Simona Ahrnstedt: Vain yksi yö

Julkaistu: 2018
Sivumäärä 511 s.
Arvio: 3/5

Kirjastosta

Simona Ahrnstedtin kirjoihin tarttuminen on tähän mennessä hieman epäilyttänyt minua. Sen verran mitä muista kirjablogeista olen hänen historiallisesta kirjatrilogiastaan lukenut, olen päässyt siihen käsitykseen, että hänen kirjansa eivät varsinaisesti ratsasta romantiikkagenren moderneimmalla aallonharjalla. Trilogian kolmannessa osassa ainakin käytetään Morren blogin mukaan erästä naispäähenkilöön kohdistuvaa kulunutta juonikuviota, joka minun puolestani olisi saanut jäädä genren kyseenalaiseen menneisyyteen sinne jonnekin 70-/80-luvulle. Ekaa osaa selailin, mutta kun miespäähenkilön suusta pääsi sana "sukupuolielämä", jäi kirja sitten lukematta. Olisi nimittäin kiva, jos historiallisessa kirjallisuudessa henkilöiden suuhun laitettaisiin edes jotenkin aikakauteen sopivaa kieltä.

En siis varsinaisesti innosta hihkuen ollut lukemassa tätä Ahrnstedtin uusinta suomennettua teosta, mutta se nyt kuitenkin sai Smart Bitches, Trashy Books-sivustolla arvosanan A ja jos johonkin tässä elämässä luotan niin kyseisen sivuston leidien kirjamakuun. Kirja olikin lopulta ihan ok lukukokemus, joskin aika kaikana täydellisestä ja kieltämättä hieman sellainen Blast from the Past.

Vain yksi yö alkaa, kun David Hammar pyytää Natalia de la Gripiä liikelounaalle. Natalia kuuluu rikkaaseen ja arvostettuun pankkiirisukuun ja on koko elämänsä pyrkinyt perheen firman hallitukseen. Sillä välin, kun hänen misogynisti-isänsä panttaa hallituspaikkaa, on Natalia tehnyt menestyksekästä uraa toisessa pankissa. David sen sijaan on lähtöisin varsin vaatimattomista oloista, mutta on kuitenkin luonut menestyvän riskisijoitusyhtiön ja rikastunut siinä ohessa. David on iskenyt silmänsä Natalian perheen firmaan ja haluaa selvittää, auttaisiko Natalia firman haltuunottamisessa. Natalia osoittautuu ihan liian lojaaliksi perheelleen, mutta hän vetää siitä huolimatta Davidia suorastaan järjenvastaisesti puoleensa. Ja niinkuin kannessa kysellään, mitä väliä on yhdellä yöllä?

Olisin ennen kirjan aloittamista voinut melkein vannoa, että 500 sivua missä tahansa romantiikkagenren kirjassa on ihan liikaa, mutta viihdyin silti tarinan parissa yllättävän hyvin. Yksi syy tähän lienee se, että kertojana kirjassa toimivat päähenkilöparin lisäksi myös tarinan muut henkilöt ja näin tapahtumia pääsee tarkastelemaan useammasta eri näkövinkkelistä. Oman suolansa tarinaan tuo se, että pääjuonen lisäksi ohessa kulkee myös muutama sivujuoni.

Pidin Nataliasta ja Davidista. Molemmat joutuvat kirjan tapahtumien aikana pohtimaan sitä, mikä elämässä lopulta on tärkeää ja mitkä asiat ovat tavoittelemisen arvoisia. Heidän ystäviensä Åsan ja Michelin romanssi oli melkein kirjan mielenkiintoisinta antia. Bisneskuvio oli hyvin rakennettu ja se kantoi kirjan juonta oikein mallikkaasti loppuun asti.

Lukukokemustani häiritsi kuitenkin se, että kirjan asetelmat muistuttivat minua tosi paljon Judith McNaughtin Paradise-kirjasta, jossa tytär yrittää myös vakuuttaa ankaraa isäänsä taidoistaan pyrkiessään perheyrityksen johtoon. Tarinan miespäähenkilö on siinä yhtä sotajalalla kuin tässäkin. Paradise on kirjoitettu vuonna 1991 ja kun kerran tämän assosiaation tein, en pystynyt enää karistamaan sitä fiilistä, että jos Vain yhdestä yöstä poistaisi ne muutamat viittaukset tietokoneisiin ja älypuhelimiin, olisi Ahrnstedtinkin tarina ihan kotonaan olkatoppauksissa ja sinisessä luomivärissä. Toisaalta jotain genren menneisyyttä henkivää siinäkin oli, miten kaikkien kirjan keskeisten henkilöiden elämä oli niin tavattoman yltäkylläistä ja luksuksen kuorruttamaa, kun taas normaali-ihmisen arki oli olemassa vain korkeintaan ikävän teorian tasolla. Romantiikkagenre toki elää ja hengittää kaikenlaisista miljönäärikertomuksista, mutta jotenkin olen ollut huomaavinani, että nykyään se materia ei välttämättä ole kuitenkaan se keskeisin juttu näissä tarinoissa.

Ennen kirjan lukemista silmiini osui myös Kirjarouvan elämää-blogin arvio kirjasta, jossa blogisti tiivistää lukukokemuksensa siihen, että kirjassa oli vähän kaikkea liikaa, mukaan lukien seksiä. Juttuhan on nyt niin, että jos joku sanoo, että jossain genren kirjassa on liikaa seksiä niin se kirja kannattaa silloin ainakin lukea, etenkin jos tuo kommentti löytyy Amazonin arvosteluista.

Tällä kertaa jouduin kuitenkin taipumaan Kirjarouvan kannalle. Sinänsä en nyt tiedä oliko seksikohtausten absoluuttinen määrä välttämättä se ongelma, tämä nyt kuitenkin on 500-sivuinen kirja. Paremminkin asia oli niin, että 90 % siitä seksistä oli tungettu kirjan keskivaiheille sellaisen reilun 100 sivun sisään, jolloin kirjan juoni meni hetken aikaa vain ja ainoastaan näitä latuja: ei kai se kerta haittaa -- tajunnanräjäyttävää seksiä -- ei kyllä pitäisi uudestaan -- aivot narikkaan-orgasmeja! -- jos nyt kuitenkin kerran vielä!! -- SUPERNOVA!!!

Nääh, kaikkeen kyllästyy. Sen lisäksi olin havaitsevani Davidin osalta tämmöisen "olen kyllä tosi monen naisen kanssa ollut ja sinä olet aika kokematon, eikä edes hyvin tunneta, mutta silti tämä on parasta ikinä koskaan!"-juonikuvion, jota myös taikapimpsa-ilmiöksi kutsutaan. Muutenkin Romancelandiassa Sen Oikean tunnistaa tietenkin aina siitä, että seksi on ihan täydellisen-superduper-ihanan-mahtavaa heti alkumetreiltä lähtien. "Sinä vain henkäisit kohti ja sain!"

Njoo, jos muuten asiaan haluaa vähän toisenlaisen näkökulman, suosittelen Jennifer Crusien Faking It-kirjaa, jossa juttu ei mene ihan näin ruusuisesti.

Joka tapauksessa pidin kirjan lukemisesta sen verran paljon, että ihan varmasti tartun myös jatko-osaan. Jälleen kerran toivon, että isot kustantamot suomentaisivat genreä enemmänkin, että saataisiin enemmän valinnanvaraa kuin se pari kirjailijaa, jota nyt on.

Nyt ei taas pysty: Penny Reid - Truth or Beard

Julkaistu: 2015
Sivumäärä 390 s.
Arvio: Jätin kesken 25 % kohdalla

Ostettu

Laitan tähän alkuun ihan ystävällisen varoituksen, että kirja sai minut todella vihaiseksi ja jos ette halua lukea aikuisen naisen kiroilevan, suosittelen olemaan lukematta arviota.

Juuri kun pääsin sanomasta, että yritän vähentää negatiivisten arvioiden määrää blogissa, tässä sitä taas ollaan, ongelmallisen kirjan ääressä. Perun siis päätökseni saman tien, osittain siksikin, että tämän kertaisen kirjan kirjoittaja on Penny Reid, yksi genren suosikkikirjailijoista, jonka kirjoista näkee jatkuvasti suosituksia siellä täällä. Lähdin siis aika suurin odotuksin lukemaan tätä kirjaa ja oli aikamoinen kylmä suihku, kun sitten sain mitä sain.

Reid kirjoittaa humoristista, nykyaikaan sijoittuvaa romantiikkaa. Truth or Beard aloittaa Winstonin veljeksistä kertovan kirjasarjan ja siinä on kaiketi jonkinlaisia löyhiä yhteyksiä Reidin Knitting in the City-sarjaan. Tässä kirjassa Jessica on muutama kuukausi sitten palannut takaisin kotikaupunkiinsa matematiikanopettajaksi ja yrittää kerryttää pesämunaa, jotta pääsisi matkustelemaan maailmalle. Jessica on ollut aina älyttömän ihastunut Beau Winstoniin, samalla kun tämän identtinen kaksoisveli Duane on yleensä vain onnistunut saamaan hänet raivon partaalle. Duane sen sijaan on aina ollut ihastunut Jessiin ja haluaisi, että Jessica näkisi hänet paremmassa valossa.

Kirja kaatui minulla sen päähenkilöiden älyttömyyteen. En ensinnäkään ymmärtänyt, millä ihmeen suhteilla Jessica oli saanut yläkoulun opettajan pestin, koska hän käyttäytyi suurinpiirtein yhtä juveniilisti kuin oppilaansakin. Hän mm. laskee seksuaaliseksi kokemukseksi sen, että hänen immenkalvonsa puhkesi ratsastusreissulla 13-vuotiaana.

o_O

On tämä kai jollain mekanismilla mahdollista, mutta Jess rakas, tämmöisellä tapahtumalla ei silti ole seksin kanssa yhtään mitään tekemistä.

Duane sen sijaan oli vain puhtaasti täysi kusipää mieheksi, joka ei ymmärrä toisen ihmisen rajojen kunnioittamisesta tai suostumuksen kysymisestä yhtään mitään. Pohdiskelin kirjaa lukiessani, että olenko jotenkin tässä #metoo- ja suostumuskeskustelun keskellä herkistynyt bongaamaan pienimpiäkin asiaan liittyviä mokia kirjojen henkilöhahmojen käytöksestä, mutta kun nämä tapahtumat alkoivat vaan kertyä, totesin, että kyllä vika on Duanessa eikä minussa.

Mutta tutustutaanpa tarkemmin Duaneen ja Jessicaan. Koko homma lähtee liikkeelle Halloween-bileistä, johon lähes koko pikkukylän väki osallistuu. Jessica näkee yllättäen juhlissa toisen kaksosista ja päättelee tämän olevan Beau. Jessica ei ole nähnyt miestä moneen vuoteen. Kun oletettu Beau sitten tulee jututtamaan Jessiä, on tämä niin miehen ja oman ihastuksensa lumoissa, että ei saa sanaa suustaan. Jessin ystävä tosin kertoo miehelle Jessin luulevan tämän olevan Beau.

Beau, joka on tietenkin Duane, häätää Jessin ystävän pois, tarttuu Jessiä kädestä ja lähtee viemään tätä juhlapaikan näyttämön takahuoneeseen, jossa

Beau ... turned, placed his hands suddenly on my hips, and backed me into the wall. Beau ... loomed before me, scant inches away.

Siis oikeasti. Jos tässä olisin minä, olisin ihan helvetin peloissani. Jos joku näennäisesti puolituttu ihminen kuljettaisi minut johonkin takahuoneeseen, painaisi seinää vasten ja tunkisi henkilökohtaiseen tilaani, miettisin lähinnä parasta kulmaa, jolla jätkää voisi iskeä polvella nivusiin ja miettisin, kuulisiko kukaan avunhuutojani. Koska tämä kuitenkin on romantiikkaa, seuraa seksikohtaus, jossa kädet käyvät alusvaatteissa. Jess on luulee miehen olevan edelleen Beau ja on asiaan suostuvainen.

Kun sitten oikea Beau tulee huutelemaan Duanen perään ja koko asetelma paljastuu, tuntee Jess häpeää ja syyllisyyttä tapahtuneesta ja ihan oikeutetusti hermostuu. Mitä tekee sankarimme Duane? No tietenkin haukkuu Jessin kakaraksi, kehuu tämän naisellista vartaloa (eww!), tarttuu tätä käsistä ja painaa seinää vasten eikä päästä irti, vaikka Jess pyytää. Sen sijaan Duane käskee Jessin rauhoittua. Siis... siis... RAUHOITTUA!

Näin niiiin punaista. Jostain syystä tämä kohtaus nappasi minua paljon enemmän kuin tuo edellinen. Duane on tehnyt väärin, mutta sen sijaan että myöntäisi tämän tai pyytäisi edes anteeksi, Duane syyllistää asiasta Jessin, käy tähän jälleen kerran kiinni ja velvoittaa Jessin keskustelemaan asiasta rauhallisesti. Oikeasti, käteni tärisevät vieläkin kun kirjoitan tätä. Siis Jessin naisena olisi keskusteltava asiasta rauhallisesti ihmisen kanssa, joka käytännössä juuri käytti tätä seksuaalisesti hyväkseen. Naisen velvollisuus on nähtävästi olla näissä tilanteissa kiltti, rauhallinen ja v***u järkevä ja antaa kaiketi mielellään väärin tehneelle miehelle vielä synninpäästö. Koska niin, mitä meni viettelemään miehen naisellisella vartalollaan? Miksi ei sanonut ei?? Naisen syy!!! Ja koko homma esitetään genreen sopien seksikkäänä, romanttisena ja siten tietenkin hyväksyttävänä käytöksenä.

No niin, moving on. Ei tämä ollut vielä tässä.

Duane onneksi päästää Jessin lopulta pois tilanteesta ja he päätyvät eri teitä järven rantaan jonkinlaisiin kokkobileisiin.

Duanella on charmantteja ajatuksia ex-tyttöystävästään Tinasta:

I couldn't talk to her about anything, because she didn't know about anything other than townie gossip, biker gossip, how to work a pole (Tina on strippari), and how to spread her legs.

Tinan kanssa saattoi silti seukata ja panna viisi vuotta, mutta heti kun ihana Jess saapuu kuvioihin, Tinan voi toki dumpata kuin märän rätin. Kiitos Duane!

Paikallaolijat alkavat pelata totuutta ja tehtävää, jonka seurauksena Duane päätyy intohimoisesti suutelemaan Tinaa, "kuin olisi suutelemassa Jessiä", koska haluaa saada Jessin mustasukkaisesti (eww!). Duane haastaa seuraavaksi Jessin naku-uinnille järveen, johon Jess suostuu, koska ei halua Duanen kertovat Beaulle Jessin ihastuksesta (sankarini!). Muistuttaisin, että eletään edelleen lokakuun loppua. Järvellä Duane alkaa lämmittää Jessiä heidän seisoessaan järvessä vetämällä tämän syliinsä. Molemmat ovat alasti, Duane ei edelleenkään kysy lupaa (eww!).

Mennään muutama päivä eteenpäin, yksi asia johtaa toiseen ja Jess ja Duane löytävät itsensä jälleen sekstailemassa Duanen autokorjaamon takahuoneessa. Jess olisi valmis kaikkeen, mutta ei, koska Duanella on Mielipide:

I thought about it. I did.
But I didn't want to do that.
I wanted to marry this girl.

Duane jatkaa vielä, että kyllä sitten häiden jälkeen voitaisiin käydä harrastamassa jotain pientä kivaa takahuoneessa vaikka keskiviikkoisin, mutta tosiaan vasta häiden jälkeen. Koska härregyydi, eihän nyt voi olla niin, että Jessillä voisi olla tarpeita ihan niitä ennenkin!! Kyllä on aikoihin eletty!!!

Kun ottaa huomioon tämän kommentin yhdistettynä tuohon aiempaan Duanen exästä, niin näyttäisi siltä, että meillä on tässä Duanessa käsissämme ihan vanhan koulukunnan slutsheimaaja (onko tälle hyvää suomenkielistä käännöstä? Huorittelu on vähän sama juttu, mutta ei kuitenkaan). Jess nostetaan jalustalle ja hänen erityisyyttään korostetaan muita naisia, etenkin Duanen entisiä, parjaamalla. Taisinkin edellisessä arviossa jo kertoa, että en siedä tätä juonikuviota enää yhtään.

Sellaista. Kun näyttämölle lopulta ilmestyvät moottoripyöräjengiläisten karikatyyrit ihan takavasemmalta, päätin että nyt saa riittää. Sen verran selasin eteenpäin, että Duane jatkaa valitsemallaan linjalla, pimittää seksiä varmaan jostain hämärästä huora-madonna-syystä edelleen, asettaa suhteelle jotain omituisia reunaehtoja ja siten jatkaa Jessin manipulointia ihan iloisesti.

Oli pakko katsoa, koska tämä kirja on julkaistu. Veikkasin ensin jotain 2003, mutta ei. Tämä on kolme vuotta vanha! Goodreadsissa tällä on 4,0 keskiarvo arvioissa, enkä ymmärrä miksi. Kirja sisältää oikeasti niin paljon kaikkea paskaa, jota ei nykyaikana pitäisi enää kirjoittaa ollenkaan. Melkein tekisi mieleni sytyttää Kindleni tuleen, mutta tyydyn ehkä kuitenkin vain deletoimaan kirjan.

Ugh, unohtakaa, jos olen joskus suositellut Penny Reidiä. Ei mulla muuta.

Kaksi kirjaa, jotka eivät vaan toimineet

Haluaisin esitellä tässä blogissa paremminkin romantiikkagenren helmiä, mutta toisaalta olen itse blogien lukijana huomannut, että ne negatiiviset arviot valottavat aika hyvin myös blogistin makua noin yleisesti. Lisäksi minusta on jotenkin epäilyttävää, jos kaikki on aina ihan mahtavaa ja kivaa ja halihalipusipusi.

Joten tässä näin ihan lyhyesti pari kirjaa, joista en vain onnistunut tykkäämään.

Tuija Lehtinen - Morsiuskamari

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 268 s.
Arvio: 1/5

Kirjastosta

Morsiuskamarissa parturi-kampaaja Neela Naakka on palannut kotikaupunkiinsa käynnistelemään uraansa. Vuokratuoli löytyy tunnelmallisen kävelykadun varrelta, jonka värikkäistä asukkaista riittää keskusteltavaa pidemmäksikin aikaa. Mielenkiintoisia miehiä myös tuntuu löytyvän joka nurkan takaa, mutta Neelan elämä mutkistuu, kun naapurustossa sattuu omituinen kuolema.

Mitä enemmän mietin tätä kirjaa ja sen päähenkilöä, sitä korkeammalle verenpaineeni nousee. Ajattelin alunperin antaa kirjalle 3 tähteä, mutta jos oikeasti joudun raivon partaalle kirjan tapahtumia muistellessani, niin eipä tälle voi kovin korkeaa arvosanaa antaa.

Kirjan suurin ongelma on se, että romanttisena sankarittarena Neela on mielestäni aika epäonnistunut. Koko kirja alkaa sillä, että Neela haukkuu parturintuoliinsa istahtavan naisen ulkonäön, vaatemaun ja elämänvalinnat ja aika pitkälle samalla teemalla jatketaan siitä lähtien. Kirjan naiskuva vaikuttaa muutenkin omituiselta ja seksistiseltä. Neelan erinomaisuutta korostetaan lähinnä esittelemällä muiden naisten negatiivisia piirteitä, mutta Neela tietenkin liehakoi jokaista miestä, joka hänen eteensä sattuu. Tarina on kaiken lisäksi kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa Neelan näkökulmasta, joten sain lukijana hänestä todella itsekeskeisen ja suorastaan narttumaisen vaikutelman. Lisäksi kirjassa on bonuksena sellaista kasuaalia rasismia, että näin.

Koska savu nousee korvista edelleen, tämä taitaa jäädä ensimmäiseksi ja viimeiseksi kirjaksi, jonka Lehtiseltä luen.

*******

Laura Paloheimo - OMG

Julkaistu: 2013
Sivumäärä 318 s.
Arvio: 2/5

Kirjastosta

Anna pyörittää parhaan ystävänsä Karlan kanssa OMG-hääsuunnittelufirmaa ja jahtaa täydellistä aakkoskarkkipussia, josta löytyisi kaikki kirjaimet. Annan oma elämä menee sekaisin, kun hän joutuu yllättäen itse sinkuksi. Nettideittien kautta löytyy kaikennäköisiä sulhasehdokkaita, mutta kuka olisi se oikea?

Pidin Klaukkalasta tosi paljon ja OMG:ssäkin oli paljon samaa kepeyttä, vaikka kirjan yleinen henki olikin kyynisempi. Tällä kertaa ei liikuttu huippumuodin vaan hääsuunnittelun ja bändien maailmassa. Juoni oli vaan jotenkin sekava. En saanut kirjan henkilöistä oikein millään kiinni ja esim. kolme kirjan sivuhenkilönä ollutta miestä sulautuivat kaikki yhteen, enkä onnistunut erottamaan heitä toisistaan. Olisin jotenkin toivonut, että henkilöhahmot olisi rakennettu paremmin. Koko ajan odotin, että koska se juoni alkaa johon voin uppoutua, mutta tätä ei oikein missään vaiheessa tapahtunut.

Noh, ensi kerralla sitten paremmalla menestyksellä. Ajattelin Puppiduun ja Mama Mojon kuitenkin vielä lukea.

Alyssa Cole: An Extraordinary Union

Julkaistu: 2017
Sivumäärä 320 s.
Arvio: 4/5

Ostettu

Olen jostain syystä viime aikoina taipunut siihen, että haudon näitä kirja-arvioita viikkokaupalla mielessäni. Tämänkin kirjan olen lukennut helmikuun alussa, mutta olen siitä lähtien pyöritellyt mielessäni kirjan eri teemoja ja etenkin niitä asioita, jotka koin kirjaa lukiessani ongelmallisina ja tarkastellut niitä melkein jokaisesta näkökulmasta. Tässä on toki se hyvä puoli, että kirjasta pystyy sanomaan jotain muutakin kuin "ihan kiva", mutta toisaalta ainakin minun aivoni tahtovat lähteä niin monimutkaisille tangenteille, että näistä teksteistä tahtoo tulla liiankin pitkiä. Jos muuten joku vielä ajattelee, että romantiikkakirjallisuus on aivot narikkaan tyylistä höttöhömppää, niin voin tällä omalla henkilökohtaisella n=1 kohortillani ainakin todistaa ihan päinvastaista. Parit yöunetkin on menneet näitä asioita vatvoessa, mutta se toki saattaa kertoa vähemmän genrestä, ja enemmän minun aivotoiminnastani (ylivilkasta).

Niin siis jokatapauksessa. Tämän päivän kirja An Extraordinary Union on historiallista romantiikkaa, joka sijoittuu hyvin mielenkiintoiseen paikkaan, Etelävaltioihin kuuluvaan Virginiaan ja vielä keskelle Amerikan sisällissotaa. Naispäähenkilö on myös poikkeuksellinen. Elle Burns on nuori afrikkalaisamerikkalainen nainen, jonka vanhemmat ovat vapautettuja orjia. Hän on elänyt rauhallista elämää Pohjoisvaltioissa, mutta on sodan syttyessä tullut siihen tulokseen, että hänen olisi tehtävä sodan voittamiseksi itsekin jotain ja pestautuu vakoojaksi. Tehtävä on tuonut hänet Richmondiin ja Konfederaation senaattorin taloon, jossa hän yrittää onkia senaattorilta ja tämän vierailta mahdollisimman paljon Pohjoisvaltioita hyödyttävää tietoa Konfederaation sotasuunnitelmista. Tehtävä laittaa hänet myös vaaraan ennennäkemättömällä tavalla, koska Ellen on jälleen asettauduttava orjan asemaan.

Apua Elle saa yllättäen Malcolm McCallilta, valkoiselta mieheltä, joka paljastuu Pinkertonin etsivätoimiston etsiväksi ja on Richmondissa suorittamassa omaa tehtäväänsä. Asiat menevät monimutkaiseksi viimeistään siinä vaiheessa, kun Elle ja Malcolm alkavat ihastua toisiinsa.

Orjuutta sivuavasta aiheestaan huolimatta An Extraordinary Union oli kuin raikas tuulahdus kaiken sen Regency-aikaan sijoittuvan, herttuoita vilisevän historiallisen romantiikan seassa. Regencyyn on niin helppo tarttua, mutta välillä on oikein hauskaa lukea myös muihin aikakausiin sijoittuvaa romantiikkaa ja toivoisinkin, että näitä kirjoitettaisiin enemmän. Lisäksi, kuten jo genren miesihanteita käsittelevässä jutussani taisinkin mainita, se, että päähenkilöistä edes toinen on jotain muuta kuin kaukaasialainen ei ole edes nykyaikana vielä niin kovin tavallista.

Miljöö ja aikakausi olivat kirjassa mielenkiintoisia ja hyvin kuvattu. Myös orjuuteen liittyviä ongelmia, sen aiheuttamia tuntoja ja sisällissodan motiiveja käsiteltiin monipuolisesti ja monista eri näkökulmasta. Kirjaa lukiessa pakostakin sivistyi ja mielenkiinto heräsi lukea aikakaudesta lisää. Ellen puolesta sai useammassakin kohdassa jännittää ja hänen asemansa haavoittuvuus naispuolisena orjana tuotiin hyvin esiin.

Elle oli muutenkin kirjan kantava voima. Olen nyt lukenut Colelta 1,5 kirjaa ja ainakin näiden perusteella voin sanoa, että hän kirjoittaa mahtavia, voimaannuttavia, monisyisiä, erittäin älykkäitä ja itsenäisiä naispäähenkilöitä, joista ei voi kuin pitää. Colen naispäähenkilöt saavat asioita aikaiseksi, eivätkä anna minkään asettua tielleen. He eivät kaikesta tästä huolimatta tunnu kuitenkaan liian täydellisiltä, vaan heidät on varustettu aimo annoksella itsekriittisyyttä.

An Extraordinary Unionia on monessa eri blogissa jälleen kehuttu, mutta lukukokemus ei ollut kuitenkaan minulle täysin ongelmaton. Oikeastaan ne asiat, jotka minua tarinassa häiritsivät voisi tiivistää kahteen seikkaan. Ensinnäkin kirjalla tuntui olevan kolme päähenkilöä; Elle, Malcolm ja Malcolmin penis. Toiseksi kaksi näistä edellämainituista käyttäytyivät ajoittain kuin idiootit.

Kun kirjassa on niinkin loistava sankaritar kuin Elle, muodostuu ongelmaksi helposti se, että myös kirjan sankarin täytyisi yltää hänen tasolleen. En ole oikein vieläkään vakuuttunut siitä, että Malcolm olisi päässyt edes lähelle. Huomasin nimittäin yhdessä kohtaa kirjaa jälleen kerran toivovani, että joskus romantiikkakirjallisuudessa rikottaisiin sitä kirjoittamatonta sopimusta, jonka mukaan takakannessa mainitut henkilöt ovat se kirjan pääpari ja Elle olisi lähinnä antanut Malcolmille kunnon potkun persuuksiin ja ratsastanut auringonlaskuun joko onnellisena yksistään tai sitten jonkun paremman ja fiksumman miehen kanssa. Valitettavasti näin ei käynyt.

Malcolm esitellään kirjan alussa hyvin edistyksellisenä henkilönä, mitä rotukysymyksiin tulee (siis ainakin hänen omasta mielestään). Tätä käsitystä kuitenkin vähä vähältä murennetaan kirjan edetessä, kun Elle osoittaa Malcolmille kaikki ne tavat, joilla Malcolmin ajattelu on suorastaan virheellistä ja miten Malcolm on valkoisena miehenä täysin etuoikeutetussa asemassa. Toki tämä saa Malcolmin puntaroimaan omaa käytöstään, mutta kirjan suurin ongelma lienee siinä, että en ollut yhtään vakuuttunut, että Malcolm yrittää käytöstään silti tosissaan muuttaa.

Elle vääntää Malcolmille ratapölkystä useampaan eri kertaan, miten tämä heidän juttunsa hyvin todennäköisesti johtaa siihen, että Elle pääsee jollain karmaisevalla tavalla hengestään, samalla kun Malcolm saa korkeintaan näpäytyksen sormille. En oikein tiedä mitä pitäisi ajatella siitä, että tästäkin huolimatta Malcolm jatkaa Ellen piirittämistä aika sinnikkäästi, lähinnä koska se kirjan kolmas päähenkilö on vain päättänyt niin. Jostain syystä myös aivan päivänselvissä vaaratilanteissa, joka yleensä kohdistuu nimenomaan Elleen, hoitaa Malcolmin penis suurimman osan ajattelutyöstä.

Toki Malcolm ihailee Ellea myös hänen älykkyytensä ansioista ja Malcolmin käytös järkevöityy loppua kohden, mutta minulle se oli kuitenkin vähän too little, too late. Suosittelen silti tätä kirjaa, jos en nyt muuten niin Ellen, sekä äärettömän mielenkiintoisen ja historialliselle romantiikalle poikkeuksellisen miljöön ja aikakauden takia.

Meredith Russo: If I Was Your Girl

Suomennettu nimellä Tyttösi sun

Julkaistu: 2016
Sivumäärä 288 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Olen kerrankin ajoissa uutuuksien kanssa! Tästä kirjasta on nimittäin ilmestynyt juuri uunituore suomennos ja olen siitä erittäin iloinen. If I Was Your Girl on tärkeä kirja tärkeästä aiheesta: transnaisen kirjoittama tarina transnuoren elämästä. Valitettavasti vaan arvion kirjoittaminen kirjasta oli minulle erittäin vaikeaa, tarinan toteutus kun ei ihan nouse kirjan aiheen tasolle. Lisäksi jouduin pohtimaan, että mistä asioista minulla oikeastaan voi näin cis-naisena edes olla mielipide, kirjan kokemusmaailma kun on sellainen, josta en todennäköisesti koskaan saa minkäänlaista omakohtaista kokemusta.

Kirja kertoo Amandasta, joka joutuu pahoinpitelyn jälkeen muuttamaan isänsä luokse, toiseen kaupunkiin ja kouluun. Amanda ei ole puhunut isänsä kanssa vanhempien eron jälkeen ja pinnan alla kuohuu paljon selvittämättömiä tunteita ja asioita. Uudessa koulussa Amanda kuitenkin saa elää vihdoin elämäänsä nuorena naisena, ilman menneisyyttä. Kun Amanda sitten tapaa komean Grantin, tuntuu kaikki yhtäkkiä mahdolliselta.

Tämä kirja vilahteli viime vuonna useammassakin ulkomaisessa kirjablogissa ja sai osakseen enimmäkseen kehuja. Aloitin kirjan lukemisen suurella mielenkiinnolla, koska ainakaan minun kohdalleni ei ole aiemmin osunut transnuoresta kirjoitettua nuortenkirjallisuutta. Kirja oli kuitenkin yllättävän ristiriitainen lukukokemus. Tunteeni heittelivät laidasta laitaan ja olivat hämmentävä vyyhti iloa, ihastumista ja myötätuntoa, mutta toisaalta myös turhautumista, syyllisyyttä ja jopa närkästymistä.

Olen joka tapauksessa iloinen, että tämä kirja on kirjoitettu. Russo käsittelee tarinassa monia niitä vastoinkäymisiä, joita transihmiset joutuvat elämässään kohtaamaan. On myös varsin surullista lukea Amandan kamppailusta pojanruumiissa, jota hän ei koe yhtään omakseen. Ihmisten pikkumaisuus, itsekkyys ja lyhytnäköisyys saivat suorastaan vihastumaan. Myönnän itkeneeni sekä kirjan alussa että lopussa, joten tarina meni myös tunteisiin.

Ensimmäiset syyllisyydentunteet kuitenkin iskivät, kun Amanda viettää kirjan puolivälissä rauhallista, onnellista elämää uusien ystäviensä kanssa ja minulla putkahtaa mieleen ajatus, että "tämä on nyt vähän tylsää" ja "Amanda pääsee nyt aika helpolla". Ruoskin itseäni välittömästi siitä, että ylipäätään halusin kirjaan enemmän draamaa. Mitä oikeastaan odotin? Että Amandan elämä olisi yhtä vastoinkäymistä toisensa jälkeen vain minun viihdykkeekseni? Eikö se, että Amandan elämä on aika tavallista ole itse asiassa aivan älyttömän hieno asia? Valitettavasti realisti minussa jaksoi jankuttaa, että Amandan kohtaamista vaikeuksista huolimatta tarina tuntui Best Case Scenariolta transnuoren elämästä, niin saumattomasti Amanda pujahtaa pikkukaupungin elämään mukaan.

Ajatukseni eivät olleet kuitenkaan ihan hakoteillä, koska loppukirjoituksessaan kirjailija paljastaa, kuinka hän ihan tarkoituksella tarinaa kirjoittaessaan oikoi mutkia suoraksi. Hän mm. loi Amandalle tilaisuuksia, joita hänellä tosiasiallisesti ei olisi ollut, esim. mahdollisuuden lääkityksiin ja kallisiin leikkauksiin nuorella iällä, joka olisi tosimaailmassa ollut mahdotonta laittomuutensa ja kalleutensa takia. Russo myös kertoo tehneensä tämän ratkaisun, jotta kirja olisi luettavampi nimenomaan cis-ihmisille.

Itse en voinut olla kysymättä tässä kohtaa, että miksi? Onko todella niin, että tarina ei olisi saavuttanut niin suurta lukijakuntaa kuin se nyt on tehnyt, jos siinä olisi ollut enemmän särmää, jos lukijaa olisi haastettu enemmän, jos Amandaa ei olisi istutettu niin täydellisen vaivattomasti tytön muottiin, että ainakaan minulle lukijana hän ei oikeastaan missään vaiheessa poika ollutkaan? Jos kerran tarina on näin sokerikuorrutettu, niin voisi myös kysyä, että mitä tarkoitusta se oikeastaan sitten palvelee? Kertooko kirja yhtään mitään todellisuudesta vai onko se paremminkin fantasia, joka toteutuu korkeintaan vain täydellisessä maailmassa? Kuvaavaa ehkä on, että kirjailijan jälkikirjoitus kertoi minulle enemmän transihmisten elämästä kuin koko siihenastinen tarina.

Kaikki tämä nakersi hiljalleen luottamustani kirjailijan esittämään maailmankuvaan. Eräässä kirjan kohtauksessa Amanda pohdiskelee, että pitäisikö hänen lopettaa scifin lukeminen. Se saattaisi nimittäin olla asia, joka voisi paljastaa hänen aiemman sukupuolensa, koska scifihän on genre, jota vain pojat lukevat. Aha. Kirjailja myöntää käyttäneensä kirjassa tarkoituksella stereotypioita ja taas tulee mieleen, että mitähän ne muut stereotypiat kirjassa ovat joita en itse edes tunnista ja ovatko ne yhtä epäpäteviä kuin tämä yksi esimerkki.

Haluan vielä tuoda lopussa esiin yhden tapahtumakulun, joka minusta oli nuortenkirjalle lähes anteeksiantamaton, mutta koska se menee spoileriosastolle, niin kirjoitan sen tuohon loppuun. Kaikista puutteistaan huolimatta voin kuitenkin suositella tätä kirjaa ja kehoitan muodostamaan siitä oman käsityksensä. Tämän tyyppistä kirjalllisuutta kun harvoin tulee eteen varsinkaan suomeksi käännettynä.
.
.
.
.
.
.
.
.
.
Spoilereita seuraa
.
.
.
.

.
.
.
.
.
Ihan justiinsa
.
.
.
.
.
.
.

Kirjan loppupuolella Amanda joutuu raiskausyrityksen uhriksi ja minua jäi taas kerran häiritsemään se, miten tilanne kirjassa käsiteltiin, eli ei käytännössä mitenkään. Koko kohtaus on ahdistava ja varmasti traumoja aiheuttava. Amanda ei kuitenkaan halua mennä asiasta poliisin juttusille, koska törmäisi vain vähättelyyn ja ennakkoluuloihin, mikä varmasti onkin ihan totta. Kuitenkin koko kirja tähän saakka oli ollut enemmän fantasiaa kuin todellisuutta, joten eikö tätäkin tilannetta olisi voinut käsitellä parhain päin, jossa tekijä joutuu asiasta vastuuseen. Nyt nimittäin kenellekään ei tule asiasta mitään seuraamuksia. Tämä valinta on käsittämätön siitäkin syystä, että aiemmin kirjassa käsiteltiin samaa aihetta ja silloin opetus oli, että vaikeneminen johtaa vain siihen, että tekijä jatkaa toimiaan, jos siihen ei puututa.

Kyyninen, ennakkoluuloinen cis-nainen minussa haluaa pistää koko asian kirjailijan edellisessä sukupuoli-identiteetissä opittujen käyttäytymismallien piikkiin, mutta ihan oikeasti! Tämäkö on se viesti, jota nuortenkirjallisuudessa haluamme raiskauksesta antaa? Että on parempi pysyä vain hiljaa, jotta välttyy itse vaikeuksilta ja eihän se nyt ole mikään "iso juttu", että kyllä se siitä, let bygones be bygones? En allekirjoita, olisin halunnut kirjailijan suhtautuvan tähän asiaan aivan eri vakavuudella.

Enni Mustonen: Lapinvuokko

Julkaistu: 2010
Sivumäärä 255 s.
Arvio: 3/5

Ostettu

Rovaniemeläinen Annikki Hallavaara on vuoden 1939 uusia ylioppilaita ja kaipaa jo kovasti itsenäisyyttä. Hän ei halua jämähtää Rovaniemelle samaan yhtiöön isänsä kanssa konttoriapulaiseksi vaan haaveilee opinnoista Helsingissä. Annikin elämä kuitenkin mullistuu, kun häntä kosii tuttavaperheen komea Tauno. Pian häiden jälkeen on kuitenkin edessä vielä suurempi haaste, kun Talvisota puhkeaa.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjä-haasteeseen lukemani kirja ja ihan hyvä keino saada haaste käyntiin. Olen aiemmin lukenut Mustoselta Morsiuskesän, joka on muuten julkaistu vain vuosi ennen Lapinvuokkoa. Morsiuskesästä jäi mieleen lähinnä tarinan kepeys ja se, ettei tarina aiheuttanut mitään kovin suuria mielenliikutuksia suuntaan tai toiseen.

Lapinvuokko jatkaa samalla tyylillä. Luin kirjan jo tammikuun alussa, mutta olen jo pidempään miettinyt, että niin, mitähän varsinaista sanottavaa minulle tästä kirjasta jäi? Haluaisin kirjoittaa näihin arvioihin nimittäin jotain muutakin kuin että olihan kirja "ihan kiva".

Kirjan ajankuvauksesta minulle jäi aika ristiriitaisia tunteita. Toisaalta pidin siitä paljonkin. Tietyt Annikin tekemät ratkaisut kuulostivat jotenkin hyvinkin ajanmukaisilta. Etenkin Taunon kosinta sai minut pysähtymään ja miettimään, että mihin Annikki oikeastaan lupautuikaan ja mistä syystä:

Huuliin sattui, kun hän suuteli minua kuin hullu. Vasta vähitellen tajusin, mitä mies oli sanonut. Tämä oli kosinta. Tane tahtoi mennä kanssani naimisiin. Minusta tulisi Tauno Dahlin vaimo. Saisin oman kodin ja oman elämän eikä minun tarvitsisi enää ikinä totella isää.

Minulle tuli tästä pakostakin mieleen, että Annikille tärkeintä on nimenomaan lapsuudenkodista irtautuminen ja mielellään vielä mahdollisimman nopeasti, kuin varsinaisesti avioliitto tai edes Tauno. Rakkautta ei juurikaan mainita, eikä Annikki suo ajatustakaan sille, että vaikka idea nyt tässä kohtaa on hyvä, niin mitäs 30 vuoden päästä? Jotenkin koko ajatus on pysäyttävä, koska nämä olisivat asioita, joita näin 2000-luvun naisena itse miettisin. Pohdin myös, että vaikka Annikilla kuitenkin on muitakin itsenäistymismahdolllisuuksia, niin onko avioliitto kuitenkin se ainoa keino, jolla Annikki pääsee vanhempien holhouksesta lopullisesti eroon ja kuinkahan paljon tämän kaltaisia avioliittoja tuona aikana on ihan todellisuudessakin solmittu?

Mitä enemmän olen kirjaa ja sen ajankuvausta miettinyt, sitä enemmän olen tullut siihen tulokseen, kepeys oli juuri se, josta tarina eniten kärsi. Lapinvuokon maailma oli lopulta kuin sota-aika-lite, todellisesta synkkyydestä, raakuudesta ja ahdistuksesta siivottu, lapsillekin sopiva kuvaus 1940-luvun alun tapahtumista. Ajatukseni kirkastui etenkin kun luin Anna-Liisa Ahokummun Viktor Stanislauksen kolmetoista sinfoniaa, jossa myös vietetään muutama hetki sota-ajan Rovaniemellä. Ahokumpu nimittäin maalaa muutamalla lauseella paljon ahdistavamman ja nurkkakuntaisemman kuvan tuon ajan Rovaniemestä saksalaisten sotilaiden keskellä ja jotenkin hänen kuvauksensa vaikutti minusta paljon todenmukaisemmalta.

Annikki toki elää sota-aikaa ja kokee puutetta, mutta mitään sodan tapahtumista ei oikein tuoda lukijan iholle. Annikin kokemat vastoinkäymiset ovat väliaikaisia, eikä lukijan tarvitse oikein missään vaiheessa ahdistua tapahtumista tai ylipäätään pelätä hänen selviytymisensä puolesta. Surullisia asioita toki tapahtuu, mutta ei henkilöille, joihin lukija olisi erityisemmin tarinan edetessä kiintynyt.

Vaikka Lapinvuokko oli siis ihan mukavaa luettavaa ja romantiikkaakin oli tarinaan kudottu, olisin kaivannut lukijana kirjalta enemmän haastetta.

Lapinvuokko on ensimmäinen Hyllynlämmittäjäni ja Helmet-haasteessa sijoitan sen kohtaan 26. Kirja kertoo paikasta, jossa et ole käynyt.

Romantiikkagenren miesihanteista (ja vähän naisistakin)

Olen suunnitellut kirjoittavani tänne blogiin romantiikkagenren stereotypioita pohdiskelevia artikkeleita useammastakin eri näkökulmasta, mutta jostain syystä ajatukseni kiertyvät kerta toisensa jälkeen genren tarjoamaan mieskuvaan, mietin sitten historiallista romantiikkaa tai genren monikulttuurisuutta. Lienee siis turhaa pyristellä vastaan, joten mennään tänään asian ytimeen, eli puhutaanpa hetkinen ulkonäöstä.

Ihan vain huomautuksena: kirjoitan tämän jutun aika tiukasti englanninkielisen romantiikan näkökulmasta. En ole suomenkielistä chick litiä tai muuta suomenkielistä romantiikkagenreä sivuavaa kirjallisuutta lukenut vielä niin paljoa, että osaisin sanoa, pätevätkö samat pohdinnat myös Suomessa.

Jos itse mietin genren kansikuvia ja niistä pitäisi valita se kliseisin, niin se olisi ehdottomasti seuraava: täydellisellä vartalolla varustettu mies (yleensä tummahiuksinen) seisoo jylhässä maisemassa tuulikoneen edessä, paita auki (mutta helma edelleen housunkauluksessa, tietenkin!), vatsalihakset rasvattuina. Suurinpiirtein näin:

Vaikka genren kansikuviin on viime vuosina alkanut ilmestyä enenevässä määrin myös variaatiota, kuten kirjojen naispäähenkilöitä (yksistään), tosin enemmän ja vähemmän pukeissa, porskuttaa puolialastomien miesten kansikuvatraditio silti eteenpäin. Itsekin omistan näitä kirjoja useamman. (Olen myös miettinyt, että millaistakohan romantiikkagenren kansikuvabisnes oikeasti on ja löysin ainakin tämän jutun Aaron Bacasta, jolla on takanaan jo noin 600 kansikuvan ura.)

Kirjojen kannet oikeastaan kertovat kaiken olennaisen siitä, millaisia genren miespäähenkilöt pääosin ovat ulkonäöltään. Romantiikkagenressä on pitkät traditiot tarjoilla lukijoilleen paremminkin fantasiaa kuin todellisuutta ja vaikka naispäähenkilöiden "ulkonäkökriteerit" ovat viime aikoina höllentyneet ja kirjoissa on vähitellen alkanut tulla vastaan muunkinlaisia naisvartaloita kuin niitä aivan täydellisiä [1], tuntuvat miespäähenkilöt pääosin silti kuin samasta muotista valetuilta. Toki epätäydellisyyttäkin miespäähenkilöissä silloin tällöin tapaa. Historiallisessa romantiikassa tulee vastaan aika ajoin sotavamma tai pari, mutta silti näistäkin miehistä jää se fiilis, että se muu kroppa siinä silmälapun tai puujalan ympärillä on kuitenkin sellaista sopivan lihaksikasta.

Kaikkein parhaiten se, että romantiikkagenressä miesvartalot heijastelevat enemmänkin nykyajan kauneusihanteita kuin minkäänlaista realismia, tuntuu näkyvän nimenomaan historiallisessa romantiikassa. Käsitykseni mukaan 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa, johon suurin osa historiallisen romantiikan alagenrestä sijoittuu, ihanteellinen miesvartalo oli paremminkin hoikka tai sitten sopivan keskivartalolihava, merkkinä vauraudesta ja siitä, että ruokapöydästä löytyi antimia yllin kyllin. Oikeassaan missään lukemassani ei ole tullut vastaan, että lihaksikkuus olisi ollut tuon ajan aatelistossa jotenkin tavoiteltava asia, sehän kun käytännössä tarkoitti sitä, että joutui tekemään fyysistä työtä elääkseen. Tästä huolimatta alagenren kirjoissa lähes poikkeuksetta ihaillaan miespäähenkilöiden hauiksia ja sixpackeja. Yleensä miespäähenkilön huikaisevalle fysiikalle ei tarjota edes mitään järkeenkäypää selitystä. Toki syyksi tarjotaan usein esim. aatelistolle sopivia "reippaita" ratsastusretkiä, mutta ei ratsastaen minun mielestäni pecsit kasva tai sitten en ymmärrä koko urheilulajista yhtään mitään.

Nice to meet you Mr. Pecs Six-Pack! Kannattaa myös huomoioida, että kansikuvissa kasvot eivät ole aina välttämättömät.

Mietin myös, että kuinka reilua tämä kaikki on ihan tosielämän miehiä ajatellen. Toki fiksu ihminen osaa erottaa fantasian ja realismin toisistaan, mutta kirjoitetulla sanalla on silti painoarvoa. Kuinka paljon genressä viljelty täydellisen miesvartalon ihanne lopulta aiheuttaa mahdottomia odotusarvoja myös ihan tosielämässä? Onko kaikki tämä täydellisyys lisäksi todella aivan tarpeellista? Ainakin itselleni on tärkeämpää miespäähenkilön persoonallisuus, koska jos se on täysin mätä, ei asiaa pelasta se, että mies tarjoillaan päältä kauniissa paketissa. Samalla tosin itsekseni pohdin, että kuinka paljon minä tai muut genren lukijat ovat oikeasti valmiita joustamaan tästä fantasiasta? Jos miespäähenkilöllä olisikin dad body tai hän olisi ihan rehellisesti ylipainoinen, olisivatko lukijat edelleen tarinasta yhtä kiinnostuneita?

Luin hiljattain Alyssa Colen mainion romaanin An Extraordinary Union, jossa naispäähenkilö on afroamerikkalainen, mutta miespäähenkilö on silti valkoihoinen. Koska tarina sijoittuu Amerikan sisällissodan aikoihin, pystyi kirjailija tällä yhdistelmällä tuomaan esiin jännitteitä ja ongelmia, joita ei muuten olisi todennäköisesti päästy käsittelemään. En voinut kuitenkaan olla pohtimatta, miten pitkälle romantiikkagenren ihanne ei ole pelkästään hyväkroppainen mies, vaan nimenomaan hyväkroppainen valkoinen mies.

Monikulttuurisuus genren sisällä on viimeisen vuoden aikana puhututtanut paljon. Konkreettisuutta keskusteluun saatiin, kun The Ripped Bodice-kirjakaupan omistajat kokosivat aiheesta vuosi sitten raportin ja kävi ilmi, että genrellä on tällä saralla vielä paljon tehtävää. Suurin osa genren kirjoista on kaukaasialaisten kirjailijoiden kirjoittamaa ja kaukaasialaisilla päähenkilöillä varustettua. Romantiikan lukijoiden taustat ovat kuitenkin hyvinkin monikulttuuriset, joten genren tarjonnan pitäisi myös heijastella tätä.

Ainakin minun tietoisuuteeni onkin etenkin viime vuoden aikana noussut yhä enemmän sekä kirjailijoita että kirjojen naispäähenkilöitä, jotka ovat jotain muuta kuin valkoihoisia. Kuitenkin suurimmassa osassa näistä kirjoista, joita esim. ulkomaisilla romantiikkasivuistoilla on mainostettu, on miespäähenkilö silti valkoihoinen. Minulle ainakin tulee pakostakin mieleen, että kuinka pitkälle tämä on ollut kirjailijoiden osalta tietoinen ratkaisu ja kuinka paljon valinta juontaa juurensa siitä, että romantiikkagenren miespäähenkilön ihanne on niin kiveen kirjoitettu. Kuinka paljon myyvempi kirja on, kun ainakin toinen päähenkilöistä on kaukaasialaista syntyperää?

Jos tässä asiassa syyttävä sormi olisi johonkin osoitettava, niin kääntäisin sen jälleen aika tiukasti itseni suuntaan genren lukijana. Yritin itseltäni kovistella, että kuinka paljon olisin valkoihoisena ihmisenä kiinnostunut lukemaan kirjoja, joissa molemmat päähenkilöt edustaisivat jotain muuta etnisyyttä kuin omaani. Pakko oli myöntää, että olen sivuuttanut aika paljon esim. genren yhden kehutuimman kirjailijan Beverly Jenkinsin kirjoja, ihan vain siitä syystä, että en ole kokenut olevani kirjojen kohderyhmää. Tämän oivalluksen jälkeen teki mieli tehdä itselleni lähinnä näin:

Kuinka moni esim. afroamerikkalaisista lukijoista on joutunut takavuosina lukemaan valkoihoisilla päähenkilöillä varustettuja kirjoja paremman puutteessa? Tässä valossa ei luulisi olevan minullekaan vaikeaa hieman laajentaa repertuaariani kirjojen päähenkilöiden etnisyyden suhteen.

Rakkauden pitäisi kuitenkin kuulua kaikille, ulkonäöstä ja etnisyydestä riippumatta. Romantiikkagenrellä on monimuotoisuudessa vielä paljon tehtävää, mutta genren aiheiden laajuuden ja lukijoiden runsauden vuoksi myös mahdollisuuksia todelliseen sallivuuteen olisi paljon. Toivottavasti näitä kirjoja jatkossa myös rohkeasti kirjoitetaan.

Millaisia ajatuksia teille herää romantiikkagenren miesihanteesta?


[1] Mielestäni sopii kyllä pohtia, miten salliva genren naiskuva todellisuudessa oikeasti on ja miten paljon esim. ylipaino on edelleen kirjoissa täysi tabu. Toki erilaisia BBW eli Big Beautiful Woman-kirjoja on alettu julkaista, mutta ainakin ne muutamat tämäntyyppiset kirjat, joita olen lukenut tuntuvat sijoittuvan yleensä lähinnä seuraaviin kategorioihin: a) naispäähenkilön isous tarkoittaa enemmän muodokkuutta eli naisella on isot rinnat ja takapuoli ja siltä väliltä löytyy sopivasti solakka vyötärö, b) naispäähenkilöä sanotaan isoksi, mutta kirjan edetessä paljastuu, että hän on käytännössä paremminkin normaalipainon ylärajoilla tai ylimääräistä on ehkä 10 kiloa, c) naispäähenkilö on oikeasti iso, mutta murehtii asiaa jatkuvasti ja haluaa laihduttaa.

Itse ainakin haluaisin lukea naispäähenkilöistä, joilla olisi kunnon jenkkakahvat, mutta elämä silti pyörii jonkun muun kuin painon ympärillä. Suosituksia otetaan vastaan.