanlettas niin, kyllähän sen kaikki tietää, että ei ne munasarjat sovi yhteen vastuun kanssa. Sitä voi tulla vaikka PMS-oireita tai muuta tunteilua, miettikääpä sitä! (sanoi hän sarkastisesti).

Onneksi tässä vaiheessa, kun verenpaineeni oli kohonnut jo siihen pisteeseen, että aivoverenvuoto uhkasi, muistin, että takakansiteksteillä on harvoin mitään tekemistä tarinan kanssa ja päätin antaa katajamäkeläisille tasan yhden mahdollisuuden. Tämä ei onneksi ollut turhaa, koska Katajamäellä ei kukaan kommentoi edes puolella sanalla opettajan tehtävään valitun henkilön sukupuolta, ainakaan kompetenssin näkökulmasta. Huokasin tässä kohtaa syvään helpotuksesta.

Valitettavasti kirjan lukeminen oli minulle silti yllättävän vaikeaa. En osaa erotella, miten paljon takakansiteksti lopulta väritti lukukokemustani, mutta kiinnitin huomiota joka ikiseen epäloogiseen yksityiskohtaan, joka kirjassa vastaan tuli. Välillä oli tunne, että tästähän tulee tosi hyväkin lukukokemus, mutta sitten taas joku kirjan henkilöistä sanoi tai teki jotain, joka silitti minua sen verran tehokkaasti vastakarvaan, että putosin jälleen maan pinnalle.

Kirjailijan ansioksi on kyllä sanottava se, että hän osaa kirjoittaa kevyen letkeästi, samalla murresanoja mukaan heittäen, mikä ainakin minulle loi sellaista mukavaa tuttuuden tunnetta ja toi mieleen omat maalaismuistoni. Lisäksi kirjassa romantiikka ei ollut pelkästään nuorten ihmisten etuoikeus vaan vanhempi sukupolvi pariutui kirjan aikana jopa ahkerammin.

Kirjan ongelmat tiivistäisin kahteen pääkategoriaan. Ensinnäkin Katajamäki on maalaisidylli jostain toisesta ulottuvuudesta, jolla ei ole reaalimaailman kanssa oikein mitään tekemistä. Kylää kutsutaan toistuvasti syrjäiseksi ja kylän ainoaa tietä hiljaiseksi. Tästä huolimatta kylässä ei ole sen vähempää kuin kaksi menestynyttä ravintolaa, kahvila, kyläkauppa, jonkinlainen lahjatavaramyymälä (ei aina auki) ja sittemmin myös kuntosali ja kohta kioski. Kyläkoulussa sanotaan olevan vain kourallinen oppilaita, mutta siellä on silti kaksi opettajaa ja muuta henkilökuntaa ja noh, se on ylipäätään pystyssä. Kaikki lapset ovat tietenkin vähän rasavillejä, mutta oikeasti pikkuvanhoja ja hyvin käyttäytyviä. Kellään ei takuulla ole ADHD:ta. Johtajaopettajan pesti ei ole mikään tavallinen työpaikka vaan jokin aivan ihmeellinen koko kylän kattava luottamustoimi. Asuntokin on työpaikan yläkerrassa! Hanne (siis se uusi opettaja) ei ole selkeästi kuullut aiemmin sanaa työmatka. Sen verran mitä minä opettajien työtä tunnen, niin kukaan heistä ei takuulla suostuisi asumaan 10 metrin päässä työpaikastaan ja olemaan työroolinsa vanki 24/7. Wilmaa ei kaiketi ole käytössä, mutta hei, opettajan voi aina kutsua kahville, niin mihin sitä tarvittaisiinkaan! Toki kyläyhteisöön mahtuu myös tummia sävyjä. Aika monen isä tai aviomies on ollut alkoholisti, mutta he ovat joko raitistuneet tai sitten tajunneet kuolla pois hyvän sään aikaan jo aikoja sitten.

Toisekseen kyläläisten jatkuva juoruilu ja tiedonjano johtaa siihen, että yhden jos toisenkin henkilöhahmon yksityisyyden rajoja rikotaan puolihuolimattomasti ja seurauksista välittämättä. Asiaa toki yritetään selitellä parhain päin:

- Sinuun ei ole tarttunut katajamäkeläisten terve uteliaisuus, jota ei todellakaan pidetään paheena.

ja

- On sillä kuule etunsakin. Jos esimerkiksi jotain kyläläistä ei nähdä kaupassa pariin päivään, ... niin joku menee tarkistamaan, ettei mitään pahaa ole tapahtunut. Ja koska kaikki tuntevat ja tietävät toistensa asiat, niin jos jotain poikkeuksellista tapahtuu, niin siihen reagoidaan heti. Apu on aina likellä jne.

Tervettä ja tervettä. Hannelta kysytään hänen perhetilanteestaan 2 minuutin tuttavuuden perusteella. "Kun meillä täällä Katajamäellä on ollut tapana puhua asioista suoraan." Joku epäilee Renen kasvattavan tilallaan huumeita, ihan sillä perusteella, että hän ei halua kertoa koko kylälle taustoistaan. Rene kertoo Hannelle tärkeän asian, jonka vielä erikseen mainitsee olevan hänen yksityisasiansa ja josta ei halua koko kylän puhuvan. Eikös sitten kuitenkin käy niin, että Hanne lörpöttelee asiasta jo parin sivun päästä jollekin toiselle. Mitään seurauksia asialla ei toki Hannelle ole, vissiin kun "näin me Katajamäellä aina tehdään" ja kaiketi "kestä juoruilu tai lähde muualle".

Romantiikkapuoli on kirjassa hyvin heppoista. Hannella ei ole oikein minkäänlaista kemiaa mihinkään suuntaan, mutta pakkohan se onnellinen loppu on tähän leipoa, samoin kuin kolmiodraamakin ja ihan puoliväkisin.

Kirja ja sen tarjoama idylli ei siis selkeästi nyt mennyt oikein yksiin ajoittain kyynisen luonteenlaatuni kanssa. Olin tälle kirjalle aivan väärä lukija. Annoin tälle kirjalle kuitenkin kolme tähteä, koska pystyn helposti näkemään, että toisille lukijoille tämä tarina saattaa olla aivan ihastuttava. Sen lisäksi pidin kirjoitustyylistä. Karistolle tosin tekisi mieli laittaa palautetta siitä, että voisivat vähän katsoa millaista seksististä sontaa takakansiteksteihinsä kirjoittelevat.

Hauskaa chick litiä yliopistomaailmasta

Sattumalta sinun - Veera Vaahtera

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 190 s
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Vaihteeksi ihan suomalaista kirjallisuutta! Yritän edelleen metsästää suomenkielistä romantiikkaa, mutta aloitetaan nyt tällä Veera Vaahteran chick lit-kirjalla. Tarina on alun perin julkaistu jatkokertomuksena MeNaiset-lehdessä nimellä Akateemisesti sinun. Alkuperäinen nimi olisi muuten sopinut tarinaan paremmin, koska Sattumalta sinun ei mielestäni kovin hyvin kuvaa itse kirjan sisältöä.

Karoliinalla on yksi tavoite. Hän tahtoo viran yliopistolta. Kaikkihan sen nimittäin tietävät, että yliopistomaailmassa virat ovat ikuisia ja sen saatuaan voisi Karoliina lakata murehtimasta töiden riittävyydestä, vihdoinkin hieman hengähtää ja jäädä odottamaan eläkepäiviä. Virkaa varten olisi vain laitettava yliopiston murheenkryyni, filosofian laitos, järjestykseen.

Suunnitelma on selvä, mutta silti kaikki tuntuu junnaavan paikallaan. Filosofit ovat suurempi haaste kuin Karoliina odottikaan. Poikaystävä Ville, josta Karoliina erosi jo puoli vuotta sitten, tuntuu edelleen pyörivän nurkissa, eikä sivari-Matiaksestakaan oikein tahdo ottaa selvää. Eikö murheiden määrä koskaan vähene?

Sattumalta sinun on erittäin hauska kirja. Hihittelin kirjan juonenkäänteille ja sanavalinnoille tuon tuostakin. Sieluni silmin saatoin melkein nähdä laitoksen filosofien päälle kertyneen pölykerroksen, jota Karoliina yritti kovasti puhallella pois. Myös Karoliinan murehtimisesta otetaan kaikki irti. Karoliina itsekin tunnistaa, että hänellä on jonkin sortin ongelma, mutta ei silti voi itselleen mitään. Kun Matias pyytää Karoliinaa töiden jälkeen yksille, hän pohtii, että ovatko nämä nyt treffit. Kuitenkin:

[Treffeistä] puuttui kaikki se etukäteishuolehtiminen, jolla tavallisesti valmistauduin romanttiseen kohtaamiseen. ... Mutta oli miten oli, en ollut ehtinyt valmistella skenaarioita suhteellemme, ja tein niitä nyt siis pikakelauksella.

Ensin varauduin hyviin yllätyksiin. Illan aikana saisin tietää Matiaksesta pelkästään ilahduttavia asioita, ja ennakkokäsitykseni Matiaksen laiskuudesta ja huonoista elintavoista korvautuisivat jalommilla ominaisuuksilla. ... Matias ja minä muuttaisimme yhteen, ja saisimme pian kolme lasta, jotka nukkuisivat 11-tuntisia öitä heti syntymästään lähtien. Kuolisimme käsi kädessä, kun rekka ajaisi ylitsemme palatessamme 100-vuotissyntymäpäiviltämme.

Sitten karaistin itseni ottamaan vastaan lannistavammat tulevaisuudennäkymät. ... Ehkä Matias joisi itsensä tolkuttomaan humalaan ja minä kieltäytyisin huomaamasta pitkälle kehittynyttä alkoholismia. Viettäisin tulevat vuodet vahtien hänen jokaista liikettään, pystyisin irrottautumaan suhteesta vasta vanhuksena ja huomaisin, että potentiaaliset miehet olivat kuolleet ympäriltäni ja minun pitäisi totutella 80-vuotiaana olemaan lesbo.

Kirjassa pohditaan myös ystävyyttä ja sitä, onko varmempaa jäädä tuttuun ja turvalliseen vai ottaa ratkaiseva askel ulos toimimattomasta parisuhteesta, vaikka vaihtoehto olisikin epävarma ja pelottava. Pienestä suvusta tullut Karoliina ei menetä Villestä luopuessaan vain kumppania vaan koko tämän suuren perheen ja myös osan ystäväpiiristään.

Kirjan suurin kompastuskivi on sen lyhyys. Päähenkilöiden kasvu kirjan aikana jää kevyeksi. Etenkin Karoliinan ongelmat tuntuvat ratkeavan lopussa liiankin helposti, enkä ollut lainkaan vakuuttunut että hän oli persoonallisuutensa suhteen todella ottanut edes niitä pieniä edistysaskeleita, joita kirja antoi ymmärtää. Tarina on myös kerrottu vain ja ainoastaan Karoliinan minä-kertojan näkökulmasta, jolloin etenkin kirjan miehet jäivät etäisiksi, paperinukkemaisiksi hahmoiksi, joiden motivaatioita saattoi vain arvailla. Mitä Matias lopulta halusi elämältään? Miksi Ville roikkui sammuneessa suhteessa, joka ei edes hänelle itselleen ollut erityisen tyydyttävä? Sen kun tietäisi.

Sen verran ilahduttava tarina kuitenkin oli, että luen Vaahteraa toistekin. Syvyyttä tosin toivoisin tarinoihin lisää.