Kolme pikasuositusta

Kylläpä taas eletään mielenkiintoisia aikoja Romancelandiassa. Viime aikoina on ollut paljon keskustelua genren monimuotoisuudesta ja siitä suoranaisesta rasismista, johon muut kuin valkoihoiset kirjailijat genressä törmäävät. Keskustelu on avannut ainakin minun silmiäni. No nyt sitten perjantaina romantiikkasomessa nousi vähän toisenlainen kohu, kun eräs indiekirjailija näki parhaaksi asettaa sanan "cocky" omaksi tuotemerkikseen ja on sen tiimoilta painostanut muita kirjailijoita poistamaan kyseisen sanan kirjojen nimistä. Ei erityisen cool veto, useammastakin eri syystä. Mutta jos nyt sattuu käymään niin, että tässä blogissa on jatkossa erinäisten "kukkomaisten" kirjojen invaasio niin tämä on se syy.

Mutta asiaan. Kirjoittelen teille lyhyesti tänään kolmesta kirjasta, joista olen tykännyt. Avioliittosimulaattorin luin jo tammikuussa, joten tämä arvio on antanut odottaa itseään aika pitkään.

********

Mamen Sánchez - On ilo juoda teetä kanssasi

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 305 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Kirja osui silmääni viime syksynä Taiteen tahraama-blogissa ja tarttui myöhemmin kirjastosta mukaan. Myönnän, että upealla kannella oli osuutta asiaan.

Librarte-lehden toimituksessa kuohuu, kun lehden työntekijöinä toimivat viisi naista saavat kuulla, että lehti on lakkauttamisuhan alla. Omistajaperheen poika, Atticus Craftsman, on tulossa henkilökohtaisesti Madridiin pistämään toimituksen pillit pussiin. Tätähän eivät naiset purematta niele, vaan kehittelevät suunnitelman, jolla Atticus saadaan höynäytettyä Librarten äärestä ihan muihin puuhiin. Suunnitelma paljastuu yllättäen liiankin tehokkaaksi.

En henkilökohtaisesti halua käyttää sanaa viihde tai viihdyttävä kirjallisuuteen liittyen, koska minun mielessäni kyseisillä sanoilla on enimmäkseen negatiivisia merkityksiä. Olen kuitenkin nyt pari kuukautta miettinyt, että millä sanalla tämän kirjan sisältöä parhaiten kuvaisi ja pakko on myöntää, että se sana on sittenkin "viihdyttävä". Oli jotenkin virkistävää lukea kirjaa, jolla ei tuntunut olevan mitään salattua agendaa tai tavoitetta laukoa elämäntotuuksia vaan nimenomaan pääosassa oli hauskan tarinan kertominen.

Kirjan juoni hajoaa ainakin kymmeneen eri suuntaan, jolloin oikein mitään sen osa-aluetta ei ehditäkään kovin syvällisesti tarkastella. Tarinassa on elementtejä niin rakkaustarinasta, jännitysromaanista kuin rikosmysteeristäkin ja kaikki on kääritty iloisesti väliin aika sekasortoiseenkin pakettiin. Lopussa sitä vaan hämmästelee, että mitä tässä tapahtui. Churroja ainakin kului, sitä teetä yllättävän vähän ja kaikki oli jotenkin niin kovin espanjalaista. Kirjaa oli kuitenkin hauska lukea, koska se ei ottanut itseään kovin tosissaan. Voisin lukea Sánchezilta lisääkin ja suosittelen tätä niihin hetkiin, kun kaipaa luettavakseen (hyvin) kepeää kertomakirjallisuutta.

********

Veera Nieminen - Avioliittosimulaattori

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 267 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Itäsuomalainen Aino salamarakastuu Länsi-Suomesta kotoisin olevaan Jussiin ja päättää muuttaa tämän kotitilalle kuukaudeksi nähdäkseen, että tuleeko suhteesta mitään. Kulttuurishokki on melkoinen, kun Jussin tuvassa vilkkainta keskustelua käykin seinäkello Jussin perheenjäsenten sijaan. Voiko rakkaus kestää hiljaista, varsinaissuomalaista arkea?

Pidin kirjan lukemisesta paljon ja tarina sai minut hihittelemään itsekseni useammassakin eri kohdassa. Tarinan herkullisinta antia oli ehdottomasti se kulttuurishokki, jonka suulas Aino kohtaa Jussin kotitilalla, Jussin sukulaisten kommunikointi kun tuntuu rajoittuvan vain satunnaiseen murahteluun ja muminaan. Kirjassa kuitenkin pohditaan myös sitä, että vaikka toiseen rakastuisi vaikka kuinka kohtalokkaasti, on silti perinpohjainen tutustuminen tähän henkilöön aivan toisenlainen prosessi. Ihmisellä on taustallaan aina suuri joukko elämäntapahtumia, jotka ovat muokanneet hänen persoonallisuuttaan. Ihmisen koko historiaa ei yhdessä viikonlopussa opita ja yllätyksiä saattaa tulla eteen vielä vuosienkin päästä.

Veera Niemiseltä taidetaan julkaista ensi syksynä muuten uusi kirja! Jäin kaipaamaan myös Jussin ja Ainon tarinalle jatkoa, mutta minulle käy mikä tahansa Niemisen kirjoittama.

********

Meredith Duran - A Lady's Lesson in Scandal

Julkaistu: 2011
Sivumäärä 385 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Simon St. Maurilla on ongelma. Hänen rikas sukulaismiehensä on hiljattain kuollut ja Simon on perinyt tämän kreivin arvonimen. Koska entinen kreivi ei kuitenkaan pitänyt Simonia erityisessä arvossa, hän on testamentannut kaikki rahansa tyttärilleen, joista toinen on tosin ollut kateissa lähes 20 vuotta. Simonilla on siis yhtäkkiä kaikki kreivin velvollisuudet, mutta ei minkäänlaista varallisuutta niistä huolehtimiseen. Jostain olisi rahaa saatava ja pian. Kun sitten sattuma heittää hänen tielleen Nellin, jonka Simon epäilee olevan kateissa ollut perijätär, tuntuu onni vihdoin kääntyneen.

A Lady's Lesson in Scandal oli ristiriitainen lukukokemus. En erityisemmin pitänyt kirjan alkupuoliskosta, lähinnä siksi, että Nell tuntui käyttäytyvän huomattavan paljon hänen 20+ ikävuottaan lapsellisemmin. Puolivälin jälkeen kuitenkin Simon ja Nell alkavat tosissaan keskustella keskenään ja whoa! Tuntui, kuin koko kirja olisi noussut jollekin ihan toiselle tasolle. Etenkin Simon oli hyvin monimutkainen persoonallisuus ja pidin siitä hienovaraisesta tavasta, jolla kirjailija henkilöhahmoa rakensi. Useampaan asiaan paremminkin vain vihjattiin ja jäi lukijan vastuulle rakentaa itse oma kuvansa kirjan päähenkilöistä. Kirja sijoittuu 1800-luvun lopulle ja olisin toivonut, että aikakaudesta olisi otettu enemmänkin irti. Durania on paljon kehuttu ja ihan varmasti luen hänen(kin) kirjojaan lisää!

Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Julkaistu: 2010
Sivumäärä 255 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on vuoden 1939 uusia ylioppilaita ja kaipaa jo kovasti itsenäisyyttä. Hän ei halua jämähtää Rovaniemelle samaan yhtiöön isänsä kanssa konttoriapulaiseksi vaan haaveilee opinnoista Helsingissä. Annikin elämä kuitenkin mullistuu, kun häntä kosii tuttavaperheen komea Tauno. Pian häiden jälkeen on kuitenkin edessä vielä suurempi haaste, kun Talvisota puhkeaa.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemani kirja ja ihan hyvä keino saada haaste käyntiin. Olen aiemmin lukenut Mustoselta Morsiuskesän, joka on muuten julkaistu vain vuosi ennen Lapinvuokkoa. Morsiuskesästä jäi mieleen lähinnä tarinan kepeys ja se, ettei tarina aiheuttanut mitään kovin suuria mielenliikutuksia suuntaan tai toiseen.

Lapinvuokko jatkaa samalla tyylillä. Luin kirjan jo tammikuun alussa, mutta olen jo pidempään miettinyt, että niin, mitähän varsinaista sanottavaa minulle tästä kirjasta jäi? Haluaisin kirjoittaa näihin arvioihin nimittäin jotain muutakin kuin että olihan kirja "ihan kiva".

Kirjan ajankuvauksesta minulle jäi aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin siitä paljonkin. Tietyt Annikin tekemät ratkaisut kuulostivat jotenkin hyvinkin ajanmukaisilta. Etenkin Taunon kosinta sai minut pysähtymään ja miettimään, että mihin Annikki oikeastaan lupautuikaan ja mistä syystä:

Huuliin sattui, kun hän suuteli minua kuin hullu. Vasta vähitellen tajusin, mitä mies oli sanonut. Tämä oli kosinta. Tane tahtoi mennä kanssani naimisiin. Minusta tulisi Tauno Dahlin vaimo. Saisin oman kodin ja oman elämän eikä minun tarvitsisi enää ikinä totella isää.

Minulle tuli tästä pakostakin mieleen, että Annikille tärkeintä on nimenomaan lapsuudenkodista irtautuminen ja mielellään vielä mahdollisimman nopeasti, kuin varsinaisesti avioliitto tai edes Tauno. Rakkautta ei juurikaan mainita, eikä Annikki suo ajatustakaan sille, että vaikka idea nyt tässä kohtaa on hyvä, niin mitäs 30 vuoden päästä? Jotenkin koko ajatus on pysäyttävä, koska nämä olisivat asioita, joita näin 2000-luvun naisena itse miettisin. Pohdin myös, että vaikka Annikilla kuitenkin on muitakin itsenäistymismahdolllisuuksia, niin onko avioliitto kuitenkin se ainoa keino, jolla Annikki pääsee vanhempien holhouksesta lopullisesti eroon ja kuinkahan paljon tämän kaltaisia avioliittoja tuona aikana on ihan todellisuudessakin solmittu?

Mitä enemmän olen kirjaa ja sen ajankuvausta miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, kepeys oli juuri se, josta tarina eniten kärsi. Lapinvuokon maailma oli lopulta kuin sota-aika-lite, todellisesta synkkyydestä, raakuudesta ja ahdistuksesta siivottu, lapsillekin sopiva kuvaus 1940-luvun alun tapahtumista. Ajatukseni kirkastui etenkin kun luin Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jossa myös vietetään muutama hetki sota-ajan Rovaniemellä. Ahokumpu nimittäin maalaa muutamalla lauseella paljon ahdistavamman ja nurkkakuntaisemman kuvan tuon ajan Rovaniemestä saksalaisten sotilaiden keskellä ja jotenkin hänen kuvauksensa vaikutti minusta paljon todenmukaisemmalta.

Annikki toki elää sota-aikaa ja kokee puutetta, mutta mitään sodan tapahtumista ei oikein tuoda lukijan iholle. Annikin kokemat vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, eikä lukijan tarvitse oikein missään vaiheessa ahdistua tapahtumista tai ylipäätään pelätä hänen selviytymisensä puolesta. Surullisia asioita toki tapahtuu, mutta ei henkilöille, joihin lukija olisi erityisemmin tarinan edetessä kiintynyt.

Vaikka Lapinvuokko oli siis ihan mukavaa luettavaa ja romantiikkaakin oli tarinaan kudottu, olisin kaivannut lukijana kirjalta enemmän haastetta.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjäni ja Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Sophian salaisuus on aika blaah

Sophia's Secret - Susanna Kearsley
Julkaistu myös nimellä The Winter Sea

Julkaistu: 2008
Sivumäärä 527 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Sophia's Secret on syy siihen, miksi en joulukuussa saanut kovin montaa kirjaa luettua tai täällä blogissa esiteltyä. Yritin tarpoa tätä kirjaa läpi ja vaikka tarina ei nyt varsinaisesti huono ollut, ei se myöskään onnistunut herättämään minussa mitään erityistä lukuintoa. Tämä on sinänsä harmi, koska Kearsley on monen suosikkilistalla ja odotin tältä kirjalta paljon enemmän.

Vaikka kirjan kansi näyttää siltä, että nyt ollaan vissiin menossa amerikkalaiseen promiin, sijoittuu tarina kuitenkin skotlantilaiseen Cruden Bayn kylään nykyajassa ja 1700-luvun alussa. Kirjailija Carrie McClelland on tekemässä tutkimusta uutta kirjaansa varten, joka kertoo 1700-luvun alun epäonnistuneesta jakobiittivallankumouksesta. Matkalla kustantajansa luo Peterheadiin, alkavat Cruden Bay ja etenkin sen Slains-niminen rauniolinna suorastaan kutsua Carrieta ja hän päättää sijoittaa kirjansa tapahtumat Slainsiin. Carrien kirjan päähenkilö Sophia alkaa pian elää omaa elämäänsä ja Carriesta alkaa tuntua, että Sophia on hahmona hänelle jo liiankin elossa. Faktan ja fiktion raja hämärtyy, kun Sophia haluaa kertoa oman tarinansa.

Kirja oli yllättävän epätasainen kokonaisuus, jolla oli omat selkeät vahvuutensa ja vähintään yhtä selkeät heikkoudet. Kearsley on Carrien tavoin viettänyt aikaa Cruden Bayssa ja se todella näkyy vahvana luonnon ja miljöön kuvauksena. Tapa, jolla Kearsley kuvailee hyisiä, talvisia Pohjanmeren rantoja on välillä suorastaan upeaa. Ihan kylmä tulee itsellekin siinä lukiessa.

Kaikesta näkee, että kirjailija on myös perehtynyt jakobiittivallankumoukseen liittyviin historiallisiin tapahtumiin. Tapahtumat käydään kirjassa läpi hyvin tarkasti. Tyyli on tosin jokseenkin luennoiva, mutta se ei tällä kertaa haitannut minua.

Olisin kuitenkin toivonut, että kirjailija olisi suhtautunut luontokuvauksen lisäksi samalla intohimolla henkilöhahmojensa kehittämiseen. Nyt lähinnä tuntuu siltä, että kirjailija uppoutui niin täydellisesti historian tapahtumiin ja ympäristöön, että hän unohti täysin puhaltaa henkeä omiin päähenkilöihinsä. Luin koko kirjan läpi, enkä sen loputtuakaan vielä hahmottanut, miltä suurin osa kirjan henkilöistä ylipäätään näytti. Minun lukukokemustani ainakin häiritsee se, jos kirjan henkilöistä ei tarjoilla edes perusspeksejä.

Se mitä Carriesta ja Sophiasta sitten saa irti, ei ole kovin erityistä. Sophia on täydellinen, särmätön ja siten tylsä Mary Sue. Reiluuden nimissä on tosin sanottava, että tämä osittain johtuu myös siitä, että kirjailija ei anna Sophialle juurikaan tekemistä. Koska se mielenkiintoinen osuus, eli ne historialliset tapahtumat, tapahtuvat koko kirjan ajan jossain tarinan sivujen ulkopuolella, ei Sophia juurikaan muuta tee kuin istu linnassa ja odottele seuraavaa henkilöä, joka tulisi infodumppaamaan hänelle viimeisimmät tiedot vallankumouksen etenemisestä. Carrie on sentään hieman ihmismäisempi, koska hän tekee ja toimii.

Romantiikkapuoli kirjassa jää myös kevyeksi, koska tarinan miehet on kuvattu jopa vielä laveimmin vedoin kuin Sophia ja Carrie. Näiden kahden naisen rakkaudenkohteista ei juuri muuta infoa tarjota, kuin että he ovat kunnon miehiä ja heillä on sähköinen kosketus sekä sielukkaat silmät. Tälle sitten pitäisi ikuinen rakkaus rakentaa, justiinsa joo.

Vaikka kirja on reilun 500 sivun pituinen, vaivaa tarinaa silti siis melkoinen yksityiskohtien puute, joka luo kirjaan myös omituisen aikakaudettomuuden tunnun. Jos historialliset tapahtumat eivät sijoittaisi Sophien tarinaa tiukasti 1700-luvun alkuun, voisivat tapahtumat sijoittua oikeastaan mille tahansa ajanjaksolle aina keskiajalta viktoriaaniseen.

Kirja oli siis pienoinen pettymys, mutta toivon, että Kearsleyn muut kirjat olisivat parempia.

Sijoitan tämän Helmet-haasteen kohtaan 23. Kirjassa on mukana meri.

2010-luvun tarina 1700-luvun tamineissa

The Gentleman's Guide to Vice and Virtue - Mackenzi Lee

Julkaistu: 2017
Sivumäärä: 317 s.
Arvio: Jätin kesken

Kirjastosta

Aikakausi on 1700 jotain ja Monty on juuri lähdössä suurelle Euroopan-kierrokselle parhaan ystävänsä Percyn kanssa. Montyn isä on pitkin hampain suostunut ehdotukseen, mutta edellyttää, että reissun jälkeen Monty lopettaa vihdoin biletyksen ja keskittyy vakaviin asioihin, kuten tilanhoitoon ja muihin ylhäisöön kuuluvan miehen velvollisuuksiin. Monty sen sijaan haluaisi viettää vain aikaa juhlien, mieluiten Percyn kanssa, jota on salaa rakastanut jo vuosia.

Monty ja Percy lähtevät matkalleen, seuranaan Montyn sisar Felicity, joka heitetään samalla reissulla kouluun, sekä opas, jonka työnä on pitää kaverukset kurissa. Kaikki ei tietenkään mene suunnitelmien mukaan, vaan kolmikko ajautuu yllättäviin vaikeuksiin ja seuraa ajojahti halki Euroopan.

Olin kuullut etukäteen hyviä asioita tästä kirjasta ja sillä on paljon positiivisia arvioita erilaisilla kirjasivuilla. Tarinan tekee vielä mielenkiintoisemmaksi se, että Monty on biseksuaali ja myös muilla tarinan päähenkilöillä on hyvin monipuolinen taustatarina. Kirjassa nostetaan esiin paljon teemoja niin homoseksuaalisuudesta, rotuasioista, naisen asemasta ja jopa lapsiin kohdistuvasta väkivallasta. Kirjassa luvataan vielä olevan seikkailua ja merirosvoja! Mikä olisi sen parempaa!

Valitettavasti lukuintoni ei kantanut kovin pitkälle, koska aloin jatkuvasti kompastella anakronismeihin, joita tässä kirjassa on lähes joka sivulla. Takakansiteksti ehkä lupaa historiallista fiktiota, mutta oikeasti tämä on 2010-luvun tarina, joka on vain puettu 1700-luvun asuun. Päähenkilöistä oikein kukaan, varsinkaan Monty, ei käyttäydy tai puhu kuin aikakautensa ihminen. Miljöössä tai muissa detaljeissa on koko ajan jotain pielessä, enkä vaan yrityksestä huolimatta päässyt asian yli.

Kun sitten Monty vielä kaiken lisäksi alkaa käyttäytyä yhä ääliömäisemmin, päätin, että on aika lopettaa tämän kirjan lukeminen ja vain todeta, että tämä tarina ei nyt ole minua varten. Esittelen kirjan kuitenkin täällä blogissa, koska muut lukijat ovat tykänneet tästä todella paljon. Tämä saattaisi upota paremmin jollekin nuoremmalle lukijalle, joka ei ole viimeisen parin vuosikymmenen ajan imuroinut tapahistoriaan liittyviä detaljeja lukemastaan historiallisesta romantiikasta. Erilaisia HLBTI-hahmoja ei kirjallisuudessa muutenkaan ole liikaa, joten senkin takia tämä voisi jollekin toiselle olla ihan lukemisen arvoinen teos. Helmetin Overdrivesta tämän saa lainattua kätevästi e-kirjana.

Minua vaivaa huonon kirjan kirous

An Affair Before Christmas - Eloisa James

Julkaistu: 2007
Sivumäärä 388 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

En nyt jostain syystä kykene löytämään itselleni hyvää luettavaa. Minusta tuntuu, että olen täällä blogissa valittamassa milloin mistäkin teoksesta, eikä valitettavasti Eloisa Jamesin kirja tuo asiaan mitään muutosta. An Affair Before Christmas oli minulle epätasaisin lukukokemus pitkästä aikaa.

Minulla oli kirjan suhteen aika suuret odotukset. Eloisa James on yksi genren suosituimmista kirjailijoista ja kaiken lisäksi englanninkielisen kirjallisuuden professori, joten odotin, että hänellä ainakin pitäisi olla kieli ja tarinaan vaadittava taustatyön tekeminen hallussa. Ongelmani Jamesin kanssa on vain aina ollut se, etten ole oikein päässyt perille mitkä ovat ne kirjat, joissa hän olisi parhaimmillaan. An Affair Before Christmas ei tee tässä poikkeusta. Amazonin kirja-arvostelut ovat kuin käänteinen Gaussin käyrä. Tätä kirjaa on joko vihattu tai rakastettu ja teoksen luettuani ymmärrän oikein hyvin miksi.

Kirjan tarina sijoittuu 1700-luvun lopun Englantiin yrjöjen aikaan ja on Desperate Duchesses-sarjan toinen osa. Sarja on parhaimmillaan kokonaisuutena luettuna. Sarjan kirjoissa on monta tarinaa, jotka jatkuvat kirjasta toiseen, joten kirjat eivät toimi kovin hyvin yksinään. En ole ensimmäistä osaa sarjasta lukenut, mutta pääsin tarinaan siitä huolimatta ihan hyvin mukaan.

Kirja koostuu kolmesta tarinasta, joita kirjassa kerrotaan vuoron perään. Kirjan rakenne jo yksistään tuo omat haasteensa juonenkuljetukseen ja tässäkään kirjassa ei vältytä siltä, että jokin sivujuonista tunkee päätarinan keskelle, juuri kun siinä ollaan pääsemässä johonkin. Luonnollisesti päätarina myös saa normaalia vähemmän sivutilaa. Nämä rakenteelliset ratkaisut olivat kuitenkin vielä ihan siedettäviä, eivätkä suinkaan kirjan suurin ongelma.

Jos muutaman sanan sivujuonista sanoo, niin toinen niistä oli aika peruskauraa ja tulevien kirjojen pohjustusta. Toinen juonista sen sijaan päättyy täysin kesken ja tämäkin olisi minusta ollut ratkaisuna ihan ok, ellen olisi löytänyt tarinan loppua kirjailijan nettisivuilta, viitaten nähtävästi siihen, että kyseisen sivujuonen henkilöihin ei tulevissa kirjoissa todennäköisesti kovin syvällisesti enää palata. Tämä ainakin minulle kertoo sen, että kirjailijalla on käsissään niin paljon materaalia, että hän ei enää oikein tiedä mitä sillä tekisi, eikä myöskään osaa karsia tarina-aihioista kirjoihinsa niitä oleellisimpia.

Sekavat sivujuonet olisin sietänyt, jos kirjan päätarinassa olisi ollut jotain järkeä. Päätarina kertoo Fletcherin herttuasta ja hänen vaimostaan Poppysta. Poppy ja Fletch ovat menneet naimisiin hyvin nuorena salamarakkauden jälkeen. Avioliittoa on kestänyt jo neljä vuotta, mutta asiat eivät oikein tunnu sujuvan etenkään makuuhuoneessa ja Fletch alkaa olla tilanteeseen kyllästynyt. Kun sitten Fletch tuo Poppylle julkisesti esiin tyytymättömyytensä avioliittonsa tilaan, loukkaantuu Poppy verisesti, pakkaa kimpsunsa ja muuttaa ystävänsä luo.

Olen viime aikoina miettinyt paljon historiallisen romantiikkakirjallisuuden realismia ja sen puutetta ja suorastaan rakastin tämän kirjan lähtökohtia, koska ne ainakin minun tietämykseni ja ymmärrykseni mukaan kallistuivat skaalalla juuri sinne realismin puoleen. Poppy on kasvatettu hienoksi naiseksi. Hän on saanut makuuhuoneasioihin ohjausta äidiltään, jonka omat negatiiviset kokemukset avioliitosta värittävät sitä keskustelua, jota hän on Poppyn kanssa käynyt. Tämän seurauksena Poppy pitää seksiä jonain, mitä tehdään vain ja ainoastaan aviomiehen tarpeiden tyydyttämiseksi ja perillisten hankkimiseksi. Poppylle ei tule edes mieleen, että hänkin voisi seksistä nauttia. Ei ole Googlea tai Cosmoa, josta voisi katsoa 10 vinkkiä saada orgasmi. Kuvaavaa mielestäni on, että kun Fletch ja Poppy yrittävät keskustella asiasta, aihe on Poppylle niin suuri tabu, että avioparilla ei ole oikein edes yhteistä kieltä, heillä ei yksinkertaisesti ole edes sanoja sen ilmaisemiseen, mitä kumpikin suhteelta haluaisi.

Lähtökohdat olivat siis mielestäni mestarillisesti rakennettu. Kun lisätään tähän vielä se, että myös muut kirjan henkilöt käyttäytyvät pitkästä aikaa kuin oman aikakautensa ihmiset, olin erittäin innostunut lukemaan tarinan. Ajattelin ymmärtäväni lähtökohdista kaiken, mutta alun jälkeen en sitten ymmärtänytkään enää mistään mitään.

Tiesin olevani ongelmissa kirjan puolivälin tienoilla, kun totesin, että minulla ei ollut oikein minkäänlaista tunnereaktiota juonen tapahtumiin tai päähenkilöiden kokemiin koettelemuksiin. Ajattelin, että päätarinan suurin ongelma oli Poppy, joka vaikutti olevan enemmän paperinukke kuin hengittävä, ajatteleva, tunteva ihminen, mutta kirjan loppuun päästyäni minun oli pakko todeta, että Poppya koskevat ongelmat olivat koko päätarinalle yhteisiä. Päätarinan juoni ja sen päähenkilöiden kehitys nimittäin koostuu sarjasta tapahtumia ja ominaisuuksia, joita kirjailija on vain asettanut jonoon jonkinlaiseksi juonta muistuttavaksi rakennelmaksi, mutta joista ei edes hyvällä tahdolla saa aikaiseksi hyvin soljuvaa, yhtenäistä tarinaa. Uusia, olennaisia tietoja tiputellaan lukijan syliin ihan puskista, ilman että niihin on mitenkään viitattu tarinassa edeltävästi. Kun koko kirjan juoni on sitten tätä, tulee lukukokemuksesta erittäin nykivä ja paljastuksista todella epäuskottavia.

Viimeisen sadan sivun aikana tarina pääsee vähän parempaan vauhtiin, kun Poppy ja Fletch alkavat vihdoin puhua keskenään. Valitettavasti tämä taas johtaa siihen, että Fletchin persoonallisuus keskittyy lopulta pelkästään hänen jalkoväliinsä ja loppukirjan sitten pyörittelinkin silmiäni siihen malliin, että pelkäsin nyrjäyttäväni silmänliikuttajalihakseni.

En siis voi suositella tätä kirjaa, enkä tämän perusteella oikein Jamesiakaan oikein kellekään. Ei tämä nyt oikein ollut sellainen hauska, kepeä joulukirja, jota olin hakemassa.

Merten kuningatar karahtaa kiville pahemman kerran

Merten kuningatar - Saskia Walker

Julkaistu: 2013/2014
Alkup. nimi: The Jezebel
Suomentanut: Pasi Punnonen
Sivumäärä 328 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Arvio sisältää pieniä spoilereita ja yhden K18 sitaatin kirjasta.

Olin erittäin yllättynyt kun löysin kirjaston fantasiahyllystä tämän Saskia Walkerin teoksen. Aika monilla Suomen kirjastoilla on se linja, että ne eivät ota "kioskikirjallisuudeksi" katsomiaan teoksia valikoimiinsa. Ihan sama, vaikka sieltä "kioskikirjallisuuden" joukosta löytyy esim. sellaisia nimiä kuin Debbie Macomber, jonka kirjoja on painettu sellaiset vaivaiset 200 miljoonaa kappaletta. Se on muuten yhtä paljon kirjoja, kuin koko Suomen kustannuskenttä myy vajaassa kymmenessä vuodessa.

Jotenkin Walkerin kirjat on kuitenkin muilutettu Tampereen kirjaston valikoimiin huolimatta siitä, että tämä on kuulkaas sitä pahimmanlaatuista "kioskikirjallisuutta" eli eroticaa, tarkoittaen, että tässä on seksiä, iik! Paljon, iik!

Merten kuningatar kertoo Maisie Taskillista, nuoresta noidasta, joka saa vihiä kasvatti-isänsä ja opettajansa Cyrusin kieroista suunnitelmista hänen varalleen. Maisiella ei ole muuta vaihtoehtoa kuin paeta Lontoosta ja yrittää päästä kaikin mahdollisin tavoin synnyinsijoilleen Skotlantiin. Koska laivalla matkustaminen on nopein vaihtoehto, tarjoaa Maisie kapteeni Roderick Cameronille neitsyyttään maksuksi merimatkasta. Koska näinhän sitä nyt yleensä toimitaan, juu.

Juonellisen erotiikkakirjallisuuden kirjoittaminen on haastavaa hommaa. Alagenre määrittelee, että seksiä on oltava paljon ja sen on oltava kaiken lisäksi vielä yksityiskohtaista. Kaikki tämä vie aika paljon sivuja, joten juonenkuljetuksessa on oltava niiden seksikohtausten välillä aikas tehokas, jos haluaa saada jotain aikaiseksi. Itse olen ainakin todennut, että homma toimii parhaiten silloin, kun makuuhuoneasiat jätetään sinne makuuhuoneeseen ja lopun aikaa viedään juonta eteenpäin. Muuten tuppaa käymään niin, kuten nyt Merten kuningattaren kanssa kävi, että Maisie ja Roderick ovat jatkuvasti niin keskinäisen himonsa pauloissa, että juoni jää täysin sivuosaan ja on lopulta aivan olematon.

Juonen heppoisuus taas johti siihen, että päähenkilöt jäivät paperinohuiksi, en jaksanut välittää heistä tai heidän kohtaloistaan pätkääkään ja lopulta kyllästyin koko tarinaan aivan totaalisesti. Cyrusista yritetään rakennella pelottavaa ja vaarallista miestä, muttä lopulta hänkin paljastuu täysin mitättömäksi vastustajaksi. Myös fantasiaelementti on aivan yhtä kevyt kuin tarinan hahmot.

Kirjan loppu oli hämmentävä. En ollut oikein varma, että ovatko päähenkilöt nyt yhdessä vai ei? Rehellisyyden nimissä on toki sanottava, että saadakseni kirjan vihdoin loppuun jouduin turvautumaan selailuun, enkä lukenut kirjasta tässä kohtaa enää kuin ehkä joka kolmannen sanan. Jäin hämmennyksen valtaan, mutta en välittänyt asiasta edes sen vertaa, että olisin lukenut viimeiset sivut tarkemmin. Joka tapauksessa päähenkilöiden onnellinen loppu ei ollut edes erityisen uskottava, koska ainoa mitä heidän välillään oli, oli himoa.

Lopulta kävi niin, että tämän kirjan parasta antia oli sen kääntäjä. Voin kuvitella, että seksikohtausten kääntäminen suomeksi ei ole helppoa, mutta Merten kuningattaressa näkee, että kääntäjä on heittäytynyt tehtävään koko mielikuvituksensa voimalla. Lopputulos oli toki aika purppuraista ja kirjan suurin viihdytysarvo olikin sen jännittäminen, että millaisia eufemismeja se kääntäjä seuraavaksi oikein keksii:

Hän vei kätensä tunnustelemaan naisen vakoa. Se oli tahmean kostea, ja mehut virtasivat naisesta hunajan lailla hänen painaessaan kalunsa pään tämän kuumottavaa syliä vasten.

Maisie vaikeroi ja kiemurteli hänen kosketuksestaan, liikutti vartaloaan rytmikkäästi tuijottaen kohtaa, missä hänen kankensa kohosi levälleen avautunutta häpyä vasten. Nainen keinahteli edestakaisin hänen nuppinsa varassa.

Hahaha, apua! Jotenkin veikkaan, että alkuperäisessä tekstissä ei oltu ihan niin mehukkaissa tunnelmissa kuin suomennoksessa. Mieluummin otan kuitenkin purppuraisen käännöksen kuin sellaisen "palikka A koloon B"-version.

En siis voi tätä Walkerin kirjaa oikein suositella mitenkään, ellei nyt välttämättä halua lukea kirjaa pelkästään seksikohtausten vuoksi. HarperCollinsin valikoimista löytyy tosin esim. Tiffany Reiszia, jonka kirjoista olen kuullut kehuja paljon enemmän.

Salakuljetusta, suhmurointia ja oikeasti pelottava vihollinen

Six Degrees of Scandal - Caroline Linden

Saatavilla myös suomeksi nimellä Uskomattomia skandaaleja

Julkaistu: 2016
Sivumäärä: 387 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olivia Townsend on pulassa. Hän on hiljattain jäänyt leskeksi ja saanut huomata, että hänen hyvin toimeentuleva aviomiehensä ei olekaan jättänyt jälkeensä minkäänlaista omaisuutta. Olivia on siis puilla paljailla. Kaiken kukkuraksi kuolleen aviomiehen vanha tuttava lordi Clary on tehnyt selväksi, että haluaa tehdä Oliviasta rakastajattarensa, eikä tunnu kaihtavan mitään keinoja tehdäkseen suunnitelmastaan totta.

Kun Olivia sitten saa vahingossa tietää, että aviomiehen ja Claryn keskinäiset liiketoimet eivät ole varsinaisesti kestäneet päivänvaloa, näkee hän tässä ainoan tilaisuutensa päästä Clarysta eroon. Liiketoimien selvittämiseksi Olivia saa yllättäen avukseen nuoruudenrakastettunsa James Westonin, joka haluaa tehdä kaikkensa hyvittääkseen Olivialle aikanaan tekemänsä vääryyden.

Six Degrees of Scandal on historiallista romantiikkaa ja Scandalous-kirjasarjan neljäs osa. Kaikki aiemmat sarjan kirjat on kerrankin jopa suomennettu. En ole niitä lukenut, mutta kirja toimi kohtalaisen hyvin myös yksinään. Toisaalta jäin miettimään sitä, että Olivian ja etenkin Claryn hahmot olisivat olleet vielä moniulotteisempia, jos aiemmat osat olisi lukenut.

Kirjassa oli paljon elementtejä, joista pidin. Luin tämän kirjan aika pian Lurjuksen lemmityn jälkeen, enkä voinut olla vertailematta kirjoja keskenään. Siinä missä Lurjuksen lemmityssä päähenkilöt rakastuvat toisiinsa parissa päivässä, ovat tämän kirjan päähenkilöt tunteneet toisensa lapsesta saakka. Kirjan alussa kuvataankin Olivian ja Jamesin lapsuutta, rakastumista ja tapahtumia, jotka lopulta erottavat heidät toisistaan. Kahden nuoren ihmisen romanssin kuvaus on suloinen, mutta toisaalta tuo esiin myös sen naiiviuden, joka heidän maailmankatsomuksessaan yhä on.

Kun päähenkilöiden tiet jälleen kohtaavat vuosia myöhemmin, joutuu etenkin Olivia rakentamaan luottamuksensa Jamesiin uudestaan. Jos kirjassa jotain valittamisen aihetta on, niin ehkä juuri se, miten helposti ja nopeasti tämä tapahtuu. Toisaalta on selvää, että Olivia ja James rakastavat yhä toisiaan, joten en ole vieläkään oikein varma siitä, että tarvitseeko tarina edes mitään suurta draamaa ja angstia, jotta nämä kaksi päätyvät jälleen yhteen. Ehkä joskus vähemmän on enemmän.

Kirja onnistui puolivahingossa tuomaan esiin myös erään romantiikkakirjallisuudessa selkeästi ylikäytetyn juonielementin. Erilaiset Big Mis(understanding)it eli isot väärinkäsitykset ovat romantiikkakirjallisuuden peruskauraa. Usein suurin ongelma väärinkäsitysten kanssa on se, että päähenkilöt eivät osaa puhua keskenään asiasta ja siten ratkaista koko juttua noin kirjan sinulla 50. Tässä kirjassa Olivia ja James sentään osaavat keskustella keskenään, mutta huomasin koko ajan odottavani sitä, että James alkaisi syyttää Oliviaa heidän eroonsa johtaneista tapahtumista, vaikka Olivia ei olisi pystynyt vaikuttamaan tapahtumiin yhtään mitenkään. Koska näin ei käynyt ja koin asian erittäin raikkaaksi vaihteluksi (tarkoittaen siis, että tätä tapahtuu muissa genren kirjoissa todella paljon), tulin siinä jälleen kerran pohtineeksi, että kyllä vaan romantiikkagenressä välillä riittää kaikenlaisia tampioita miespäähenkilöiksi.

James oli mahtava muutenkin. Hän luotti Oliviaan ja tämän vahvuuksiin, tuki häntä kun Olivia ei itse uskonut itseensä ja kehui, kun Olivia suoriutui jostain vaikeasta. Jos siis romantiikan alfaurokset kyllästyttävät, kannattaa kokeilla Jamesin tarjoamaa beetaa.

Lurjuksen lemmittyyn nähden suurin ero oli kuitenkin kirjan pahiksessa. Siinä missä Londonin kirjassa pahis oli tungettu tarinaan vain sen vuoksi, että täytyyhän sellainen olla, aiheutti tässä tarinassa lordi Clary ihan todellista vaaraa. Claryn toiminta oli kuin oppikirjaesimerkki seksuaalisesta häirinnästä. Hän aloittaa pienesti ja harmittomasti, niin ettei Olivia oikein itsekään usko, että Clary hänestä jotain haluaa. Tilanne kuitenkin eskaloituu pikkuhiljaa, samalla kun Clary kaikin tavoin nakertaa Olivian itseluottamusta ja saa tämän uskomaan, että Olivialla ei kohta ole muita tukijoita tai ystäviä, eikä oikeastaan muuta mahdollisuutta kuin taipua Claryn vaatimuksiin. Clarysta ei myöskään niin vain päästä eroon. Hän on kuitenkin vaikutusvaltaa ja suhteita omaava aatelinen ja Olivia köyhä leski. Loppuratkaisu on ehkä vähän liian kätevä, mutta ei kuitenkaan niin siististi paketoitu, etteikö se olisi suurin piirtein uskottava.

Tykkäsin tästä kirjasta ja varmaankin luen Scandalous-sarjasta vielä muutakin. Jos siis haluaa lukea suomeksi oikein perinteistä historiallista romantiikkaa, niin tätä kirjaa kannattaa kokeilla.

Verta, suolenpätkiä ja... siirappia?

Kuva: Amazon

Dark Desires - Eve Silver

Julkaistu: 2005/2011
Sivumäärä 335 s.
Arvio: 3/5

Amazonista ilmaiseksi e-kirjana

Hilpeää Halloweenia! Ajattelin sen kunniaksi esitellä tämän gotiikkaa sisältävän historiallisen romantiikkakirjan. Dark Desires kuuluu kuuden kirjan Dark Gothic-sarjaan, joista jokaisen osan voi lukea itsenäisenä. Olettaisin, että sarjan kirjoilla ei ole siis juonellisesti juurikaan tekemistä keskenään.

Darcy Finchin elämä on mennyt viime aikoina pelkkää alamäkeä. Ensin se ainoa ihminen, johon hän saattoi enää turvautua, petti hänen luottamuksensa ja nyt hänen rahansakin ovat viimein loppuneet. Elämä Lontoon slummeissa on vaarallista ja huhut kertovat, että kaduilla liikkuu myös sadistinen murhaaja, joka ottaa kohteekseen nuoria naisia.

Darcylla on kuitenkin vielä jonkin verran onnea jäljellä, koska häntä suositellaan nuoren tohtori Damien Colen palvelukseen. Hyvästä kauppiasperheestä kotoisin oleva Darcy on kiitollinen raskaasta piian työstä, koska työ tietää säännöllisiä tuloja ja kattoa pään päälle.

Tohtori Damien on kuitenkin salaperäinen mies. Kukaan ei tiedä, millaisia kokeita tohtori vaunutallinsa vintillä tekee. Onko hänellä mahdollisesti anatomistina yhteyksiä Lontoon alamaailmaan, joka ei kaihda keinoja hankkiessaan anatomiaa tutkiville lääkäreille tutkimusmateriaalia?

Muistan lukeneeni goottista romantiikkaa viimeksi joskus teini-ikäisenä kun nyysin äitini kirjahyllystä jonkin Victoria Holtin teoksen. Ah sitä draamaa, lepattavia kynttilöitä ja uhkaavia askeleita käytävillä! Kun Smart Bitches, Trashy Books-sivuilla suositeltiin taannoin tämän kirjasarjan toista osaa, päätin minäkin kokeilla kirjasarjaa. Elämässäni kun on ollut selkeästi valkoisissa yöpaidoissa pimeillä käytävillä kuljeskelevien neitsyiden mentävä aukko.

Kirja alkaa vahvasti. Darcyn samoilu Whitechapelin kujilla keskellä yötä on sopivan pelottavaa, eritteet haisevat ja murhaaja saattaa hypätä nurkan takaa kimppuun ihan koska vaan. Myöhemmin, kun anatomistien työtä alettiin kuvata, olisin voinut vaikka vannoa että haistoin formaliinin nenässäni, vaikka eipä sitä tuohon aikaan vielä käytetty.

Oli myös mielenkiintoista seurata, kuinka kirjailija selvisi valitsemansa alagenren monista haasteista. Goottisen romantiikkakirjan kirjoittaminen näyttäytyi ainakin minulle kuin nuoralla tanssimiselta useammallakin eri osa-alueella. SBTB:n arviossa yksi suurimmista tämän tyyppisen kirjan haasteista puettiin suurinpiirtein tähän muotoon: Kuinka tehdä kirjan miespäähenkilöstä tarpeeksi pelottava, mutta kuitenkin niin puoleensa vetävä, että naispäähenkilö haluaa kaikesta vaarasta huolimatta harrastaa hänen kanssaan vaakamamboa? Niinpä.

Tämä ei tosin ollut ainoa kiikkerä asia, jonka kanssa juoni joutui tasapainoilemaan. Painostava ilmapiiri usein luodaan myös kommunikaation puutteen kautta. Aika moni asia ratkeaisi näissä kirjoissa sillä, että naispäähenkilö vain kysyisi siltä mieheltä, että mitäköhän tuo porukka on, joka rahtaa tuollaista painavaa arkkua vaunutalliisi keskellä yötä? Näin! Yhdellä kysymyksellä puoli juonta selvitetty! Mutta eihän se tietenkään niin mene. (Arkun arvoitus ratkesi muuten kirjassa myöhemmin ja selitys oli ihan tyhmä.)

Kaiken tämän lisäksi naispäähenkilö on toki saatava ajettua ilmapiiriltään painostaviin tilanteisiin, mielellään puolialastomana keskellä yötä. Tässä on toki se vaara, että hänestä tulee äkkiä henkilöhahmo, joka on TSTL, Too Stupid To Live, eli ihan liian tyhmä elääkseen.

Silver selviytyy näistä haasteista ainakin kohtalaisesti, joskin toinen jalka narulta keikutaan useammassakin kohdassa. Itselle ainakin kommunikaation puute on hankala niellä ja vaikka kirjailija yritti sille keksiä uskottavia selityksiä, jäi minua asia silti vaivaamaan.

Valitettavasti kirjan viimeinen neljännes oli lopulta kirjan heikointa antia erinäisistä syistä. Minulla on hyvin korkea sokerinsietokyky, joten en olisi koskaan arvannut, että päädyn valittamaan goottisen kirjan kohdalla liiasta siirapista. Päähenkilöiden välistä rakkautta, yhteensopivuutta ja kemiaa alleviivataan kirjan edetessä vaan yhä useammin ja selkeämmin, jolloin siinä kävi sitten niin, että koko juttu aiheutti minullekin jo yökkäysrefleksin. Se on kuulkaa jo aika makeaa se.

Kirjan loppuratkaisu myös enemmän ärsytti kuin tyydytti. Kaikki kääritään sievään pakettiin, Lontoon kokoisessa miljoonakaupungissa kaikki kirjan tapahtumat ja henkilöt linkittyvät tietenkin toisiinsa kuin sattuman kaupalla. Darcy päätyy tekemään ensimmäisen selkeästi tyhmän vetonsa, kun hän lähtee yksin torjumaan sellaista uhkaa hirveällä kiireellä, joka mielestäni on ollut olemassa jo vaikka kuinka kauan. Sitten oli vielä se yksi juttu, jossa kirjailija mielestäni teki ihan selvän virheen. Pientä spoileria seuraa:
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Murhaajan raaka toiminta selitetään mielisairaudella, joka minusta tarkoittaa sitä, että hän sai toimistaan osittaisen vastuuvapautuksen. Kirjan henkeen (ja realismiin?) olisi paljon paremmin sopinut se, että olisi vaan tultu siihen tulokseen, että tämmöisiä ihmisiä nyt vaan on, jotka nauttivat toisten tuskasta. Lisäksi murhaajan osoittaminen henkilökaartista ei ollut kovin suuren vaivan takana, että olisi ehkä tähänkin puoleen kirjailija voinut enemmän panostaa.

Kirjassa oli siis paljon toimivia elementtejä ja sen sisältämä romanssi oli ihan hellyyttävä, kunnes molemmat osapuolet alkoivat uskoa auringon nousevan toistensa... noh. Paljon oli myös kehittämisen varaa, mutta toivottavasti nämä asiat ovat sarjan seuraavissa osissa edes vähän paremmalla tolalla.

Sori Julia! Tämä on niin nähty

Kuva: HarperCollinsNordic

Lurjuksen lemmitty - Julia London

Julkaistu: 2015/2017
Alkup. nimi: The Scoundrel and the Debutante
Suomentanut: Salla Rissanen
Sivumäärä 238 s.
Arvio: 2/5

Ostettu

Tämä kirja valikoitui luettavakseni alunperin lähinnä satunnaisotannalla HarperCollinsNordicin Silk-kokoelmasta. En nimittäin ole Kaari Utriota lukuun ottamatta lukenut romantiikkagenreä suomeksi vuosiin ja jostain oli aloitettava. En ole Julia Londonin kirjoja aiemmin lukenut, mutta nimi oli tuttu, joten valitsin tämän teoksen ensimmäiseksi koekaniiniksi.

Lurjuksen lemmitty on Cabotin sisaruksista kertovan kirjasarjan kolmas osa. Kaikenlaista on siis Cabotin perheessä ehtinyt tapahtua jo ennen tämän kirjan alkua, mutta se ei mielestäni häirinnyt juurikaan lukukokemusta. Sarjan aiempia osia ei ole suomennettu. Lurjuksen lemmitty on Regency-tyyppistä historiallista romantiikkaa.

Tarina alkaa, kun perheen kolmanneksi vanhin sisar Prudence surkuttelee kosijoiden puutetta sisarensa kartanolla. Kaksi vanhempaa sisarusta ovat päässeet hyviin naimisiin, joskin varsin skandaalinkäryisissä tunnelmissa ja tämä on karkottanut potentiaaliset sulhasehdokkaat myös sievän Prun ympäriltä. Prun mieltä keventääkseen hänen sisarensa ehdottavat Prulle matkaa ystävän luokse, joka on hiljattain saanut vauvan.

Juuri kun Pru on odottamassa kyydin tarjoavia tuttaviaan kylän keskustassa, törmää hän amerikkalaiseen Roan Mathesoniin, joka on tullut Englantiin etsimään omille teilleen lähtenyttä sisartaan. Hetken mielijohteesta Pru päättää seurata Roania postivaunuihin. Eihän nyt eksynyttä amerikkalaista voi yksin päästää seikkailemaan Englannin maaseudulle!

Minulla ei sinänsä ollut mitään kovin suuria ennakko-odotuksia tätä kirjaa kohtaa. Odotin saavani lukea korkeintaan aika keskinkertaisen historiallisen romantiikkakertomuksen ja niinhän siinä kävi. Valitettavasti vaan suurin osa kirjan teemoista tuntui aika pitkälle vanhojen juonielementtien lämmittelyltä. Kirjan suurin ongelma taisi olla tosiaan se, että kaikki tämän kirjan käänteet on joku muu kirjoittanut joskus aiemmin ja huomattavasti paremmin.

Täydeltä mahalaskulta kirjan pelasti ajoittain kohtalaisen viihdyttävä ja kekseliäs dialogi. Roanin kamppailua brittimurteen eri vivahteiden kanssa oli ihan hauska seurata ja asiasta olisi voinut vääntää irti enemmänkin koomisia hetkiä.

Valitettavasti vaan kirjassa oli monia eri juonenkäänteitä, joille huomasin lähinnä pyörittelevän silmiäni. Juoni tuntui lähinnä ketjulta erinäisiä tapahtumia, jotka oli nivottu yhteen varsin löyhästi. Tapahtumilla ei ollut juurikaan merkitystä myöhemmän juonen kannalta, eikä niitä enää myöhemmin kirjassa muisteltu. Kirjan kiintiöpahis oli karikatyyrimäinen ja juonen kannalta täysin turha. Tarinassa oli myös salamarakkauselementti. Tarinan päähenkilöt rakastuvat ja vakuuttuvat avioliittoaikeistaan noin 4 päivän sisään, tosin ensimmäiseen kosintaan kuluu laskujeni mukaan 36 tuntia. Tämä sai minut lähinnä huokailemaan turhautumistani. Salamarakkaus kun on mielestäni enimmäkseen vain laiskaa ja epärealistista juonenkuljetusta.

Seuraava ajatustenvaihto päähenkilöiden välillä oli kuitenkin se, joka sai minut melkein heittämään kirjani seinään. Kun nyt kuitenkin luin tämän e-kirjana lukulaitteella, onnistuin hillitsemään itseni ja tyydyin vain lausumaan muutaman valikoidun kirosanan. Pääparin tutustumisesta on kulunut noin 3 päivää:

"Mikä hätänä?" Roan kysyi hengästyneenä, kiihottuneena.

"Roan..."

"Mitä?" Hän sipaisi kädellään Prudencen kasvoja. "Oletko kunnossa? Näytät melkein sairaalta, Pru. Luoja, oletko sinä... tullut raskaaksi?"

"Mitä?, Ei, en ole", Prudence sanoi päätään pudistaen.

"Oletko varma..."

"Olen."

Siis mitä helv... Ymmärrän kyllä, että 1800-luvulla ymmärrys ihmisen fysiologiasta oli aika olematonta. Luulisin kuitenkin, että jopa silloin tiedettiin, että on täysin mahdotonta tietää onko tullut raskaaksi pari päivää yhdynnästä. Ei hyvää päivää. Käsitykseni päähenkilöiden älynlahjoista ei ollut aivan huipputasoa tähänkään sananvaihtoon asti, mutta tästä se laski kuin lehmän häntä.

Suomennoksesta voisi sanoa sen verran, että se oli kohtalaisesti tehty. Muutamia sananvalintoja jäin ihmettelemään ja pilkkuvirheitä sekä puuttuvia sanoja tuli vastaan.

En siis oikein osaa suositella tätä kirjaa kellekään. Jos genre ei ole tuttu, niin tämä teos kannattaa kiertää kaukaa. Korkeintaan kirjaa voi suositella Londonin tosifaneille, mutta kai kirjailija nyt parempaankin pystyy. Silk-sarjasta kannattaa muuten lukea mieluummin vaikka Victoria Dahlia.

Suosikkihyllystä: Jessica Trent - romantiikkagenren huikein naispäähenkilö?

Lord of Scoudrels - Loretta Chase

Julkaistu: 1995
Sivumäärä 375 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Heyer-pettymyksen jälkeen päätin tarttua kirjaan, jossa naispäähenkilö tietää mitä tekee, eikä anna kenenkään kävellä ylitseen. Samalla esittelen teille yhden kaikkien aikojen lempikirjoistani, jota en ensimmäisellä lukukerralla kyennyt laskemaan käsistäni.

Kirjan kirjoittaja Loretta Chase on yksi genren rakastetuimpia kirjailijoita. Chase kirjoittaa historiallista romantiikkaa. Hän on mestari etenkin itsevarmojen naispäähenkilöiden luomisessa, josta tämän kirjan ehdoton tähti, Jessica, on loistava esimerkki.

Eletään 1820-luvun loppua. Jessican ei-niin-fiksu pikkuveli Bertie on ajautunut Pariisissa huonoon seuraan, josta Jessican on saatava hänet vieroitettua ennen kuin on liian myöhäistä. Bertie on nimittäin tutustunut Dainin markiisiin ja tämän ystäviin. Dainilla, joka myös Beelzebubina tunnetaan, on seurapiireissä varsin huono maine.

Dainilla on taustallaan onneton lapsuus. Hänen italialaissyntyinen äitinsä lähti toisen miehen matkaan Dainin ollessa vain kahdeksanvuotias. Kipeä lapsuus opetti Dainille vähitellen sen, että herkkyys ja tunteet ovat jotain, mille hän ei koskaan saisi vastakaikua. Dainista on vuosien varrella tullut kova ja pelottava mies, joka ostaa rahalla sen, mitä muilta ihmisiltä tarvitsee.

Jessica puolestaan on kyllästynyt toimimaan ilmaisena lapsenvahtina laajalle suvulleen. Hän suunnittelee oman kaupan perustamista Lontooseen ja haluaa elää itsenäistä elämää. Bertie on vain saatava ensin irti Dainin kynsistä ja Jessica on varustautunut tähän taisteluun kuin paraskin kenraali. Jessican suunnitelmat eivät kuitenkaan suju odotusten mukaan, kun Dain paljastuu yllättäen paljon monitahoisemmaksi ja kiinnostavammaksi mieheksi, mitä Jessica ikinä osasi kuvitellakaan.

En tiedä, pystynkö tällä arviolla tekemään Jessicalle tai tälle tarinalle koskaan täyttä oikeutta, mutta sanalla sanoen Jessica on yksi mahtavimmista naispäähenkilöistä, missään, koskaan, ikinä! Saattaa kuulostaa hieman liioittelulta, mutta Jessican pauloihin ovat langenneet Dainin lisäksi vuosien varrella myös lukemattomat muutkin lukijat. Jessica on älykäs, lukenut ja itsevarma. Hän tuntee omat heikkoutensa ja vahvuutensa läpikotaisin ja pystyy suhtautumaan uusiin tilanteisiin hyvin analyyttisesti. Tämän vuoksi yllättävä himo Dainia kohtaa (tai eläimellinen vetovoima, kuten Jess sitä kutsuu) ei saa häntä hätkähtämään vaan Jessica muuttaa maailmankuvaansa tunteidensa mukaan.

Dain on vähintään yhtä mielenkiintoinen vastapari Jessicalle. Dain on vuosien varrella alkanut itsekin uskoa siihen kuoreen, jonka on ulkomaailmaa varten ympärilleen luonut. Sisimmässään Dain on silti rakkautta vaille jäänyt pikkupoika, joka ei tiedä mitä tunteilleen tekisi. Kirja onkin ennen kaikkea Dainin kasvutarina, kun hän oppii käsittelemään ja hyväksymään sen rakkauden, mitä Jessicalta saa. Matkan varrelle toki mahtuu yksi jos toinenkin idioottimainen teko, kun Dain tulkitsee tilanteet ja omat tarpeensa vääristyneen maailmankuvansa kautta.

Kirja on hauska ja huomasin hihitteleväni kirjan juonenkäänteille tuon tuosta. Tarinankerronta sekä dialogi ovat timanttista ja Jessican ja Dainin välille syntyvä jännite on suorastaan herkullista.

Merkittävää kirjassa on myös 90-luvun puoliväliin ajoittuva julkaisuvuosi. Itse ainakin omistan useampia 90-luvun alussa julkaistuja romantiikkakirjoja, joissa on vielä selkeitä kaikuja 70- ja 80-luvun niin sanotuista bodice ripper-ajoista. Näille teoksille on tyypillistä päähenkilöiden selkeä vallan epätasapaino, nimenomaan miespäähenkilön puolelle painottuen.

Lord of Scoundrels tuntuu heittävän kaikki edellisten vuosikymmenten juonielementit romukoppaan ja ottaa valtasuhteissa melkein 180 asteen käännökseen noihin aikoihin nähden. Jessica on se, joka on koko ajan perillä missä mennään ja toimii tilanteen sitä vaatiessa. Dainin kamppailu tunteidensa kanssa tekee Dainista väliin kuin hermostuneen, käsiään vääntelevän ja hääyötä pelkäävän neitsyen prototyypin, kaikesta kokemuksestaan huolimatta. Kun Dain nolaa Jessican julkisesti, ei Jessica jää surkuttelemaan tilannetta vaan ampuu Dainia käteen. Dain yrittää myös taivuttaa Jessicaa tahtoonsa käyttäen 80-luvun miespäähenkilöiden lempiasetta eli seksiä, mutta Jessica ei ole asiasta moksiskaan vaan pitää oman päänsä. Jessica on se, joka tässä kirjassa repii miehustat eli paidan Dainin päältä.

Jos siis genre kiinnostaa pätkääkään ja kielitaito riittää, niin en voi kuin suositella tätä kirjaa kaikin mahdollisin ylisanoin. Chasen muusta tuotannosta kannattaa tutustua myös Carsington-sarjan kolmeen ensimmäiseen osaan (Miss Wonderful, Mr Impossible ja Lord Perfect) sekä kirjaan Your Scandalous Ways, jossa tosin loppu on vähän liian kauniiseen pakettiin kääräisty.

Kekseliästä dialogia ja liian täydellinen naispäähenkilö

These Old Shades - Georgette Heyer

Julkaistu: 1926
Sivumäärä 347 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Minulla on tällä hetkellä useampikin kirja kesken ja olen pohtinut minkä niistä esittelisin ensimmäisenä täällä blogissa. Halusin lähteä liikkeelle jollain oikeasti hyvällä teoksella, joten ajattelin, että legendaarinen Georgette Heyer olisi varma nakki. Ihan suosikkilistalle tämä kirja ei kyllä valitettavasti kuitenkaan noussut, mutta tällä mennään.

Georgette Heyerin (1902-1974) sanotaan olleen historiallisen romantiikkakirjallisuuden, jopa koko romantiikkagenren keksijä. Hänen kirjailijauransa lähti liikkeelle v. 1921 kirjalla Black Moth ja elinaikanaan Heyer kirjoitti kymmeniä historiallisia romaaneja ja dekkareita. Moni historiallisesta romantiikasta pitävä lukija vannoo Heyerin nimiin. Hän on tunnettu etenkin kirjojen älykkäästä sanailusta ja tarkoista historiallisista yksityiskohdista.

These Old Shades sijoittuu yrjöjen aikakauteen, noin vuoden 1750 tienoille. Kirjassa liikutaan Pariisin ja Versaillesin seurapiireissä sekä sukukartanoilla Englannin maaseudulla.

Tarina saa alkunsa, kun Justin Alastair, Avonin herttua, törmää Pariisin pimeillä kujilla eräänä iltana yllättäen punatukkaiseen nuorukaiseen, Léoniin. Léon on pakomatkalla veljeltään Jeanilta, joka haluaa jälleen kerran kurittaa poikaa tämän virheistä. Léon näyttää Avonista kovin tutulta ja hän ostaa pojan Jeanilta timanttineulan hinnalla, ansaiten samalla Léonin ikuisen kiitollisuuden ja palvonnan.

Ennen pitkää Léon kuitenkin paljastuu Léonieksi. Avon on varma, että tytön syntyperään liittyy mysteeri, joten hän päättää ottaa tytön suojelukseensa ja esitellä tämän seurapiireille.

Ylläoleva juonikuvaus saattaa vaikuttaa aika lyhyeltä, mutta totuus on, että tässä kirjassa ei juurikaan tapahtumilla mässäillä. Sen sijaan kirja on hyvin dialogipainotteinen. Miljöö vaihtuu säännöllisin väliajoin, mutta ajoittain tuntuu, että tämä tapahtuu vain sen vuoksi, että Avon pääsee sanailemaan jälleen uusien ihmisten kanssa. Versaillesissakin käydään, mutta kuningasparin sekä Pompadourin esiintyminen kirjassa tuntuu melkein puhtaalta name-droppingilta. Tästä huolimatta eri henkilöiden väliset keskustelut ovat ihan hauskaa luettavaa ja dialogi on älykästä. Tyylistään sekä huikentelevaisesta elämäntavastaan tunnettu Avon on piikittelevän keskustelutyylin mestari, jonka kohteeksi kukin kirjan henkilö vuorollaan joutuu.

Historiankuvaus on tarkkaa ja siinä on totuuden tuntua. Etenkin eri henkilöiden vaatetuksen ja manerismien kuvaus on erinomaista. Heyer pitikin kunnia-asianaan perinpohjaista taustatutkimusta.

Vaikka tapahtumia ei juurikaan ollut, en silti voi sanoa, että olisin kirjaa lukiessani juurikaan tylsistynyt. Lukukokemus olisi itse asiassa voinut olla kaikin puolin erittäin hyvä, ellei minulla olisi ollut suuria, suuria ongelmia sen kanssa, miten Léonie kirjassa kuvattiin. Léoniella ei ole ollut erityisen mukava nuoruus. Hän on kirjan tapahtumien aikaan 19-vuotias ja on viimeiset 7 vuotta asunut veljensä Jeanin majatalossa pojaksi naamioituneena Pariisin slummeissa. Lienee aika  kuvaavaa, että kun Avon kirjan viimeisen kolmanneksen tienoilla kertoo, miten tämä aika on Léonien persoonallisuuteen vaikuttanut, tulee tieto täysin uutena ainakin tälle lukijalle. Léonien käytöksestä ei nimittäin voisi uskoa, että hän on 7 vuoden aikana todennäköisesti ehtinyt näkemään ja kokemaan kaikenlaista, eikä mikään siitä ole erityisen mukavaa.

Léonien persoonallisuuden yksiulotteisuus on se, joka vesittää koko muunkin kirjan. Hänellä on suurimman osan kirjaa tasan kaksi luonteenpiirrettä; ilkikurisuus sekä pohjaton viattomuus, jota vielä korostetaan sillä, että kaikki kirjan henkilöt kutsuvat tätä lapseksi ja pienokaiseksi. Kun tähän lisää Léonien Avonia kohtaan tunteman pohjattoman jumaloinnin, muistuttaa tytön persoonallisuus enemmän söpöä sylikoiraa, kuin nuorta, itsenäiseen ajatteluun kykenevää naista. Vaikka muut kirjan hahmot, ihan syystä, välillä epäilevät Avonin tarkoitusperiä ottaessaan Léonien suojelukseensa, ei Léonien tarvitse kuin katsoa epäilijää suurilla kauriinsilmillään ja koko kirjan muu henkilökaarti onkin välittömästi kuin sulaa vahaa hänen käsissään ja uskoo tytön viattomuuteen ehdottomasti. Ugh. Pelkäänpä, että meillä on Léoniessa jälleen yksi Mary Sue, täydellinen, mutta samalla täysin särmätön henkilöhahmo, joita inhoan yli kaiken.

Tilanne paranee hieman loppukirjaa kohden, jossa myös Léonien ajatusmaailmaan päästään hieman paremmin sisälle. Avonin ja Léonien rakkaus tuntuu silti varsin epäuskottavalta ja olisin halunnut kysyä kaiken nähneeltä Avonilta, että miksi juuri tämä neitsyt on nyt niin paljon parempi kuin ne kaikki muut.

En ole ennen Heyerin kirjoja lukenut eikä tämä teos varsinaisesti vakuuttanut. Historiankuvaus hilaa kuitenkin kokonaisarvosanaa ylöspäin, joten päädyin kolmoseen. Amazonin arviot vakuuttelevat kuitenkin tämän kirjan ilmiselvistä ongelmista huolimatta, että muut Heyerin teokset olisivat parempia. Etenkin The Grand Sophysta ja Devil's Cub-kirjasta on pidetty, jossa esiintyy Avonin ja Léonien poika. Suomalaisesta Wikipediasta löytyy myös lista Heyerin suomennetuista teoksista.

Seuraavassa arviossa taidan muuten mennä suosiolla suoraan suosikkihyllylle ja esitellä teille jonkun suosikkiromaanini vuosien varrelta.