Nyt ei taas pysty: Penny Reid - Truth or Beard

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 390 s.
Arvio: Jätin kesken 25 % kohdalla

Ostettu

Laitan tähän alkuun ihan ystävällisen varoituksen, että kirja sai minut todella vihaiseksi ja jos ette halua lukea aikuisen naisen kiroilevan, suosittelen olemaan lukematta arviota.

Juuri kun pääsin sanomasta, että yritän vähentää negatiivisten arvioiden määrää blogissa, tässä sitä taas ollaan, ongelmallisen kirjan ääressä. Perun siis päätökseni saman tien, osittain siksikin, että tämän kertaisen kirjan kirjoittaja on Penny Reid, yksi genren suosikkikirjailijoista, jonka kirjoista näkee jatkuvasti suosituksia siellä täällä. Lähdin siis aika suurin odotuksin lukemaan tätä kirjaa ja oli aikamoinen kylmä suihku, kun sitten sain mitä sain.

Reid kirjoittaa humoristista, nykyaikaan sijoittuvaa romantiikkaa. Truth or Beard aloittaa Winstonin veljeksistä kertovan kirjasarjan ja siinä on kaiketi jonkinlaisia löyhiä yhteyksiä Reidin Knitting in the City-sarjaan. Tässä kirjassa Jessica on muutama kuukausi sitten palannut takaisin kotikaupunkiinsa matematiikanopettajaksi ja yrittää kerryttää pesämunaa, jotta pääsisi matkustelemaan maailmalle. Jessica on ollut aina älyttömän ihastunut Beau Winstoniin, samalla kun tämän identtinen kaksoisveli Duane on yleensä vain onnistunut saamaan hänet raivon partaalle. Duane sen sijaan on aina ollut ihastunut Jessiin ja haluaisi, että Jessica näkisi hänet paremmassa valossa.

Kirja kaatui minulla sen päähenkilöiden älyttömyyteen. En ensinnäkään ymmärtänyt, millä ihmeen suhteilla Jessica oli saanut yläkoulun opettajan pestin, koska hän käyttäytyi suurinpiirtein yhtä juveniilisti kuin oppilaansakin. Hän mm. laskee seksuaaliseksi kokemukseksi sen, että hänen immenkalvonsa puhkesi ratsastusreissulla 13-vuotiaana.

o_O

On tämä kai jollain mekanismilla mahdollista, mutta Jess rakas, tämmöisellä tapahtumalla ei silti ole seksin kanssa yhtään mitään tekemistä.

Duane sen sijaan oli vain puhtaasti täysi kusipää mieheksi, joka ei ymmärrä toisen ihmisen rajojen kunnioittamisesta tai suostumuksen kysymisestä yhtään mitään. Pohdiskelin kirjaa lukiessani, että olenko jotenkin tässä #metoo- ja suostumuskeskustelun keskellä herkistynyt bongaamaan pienimpiäkin asiaan liittyviä mokia kirjojen henkilöhahmojen käytöksestä, mutta kun nämä tapahtumat alkoivat vaan kertyä, totesin, että kyllä vika on Duanessa eikä minussa.

Mutta tutustutaanpa tarkemmin Duaneen ja Jessicaan. Koko homma lähtee liikkeelle Halloween-bileistä, johon lähes koko pikkukylän väki osallistuu. Jessica näkee yllättäen juhlissa toisen kaksosista ja päättelee tämän olevan Beau. Jessica ei ole nähnyt miestä moneen vuoteen. Kun oletettu Beau sitten tulee jututtamaan Jessiä, on tämä niin miehen ja oman ihastuksensa lumoissa, että ei saa sanaa suustaan. Jessin ystävä tosin kertoo miehelle Jessin luulevan tämän olevan Beau.

Beau, joka on tietenkin Duane, häätää Jessin ystävän pois, tarttuu Jessiä kädestä ja lähtee viemään tätä juhlapaikan näyttämön takahuoneeseen, jossa

Beau ... turned, placed his hands suddenly on my hips, and backed me into the wall. Beau ... loomed before me, scant inches away.

Siis oikeasti. Jos tässä olisin minä, olisin ihan helvetin peloissani. Jos joku näennäisesti puolituttu ihminen kuljettaisi minut johonkin takahuoneeseen, painaisi seinää vasten ja tunkisi henkilökohtaiseen tilaani, miettisin lähinnä parasta kulmaa, jolla jätkää voisi iskeä polvella nivusiin ja miettisin, kuulisiko kukaan avunhuutojani. Koska tämä kuitenkin on romantiikkaa, seuraa seksikohtaus, jossa kädet käyvät alusvaatteissa. Jess on luulee miehen olevan edelleen Beau ja on asiaan suostuvainen.

Kun sitten oikea Beau tulee huutelemaan Duanen perään ja koko asetelma paljastuu, tuntee Jess häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta ja ihan oikeutetusti hermostuu. Mitä tekee sankarimme Duane? No tietenkin haukkuu Jessin kakaraksi, kehuu tämän naisellista vartaloa (eww!), tarttuu tätä käsistä ja painaa seinää vasten eikä päästä irti, vaikka Jess pyytää. Sen sijaan Duane käskee Jessin rauhoittua. Siis... siis... RAUHOITTUA!

Näin niiiin punaista. Jostain syystä tämä kohtaus nappasi minua paljon enemmän kuin tuo edellinen. Duane on tehnyt väärin, mutta sen sijaan että myöntäisi tämän tai pyytäisi edes anteeksi, Duane syyllistää asiasta Jessin, käy tähän jälleen kerran kiinni ja velvoittaa Jessin keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Oikeasti, käteni tärisevät vieläkin kun kirjoitan tätä. Siis Jessin naisena olisi keskusteltava asiasta rauhallisesti ihmisen kanssa, joka käytännössä juuri käytti tätä seksuaalisesti hyväkseen. Naisen velvollisuus on nähtävästi olla näissä tilanteissa kiltti, rauhallinen ja v***u järkevä ja antaa kaiketi mielellään väärin tehneelle miehelle vielä synninpäästö. Koska niin, mitä meni viettelemään miehen naisellisella vartalollaan? Miksi ei sanonut ei?? Naisen syy!!! Ja koko homma esitetään genreen sopien seksikkäänä, romanttisena ja siten tietenkin hyväksyttävänä käytöksenä.

No niin, moving on. Ei tämä ollut vielä tässä.

Duane onneksi päästää Jessin lopulta pois tilanteesta ja he päätyvät eri teitä järven rantaan jonkinlaisiin kokkobileisiin.

Duanella on charmantteja ajatuksia ex-tyttöystävästään Tinasta:

I couldn't talk to her about anything, because she didn't know about anything other than townie gossip, biker gossip, how to work a pole (Tina on strippari), and how to spread her legs.

Tinan kanssa saattoi silti seukata ja panna viisi vuotta, mutta heti kun ihana Jess saapuu kuvioihin, Tinan voi toki dumpata kuin märän rätin. Kiitos Duane!

Paikallaolijat alkavat pelata totuutta ja tehtävää, jonka seurauksena Duane päätyy intohimoisesti suutelemaan Tinaa, "kuin olisi suutelemassa Jessiä", koska haluaa saada Jessin mustasukkaisesti (eww!). Duane haastaa seuraavaksi Jessin naku-uinnille järveen, johon Jess suostuu, koska ei halua Duanen kertovat Beaulle Jessin ihastuksesta (sankarini!). Muistuttaisin, että eletään edelleen lokakuun loppua. Järvellä Duane alkaa lämmittää Jessiä heidän seisoessaan järvessä vetämällä tämän syliinsä. Molemmat ovat alasti, Duane ei edelleenkään kysy lupaa (eww!).

Mennään muutama päivä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja Jess ja Duane löytävät itsensä jälleen sekstailemassa Duanen autokorjaamon takahuoneessa. Jess olisi valmis kaikkeen, mutta ei, koska Duanella on Mielipide:

I thought about it. I did.
But I didn't want to do that.
I wanted to marry this girl.

Duane jatkaa vielä, että kyllä sitten häiden jälkeen voitaisiin käydä harrastamassa jotain pientä kivaa takahuoneessa vaikka keskiviikkoisin, mutta tosiaan vasta häiden jälkeen. Koska härregyydi, eihän nyt voi olla niin, että Jessillä voisi olla tarpeita ihan niitä ennenkin!! Kyllä on aikoihin eletty!!!

Kun ottaa huomioon tämän kommentin yhdistettynä tuohon aiempaan Duanen exästä, niin näyttäisi siltä, että meillä on tässä Duanessa käsissämme ihan vanhan koulukunnan slutsheimaaja (onko tälle hyvää suomenkielistä käännöstä? Huorittelu on vähän sama juttu, mutta ei kuitenkaan). Jess nostetaan jalustalle ja hänen erityisyyttään korostetaan muita naisia, etenkin Duanen entisiä, parjaamalla. Taisinkin edellisessä arviossa jo kertoa, että en siedä tätä juonikuviota enää yhtään.

Sellaista. Kun näyttämölle lopulta ilmestyvät moottoripyöräjengiläisten karikatyyrit ihan takavasemmalta, päätin että nyt saa riittää. Sen verran selasin eteenpäin, että Duane jatkaa valitsemallaan linjalla, pimittää seksiä varmaan jostain hämärästä huora-madonna-syystä edelleen, asettaa suhteelle jotain omituisia reunaehtoja ja siten jatkaa Jessin manipulointia ihan iloisesti.

Oli pakko katsoa, koska tämä kirja on julkaistu. Veikkasin ensin jotain 2003, mutta ei. Tämä on kolme vuotta vanha! Goodreadsissa tällä on 4,0 keskiarvo arvioissa, enkä ymmärrä miksi. Kirja sisältää oikeasti niin paljon kaikkea paskaa, jota ei nykyaikana pitäisi enää kirjoittaa ollenkaan. Melkein tekisi mieleni sytyttää Kindleni tuleen, mutta tyydyn ehkä kuitenkin vain deletoimaan kirjan.

Ugh, unohtakaa, jos olen joskus suositellut Penny Reidiä. Ei mulla muuta.

Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

Courtney Milan: Trade Me

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 337 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Hauskaa Lukurauhan päivää! Vietin jo eilisen lukien, mutta tälle päivälle pyydettiin myös kirjasuosituksia, joten päätin vihdoin kirjoittaa tästä Milanin kirjasta, jonka olen lukenut jo lokakuussa. Jostain syystä en ole vain tähän mennessä saanut esiteltyä tätä kirjaa täällä blogissa, vaikka se on kaiken esittelemisen arvoinen. Onneksi kirjan teemat ovat vielä hyvinkin mielessä, mikä lienee myös hyvän tarinan merkki.

Courtney Milan on yksi romantiikkagenren mielenkiintoisimpia ja taitavimpia kirjailijoita. Hän ei arastele nostaa esiin vaikeitakaan aiheita ja hänen historiallisia kirjojaan on paljon kehuttu. Kehuja on saanut myös Trade Me, joka aloittaa nykyaikaan sijoittuvan Cyclone-sarjan. Poikkeukselliseksi sarjan tekee se, että sen henkilöt tulevat hyvin erilaisista taustoista. Trade Men naispäähenkilö on kiinalaistaustaisen perheen tytär ja hänen ystävänsä, seuraavan kirjan Hold Men päähenkilö taas transsukupuolinen.

Trade Me on myös loistava esimerkki siitä, että vaikka romantiikkagenren kirjoja niputetaan säännöllisin väliajoin kaikenlaisen hömpän ja hötön alle, on genressä myös sijaa hyvin yhteiskunnallisesti kantaaottaviin teoksiin, jopa niin huikealla tavalla, että siinä "vakavampien" genrejenkin edustajat jäävät helposti toiseksi.

Varoitan myös, että tämä kirja-arvio sisältää pieniä (lähinnä temaattisia) spoilereita kirjan tapahtumista. Haluan kuitenkin tuuletella kirjan synnyttämiä tuntemuksia, enkä pysty tekemään sitä kunnolla, ellen mainitse muutamaa juonikuviota, jotka nousevat esiin aika myöhäisessä vaiheessa tarinaa. Jos et siis siedä spoilereita yhtään, niin tässä lyhyesti: jos nykyaikaan sijoittuva, new adult-tyyppinen, eri yhteiskuntaluokista kertova romantiikka on sinun juttusi, niin lue tämä kirja.

Tarina starttaa aika kliseisistä lähtökohdista, jotka ainakin minut saivat hieman etukäteen irvistelemään. Kuinkahan monta lukijaa kaikkoaa kirjan parista vain sen vuoksi, että tämä on näennäisesti jälleen yksi miljardööritarina? Ei kuitenkaan kannata antaa lähtökohtien hämätä.

Tarina sijoittuu yliopistomaailmaan. Tina Chen on lähtöisin köyhistä oloista. Hänen vanhempansa ovat joutuneet pakenemaan kuoleman uhalla Kiinasta ja nyt Tina yrittää kaikin tavoin saada sekä omaa, että vanhempiensa elintasoa kohotettua kouluttautumalla hyvään ammattiin. Tinalla ei juurikaan ole ylimääräistä rahaa tai vapaa-aikaa. Jokainen vuorokauden hetki menee opiskeluun tai työntekoon ja Starbucksin lattesta voi vain haaveilla, koska siihen uppoaisi viikon ruokarahat. Selviäminen seuraavaan tilipussiin on jatkuvaa kamppailua, jolle ei tunnu juuri loppua näkyvän.

Blake sen sijaan on täysin toisesta maailmasta. Hänen isänsä on applemaisen yhtiön omistaja ja Blake on tehnyt työtä isänsä yhtiössä käytännössä vauvasta saakka. Periaatteessa yliopistokoulutus ei ole hänelle edes tarpeellinen, koska töitä yhtiössä kyllä riittää muutenkin ja Blaken isä näkee kouluttautumisen täytenä ajan haaskauksena. Blakella on kuitenkin omat syynsä tehdä irtiotto firman töistä ja isästään.

Tina ja Blake ajautuvat konfliktiin, kun Blake laukoo luennon aikana ilmoille kommentin köyhistä ihmisistä, josta Tinalla menee aivan oikeutetusti herne nenään. Kumpikaan ei kuitenkaan osaa odottaa sitä, että Blake ehdottaakin yhtäkkiä roolien vaihtoa. Tina saa Blaken elämän, tulot ja tavarat hetkeksi aikaa ja Blake pääsee kokeilemaan kitkuttelua minimipalkalla. Tämä sattuma ajaa Tinan ja Blaken ennalta-arvaamattomasti yhteen, johtaen myös kahden täysin erilaisen maailman kohtaamiseen.

Trade Me on romantiikkagenren kirjaksi sinänsä mielenkiintoinen, että tässä Blaken ja Tinan välinen romanssi tuntui välillä melkein sivujuonelta. Toki romanssi toimii tarinan punaisena lankana, mutta se on paremminkin vain tukipilari, johon muut, vielä vahvemmat teemat on ripustettu. Kirja tutkiskelee hyvin taidokkaasti sitä, millainen rakkauden, velvollisuudentunteen, huolen ja välillä vihankin punoma vyyhti perhesuhteet voivat olla. Toisaalta tarinassa päästää kiinni myös amerikkalaiseen luokkayhteiskuntaan.

Tinalla ja Blakella on molemmilla hyvin monimutkainen suhde omaan perheeseensä. Molemmat rakastavat perhettään yli kaiken, mutta se ei tarkoita sitä, että elämä perheen jäsenenä olisi mitenkään erityisen helppoa. Tina on tottunut olemaan pienestä pitäen se, joka kantaa huolta ja vastuuta vanhemmistaan ja nuoremmasta sisarestaan. Vaikka perheeseen on opiskelujen myötä tullut välimatkaa satoja kilometrejä, on Tina silti muun perheen arjessa edelleen läsnä ja pyrkii väimatkankin takaa huolehtimaan siitä, että perheenjäsenet pärjäävät. Tilanne on Tinalle kuin kaksiteräinen miekka. Toisaalta hän auttaa perhettään mielellään ja kokee sen velvollisuudekseen. Toisaalta huolehtiminen on taakka, josta ei pääse koskaan eroon. Se kahlitsee Tinan elämää, johtaen siihen, että Tinan on joka ikisessä tilanteessa mietittävä ensin muita kuin itseään. Tilanteesta ei tunnu olevan pakotietä. Tina vaan toivoo, että pääsisi valmistumaan rahakkaaseen ammattiin, jotta voisi vihdoin tukea perhettään paremmin rahallisesti ja ehkä saisi silloin vihdoin ja viimein itsekin hieman hengähtää.

Paljon sen helpompaa ei ole myöskään Blakella. Hänen isänsä on erittäin kunnianhimoinen ja jahtaa tavoitteitaan lähes pakkomielteisesti. Isä olettaa ympäriltään olevilta ihmisiltä samanlaista omistautumista elämäntyölleen ja Blake ainoana poikana joutuu kantamaan tästä suurimman vastuun. Blake ei kuitenkaan ole niinkuin isänsä. Hän yrittää ja yrittää, mutta ei tunnu koskaan saavuttavan sitä korkeaa tasoa, jota isä vaatii. Asiaa ei tee helpommaksi se, että Blakella ja hänen isällään on hyvin lämmin suhde. Kun rakastat toista ihmistä näin paljon, et halua tuottaa hänelle pienintäkään pettymystä. Tilanne kalvaa vähitellen Blakea sisältä päin, eikä pakotietä tilanteesta näy hänellekään.

Ei siis liene ihme, että sekä Tina että Blake näkevät roolien vaihdon asiana, joka voisi ratkaista molempien ongelmat. Tina saisi vihdoin rahaa, Blake pääsisi rahan mukanaan tuomasta velvollisuudesta eroon ja molemmat saisivat tilaa hengittää. Toki suunnitelma ei ole läheskään aukoton ja kaatuu lopulta omaan mahdottomuuteensa. Tästä päästään kirjan toiseen isoon teemaan eli luokkayhteiskuntaan ja hyvän koulutuksen mukanaan tuomiin etuoikeuksiin.

Milan on kirjoittanut kirjaan hyvin silmiä avaavan loppukirjoituksen. Hänellä on kokemusta yliopisto-opetuksessa ja kertoo, miten köyhistä oloista tulevalle opiskelijalle pääsy yliopistoon hyvällä stipendillä, älykkyys tai valmius tehdä paljon töitä ei vielä ole tae yliopisto-opinnoissa menestymiseen. Huono tai keskinkertainen perusopetuksen laatu voivat olla asioita, jotka kaatavat motivoituneemmankin opiskelijan yliopisto-opiskelut, koska kiinni kurottava ero muihin paremmista kouluista ja lähtökohdista tuleviin opiskelijoihin on yksinkertaisesti vain niin valtava.

Tinassa Milan halusi kirjoittaa köyhän opiskelijan, joka kaikesta huolimatta menestyy, vaikka yhteiskunnan rakenteet olisivat jo lähtökohtaisesti häntä vastaan. Rahan merkitys koulutusmahdollisuuksiin tulee vielä selvemmin esiin Blaken tarinassa. Tinan ja Blaken suorittama vaihtokokeilu ei nimittäin kaadu siksi, etteikö Blake kykenisi elämään riisillä ja huonoissa asuinolosuhteissa kitkutellen, vaan siksi, että hänellä yksinkertaisesti on elämään aivan erilaiset lähtökohdat jo koulutuksellisestikin Tinaan verrattuna. Työ kiinalaisravintolan tiskaajanakaan ei ole mikään ongelma, kun voi keskustella omistajan kanssa työmatkalla opitulla mandariinikiinalla. Ulkoiset puitteet voi aina vaihtaa, mutta kokemuksia, koulutustasoa, tietotaitoa ja perhesuhteitaan ei.

Kirjassa on paljon teemoja, mutta ne on kudottu tarinaan niin kertakaikkisen taitavasti, että missään vaiheessa minulle ei tullut mieleen, että niitä olisi liikaa. Sekä Blake, että Tina ovat omalla tavallaan vahvoja henkilöitä ja etenkin Tina näkee elämänsä hyvin realistisesti. Tämän vuoksi suhde rikkaan Blaken kanssa ei ole hänelle tavoiteltava, kaiken ratkaiseva asia, vaan paremminkin juttu, mitä pitäisi viimeiseen saakka välttää, koska siitä todennäköisesti seuraisi hänelle ongelmia. Siinä mielessä tämä siis ei ole mikään ihan perinteinen miljardöörikirja.

Suosittelen tätä teosta siis oikein lämpimästi. Kirjasta saa ajattelun aihetta vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen.

Kun Dimple Rishin tapasi

When Dimple Met Rishi - Sandhya Menon

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 384 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

When Dimple Met Rishi on nuorille aikuisille suunnattu kirja, jota on hehkutettu useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa koko syksyn. Itse ihastuin tuohon kanteen. Se on aivan ihana, ei voi tulla kuin hyvälle tuulelle! Myös Dimple nimenä on niin söpö, että hetkisen harkitsin jo nimen vaihtoa. Epäilen tosin, että Suomessa nimi ei toimisi ihan niin hyvin, varsinkaan suomennettuna. Hymykuoppa Nieminen tässä päivää! Joo, ei siinä ole ihan samanlaista imua.

Dimple on intialaistaustainen, juuri high schoolista valmistunut 18-vuotias tyttö, joka ei mitään muuta elämältä halua kuin tehdä loistavan uran koodarina. Hänen unelmansa ovat vähitellen tulemassa toteen. Syksyllä Dimple on pääsemässä opiskelemaan Stanfordiin ja lisäksi hänen vanhempansa ovat ihmeen helposti suostuneet siihen, että Dimple pääsee osallistumaan kesällä Insomnia Coniin, verkkosuunnittelua käsittelevään 6 viikon koulutusohjelmaan.

Dimple ei kuitenkaan tiedä, että hänen vanhempansa ovat sopineet tuttavaperheen kanssa, että perheen poika, Rishi Patel, osallistuu myös koulutukseen. Rishi on täysin siinä uskossa että Dimple tietää kuka hän on ja että Dimplen ja Rishin perheet suunnittelevat heidän välilleen avioliittoa. Järkytys on molemmilla ensimmäisen tapaamisen jälkeen melkoinen, kun suunnitelma ja Dimplen täysi tietämättömyys vanhempiensa toiveista selviää. Kun Dimplestä ja Rishistä sitten tehdään koulutuksen ajaksi työpari ja kaikesta huolimatta rakkaus alkaa hiljalleen syttyä, joutuvat molemmat miettimään, mitä tulevaisuudeltaan oikeasti haluavat.

Aloitin tämän kirjan lukemisen aika suurin odotuksin, ja vaikka tämä ei minun suosikkilistoilleni varmaankaan pääse, en mitenkään ihan ylettömästi joutunut tarinaan pettymään.

Pidin Dimplestä. Hän oli itsenäinen ja etenkin itsepäinen jahdatessaan suurta unelmaansa koodarina. Pakko on kuitenkin sanoa, että Rishi oli se, joka teki tästä tarinasta lukemisen arvoisen. Hän oli ehkä ihanin ja söpöin YA-kirjojen miespäähenkilö johon olen aikoihin törmännyt. Olin valehtelematta itsekin häneen ihastunut varmaan puolet kirjasta. Päähenkilöiden rakastuminen tarinan aikana oli jotenkin tavattoman hellyttävää.

Pidin päähenkilöiden välisestä kemiasta. Dimple ja Rishi tuntuivat täydentävän toistensa puutteita juuri sopivalla tavalla ja tukevan toistensa vahvuuksia. Rishi ei myöskään pelästynyt Dimplen vahvaa persoonaa vaan toivoi tämän menestyvän unelmia tavoitellessaan mahdollisimman hyvin.

Intialaista kulttuuria pyritään myös tuomaan kirjassa esiin. Dimple kokee tarvetta kapinoida kirjassa perinteiseksi esitettyä naisen roolia vastaan, samalla kun hän tunnistaa sen, miten paljon hänen vanhempansa ovat hänen vuokseen tehneet. Dimplen vanhempiaan kohtaan tuntema rakkaus on ristiriitojen sävyttämää. Sen sijaan Rishi kokee omaavansa hyvinkin perinteiset arvot ja haluaa miellyttää vanhempiaan kaikessa. Samalla hänelta jää kuitenkin pohtimatta, mitä itse elämältään haluaisi. Itse arvostin sitä, että kirjan tarina oli rakennettu monikulttuuristen hahmojen varaan. Amazonin kirja-arvosteluissa kuitenkin kritisoitiin sitä, että tarinan antama kuva intialaisesta kulttuurista oli varsin vanhahtava.

Loppujen lopuksi kirja jäi keskinkertaiseksi lukukokemukseksi. Mitään yhtä asiaa en osaa osoittaa, joka olisi tähän arviooni johtanut, vaan paremminkin tarinassa oli useampi pieni juttu, joka jäi joko ihmetyttämään tai muuten vaan hiertämään. Niin paljon kuin päähenkilöistä pidinkin, he silti tuntuivat jotenkin ikäistään nuoremmilta. Jostain syystä hämmästyin joka kerta, kun jompi kumpi heistä istui auton rattiin.

Myös kirjan rytmitys olisi voinut olla parempi. Kirjan luvut olivat lyhyitä, joka toki vauhdittaa lukukokemusta. Kuitenkin luku saattoi vaihtua kesken keskustelun, joka taas katkaisi tarinan kulun välillä häiritsevästi. Insomia Conin ensimmäiseen kolmeen viikkoon kulutetaan kirjasta melkein 2/3 ja sitten yht'äkkiä viimeiset kolme viikkoa hypätään yli kirjaimellisesti yhdessä lauseessa. En voinut olla pohtimatta, että kyllästyikö kirjailija jotenkin omaan tarinaansa kesken kaiken ja halusi päästä tarinan loppuun mahdollisimman nopeasti.

Myös juonessa oli puutteita. Dimple hehkuttaa Insomnia Conia suurena mahdollisuutena edetä urallaan, mutta mitä koulutuksessa varsinaisesta tapahtuu, jää täysin pimentoon. Luulisi, että tämmöisen koulutusohjelman pääpaino olisi esim. asioiden oppimisessa, mutta luennoilla kirjan henkilöt eivät tarinassa istu sekuntiakaan. Sen sijaan he kyllä valmistavat tanssiesityksen koulutuksen puolivälissä pidettävään kykykilpailuun. Siis whaaat? Mitä tekemistä tällä on koodauksen tai verkkosuunnittelun kanssa? Onko tämä joku amerikkalainen juttu, jota en vain tajua? Kuulostaa joka tapauksessa introverttikoodaajan pahimmalta painajaiselta.

Tarinassa oli siis potentiaalia, mutta toteutus oli ajoittain ontuva. Jälleen suosittelen kirjaa etenkin nuoremmille lukijoille, mutta varauksin.

Sijoitan kirjan Helmet-lukuhaasteen kohtaan 34. Kirjassa syntyy tai luodaan uutta (Dimple ja Rishi suunnittelevat kirjan aikana appia) ja lisäksi Yhdysvallat-haasteen kohtaan 14. Ei-amerikkalaisen kirjailijan teos (kirjailija on syntynyt ja kasvanut Intiassa. Toki voi hänellä jo olla USA:n kansalaisuus, mutta tällä mennään)

Suosikkihyllystä: Ortodoksijuutalaista BDSM:ää

Craving Flight - Tamsen Parker

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 183 s.
Arvio: 5/5

Ostettu

Joulukuu pääsi yllättämään minut täysin. Suurin syy siihen on se, että olen viimeiset 1,5 viikkoa yrittänyt toipua takavasemmalta iskeneestä keuhkokuumeesta. Minun oli tarkoitus kirjoittaa tämä blogiteksti jo toissa viikolla, mutta jotenkin ei ajatus kulje, kun on 39 astetta kuumetta.

Kritisoin viimeksi Merten kuningatar-kirjaa siitä, että tarinan juoni jää täysin erotiikan jalkoihin. Vastapainoksi tälle ajattelin esitellä teille erotica-alagenreen kuuluvan kirjan, jossa ongelma on lähestulkoon päinvastainen. Craving Flight-kirjassa nimittäin juoni tai paremminkin miljöö on niin kertakaikkisen kiehtova, että seksi on tässä melkein toissijaista.

Tzipporah Berger on kääntynyt joitakin vuosia sitten ortodoksijuutalaiseksi. Koska naimattomuus on ortodoksijuutalaisessa yhteisössä harvinaista ja suorastaan epätoivottua, lupautuu Tzipporah lopulta tapailemaan Elan Kleinia, paikallista lihakauppiasta. Seurustelu johtaa pian häihin, mutta yhteiselo ei ole ongelmatonta ja Tzipporah sekä Elan joutuvat tekemään paljon työtä saadakseen suhteensa toimimaan.

En ole varmaankaan mistään tänä vuonna lukemastani kirjasta oppinut niin paljoa uusia asioita, kuin tästä. Ortodoksijuutalainen yhteisö on kiehtova ja kirjailija on kuvannut siihen kuuluvia rituaaleja ja tapoja hyvin uskottavasti. Tiesittekö muuten esimerkiksi sitä, että ortodoksijuutalaiseen perinteeseen kuuluu, että nainen peittää hiuksensa julkisilla paikoilla? Tzipporah käyttää kirjassa ticheleitä, taidokkaasti punottuja huiveja, mutta moni muu kirjan naisista peittää hiuksensa sheitel-peruukilla. Google kertoo tavasta vielä kaikenlaista muutakin mielenkiintoista, kuten esimerkiksi sen, että hyvin tehdyt sheitelit eivät ole ihan sieltä halvimmasta päästä.

Tzipporah taistelee kirjassa myös toistuvasti ruoanlaiton kosher-vaatimusten kanssa, joka jälleen suureksi mielenkiinnokseni kattaa paljon muutakin kuin ritualistisia teurastustapoja. Enpä tiennyt tätäkään aikaisemmin.

Tarinan suurin vahvuus on sen esiin nostamissa vastakkainasetteluissa. Tzipporahin ja Elanin uskonnollinen vakaumus luo jo lähtökohtaisestikin omanlaistansa jännitettä julkisen ja yksityisen sekä maallisen ja uskonnollisen elämäntyylin välille. Ortodoksijuutalaiseksi hiljattain kääntynyt Tzipporah joutuu jatkuvasti taistelemaan, jotta suorittaisi kaikki yhteisöön kuuluvat rituaalit oikein, kun taas yhteisöön syntyneelle Elanille nämä ovat kaikki itsestäänselviä asioita. Professorina toimivalta Tzipporahilta ja lihakauppias-Elanilta puuttuu myös yhteinen kieli. Makuuhuoneessa asiat sujuvat ehkä vähän liiankin hyvin, mutta muuten päähenkilöt eivät oikein tiedä, miten toisilleen puhuisivat.

Mitä seksiin tulee, se on yksityiskohtaisesti kuvattua ja väliin jopa rankkaa luettavaa. BDSM ei ole tässä kirjassa mitään hiplailua. Toisaalta olin yllättynyt siitä, miten luonnollisesti päähenkilöt kirjassa lopulta seksiin suhtautuvat.

Ainoa valituksenaiheeni tätä kirjaa kohtaan on se, että se on ihan liian lyhyt. Moni kirjan teemoista olisi hyötynyt syvemmästä tarkastelusta ja kehittelystä. Loppu on myös tämän vuoksi turhan töksähtävä. Voin kuitenkin tätä kirjaa lämpimästi suositella ihan jo pelkästään sen miljöön vuoksi. Löytyisiköhän Amazonista lisää ortodoksijuutalaista romantiikkaa? Lukisin heti.